Tämä piti julkaista vasta huomenna, mutta onkin täällä jo tänään. Terveisiä Berliinistä.
Toivottavasti joku ei joutunut lukemaan tuota ensimmäistä tänne laittamaani versiota, jonka Vuodatus ja Worddi sössivät iloisessa yhteisymmärryksessä, koska unohdin käyttää muistiota. Ja siitä johtuen myös tuo hetkellinen salasanan taakse piilottaminen, jouduin setvimään tätä ongelmaa. Toivon, ettei kukaan säikähtänyt.
Olemme siis päässeet tässä tarinassa nyt aivan loppuun. Vaikea käsittää, olen tätä (äärimmäisen hitaalla tahdilla) ehtinyt kirjoittaa jo niin kovin kauan. Aloitin pyöreästi puolitoista vuotta sitten. Miten se elämä nyt tästä voi jatkua? Ehkä palaan joskus tulevaisuudessa takaisin, jää nähtäväksi.
Lopussa vielä viimeiset kiitokset, mennäänpä nyt itse asiaan.

~*~*~*~
 
 
Oli huhtikuu ja kevät teki kovasti tuloaan. Siellä täällä maassa lojui vielä lumipenkkoja, mutta suurimmaksi osaksi maa oli jo kuivaa ja ensimmäiset kevätkukat nousivat ujoina kylmästä mullasta. Linnut palasivat takaisin tuoden mukanaan riemukkaan viserryksen hiljaisen talven jälkeen. Kevät sai aina armollisen herra Didrik Michelinpojan hyvälle tuulelle ja nytkin mies hyräili tyytyväisenä itsekseen ennen kuin käski terävästi ratsastajia pysähtymään.
 
 

Pian taaempaa vaunuista saapui saattueen etuosaan herran hurmaava vaimo Eleonora, jonka kauneutta vuodet eivät olleet juuri lainkaan kuluttaneet. Jalosukuisen rouvan perässä saapui tummakulmainen tyttö, Cecilia, vierellään Gabrieliksi nimetty, hieman pienempi pikkupoika ja näiden jälkeen nuori nainen, sylissään pitelemänsä ylhäissäätyisen Magda-pienokaisen imettäjä. 
 
 
”Miksi me pysähdyimme?” Eleonora huikkasi jo kauempaa satulastaan alas hypänneelle miehelle. Didrik kääntyi perheeseensä päin pieni hymy kasvoillaan. ”Ei hätää, kultaseni. Minun täytyy vain poiketa reitiltä hetkeksi”, mies rauhoitteli epäilevän oloista vaimoaan. ”Miksi ihmeessä?” kaunis nainen tiukkasi alahuuli mutrussa. ”Minulla on tässä lähiseudulla kiireinen asia hoidettavaksi. Sinun ei pidä murehtia. Teistä kyllä huolehditaan. Palaan aivan pian”, Didrik vakuutteli mahdollisimman herttaisesti saadakseen Eleonoran tyytymättömyyden edes osaksi hälvenemään. 

 
”Iti ei taa mennä”, pikku-Gabriel sanoi päättäväisellä äänellä. Lapsi oli talon ainut perijä, eikä lisää -ainakaan laillisia- tulisi. Didrik nukkui eri vuoteessa vaimonsa kanssa, oli nukkunut siitä lähtien kun Eleonora oli synnyttänyt poikalapsen perimään linnan. Koko linna tiesi tämän asianlaidan ja myös sen, että Magda oli äpärä, jonkun linnanrouvan rakastajan siittämä lapsi.
 
 
Silti Didrik oli myötätunnosta vaimoaan kohtaan tunnustanut tytön omakseen, vaikka pahat kielet tiesivätkin kertoa, ettei sinisilmäinen pikkutyttö ollut oikeasti linnanherran oma lapsukainen. Didrik ei kuitenkaan ollut mustasukkainen tai edes tuntenut sitä typerää omistamisen- tai määräilynhalua, jonka takia monet muut aviomiehet puolisoitaan kahlitsivat kotiin. Ei hän halunnut tuomita vaimoaan vain koska hän itse ei viihtynyt tämän vuoteessa. Huvittakoot itseään lukuisten rakastajiensa kanssa jos vain tahtoi, viehkeällä Eleonoralla oli ihailijoita kuitenkin ihan jonoksi asti, vaikkei nainen ollutkaan enää nuori. 
 
 
Didrik naurahti ja pörrötti poikansa tummia hiuksia. ”En ole kauaa poissa. Joten ole kiltti poika ja tottele rouva äitiä, niin isi on taas paikalla ennen kuin huomaamatkaan.” Gabriel hymyili säteilevästi. Pian myös Cecilia, joka oli saanut nimensä Didrikin oman kuolleen äidin mukaan, alkoi myös kärttää isänsä huomiota. ”Halaa”, tyttö komensi tomerasti ja mies noudatti ilomielin tyttärensä pyyntöä. Vaimonsa hän hyvästeli pelkillä sanoilla ja meni sitten antamaan saattueelle ohjeet, jotta nämä kuljettaisivat hänen perhettään turvallisesti eteenpäin kunnes hän itse liittyisi taas seurueeseen. 
 
 
Jättäessään hiekkatiellä vaeltavan saattueen taakseen vahvan ruunan selässä, Didrik tunsi pitkästä aikaa itsensä vapaaksi. He olivat olleet muutaman viikon pituisella visiitillä Eleonoran synnyinkodissa ja häntä oli ahdistanut koko ajan ja pahasti. Tosin koko elämä oli kuin hitaasti kiristyvä hirttosilmukka kaulan ympärillä. Viimeisin helpotus oli ollut, kun Gabriel oli viitisen vuotta sitten syntynyt ja Didrikillä ei ollut enää velvoitetta jakaa vuodetta aviovaimonsa kanssa.
 
 
Toisaalta Didrik oli levoton ja hermostunut. Hän ei ollut ikinä omin silmin nähnyt päämääränsä, mutta tieto sen olemassaolosta ja siitä, mitä siellä odottaisi, oli kalvanut häntä jo useamman vuoden. Lopulta tumman miehen silmien eteen ilmestyi reilun virstan päässä häämöttävä jykevä luostarilaitos korkeine muureineen. Pelko kouraisi vatsanpohjassa: uskaltaisiko hän? 
 
 
Didrik hyppäsi alas ratsunsa selästä porteilla, jotka pysyivät luotaantyöntävinä ja epäystävällisinä kiinni. Hän koputti napakasti ja huusi jotakuta avaamaan. Portissa oleva luukku avattiin ja toiselta puolelta kuului kylmäkiskoinen mumina:” Mitä herra tahtoo?” Didrik muljautti silmiään kohti taivasta ja omaksui käskevimmän äänensävynsä, jota oli saanut harjoitella opettaessaan kuritonta palvelusväkeä tavoille:” Olen linnanherra Didrik Michelinpoika. Minulla on tärkeää asiaa apotillenne, avatkaa portit!” 
 
 
”Mitä asia koskee?” ääni vastasi toiselta puolelta. Nyt happamaan äänensävyyn oli sekoittunut ripaus pelkoa. Didrik huokaisi kuuluvasti, poimi rahapussin vyöltään ja kilisytti sitä niin, että kolikoiden kilinä toisiaan vasten kuului selvästi. Portti avautui hetimmiten ja töykeä munkki tarjoutui jopa viemään hänet apotin luokse. Didrik kiitti nuivasti tarjouksesta ja seurasi miestä. Ei häntä itseään täynnä oleva apotti tai tämän koinsyömän luostarin rahallinen avustus kiinnostanut, mutta hänen silmänsä haravoivat laajaa piha-aluetta ja siellä työskenteleviä, hiljaisia munkkeja. Sydämessä oli kipeä kaipuu. 
 
 
Apotti oli turpea, kaljuuntunut vanhus, jonka pienet, syvälle painuneet silmät tihrustelivat kopeaa linnanherraa arvioiden miten paljon hän voisi tästä hyötyä. ”Armollinen herra aikoo siis tukea vaivaista luostariamme?” mies ihmetteli aidosti yllättyneenä. Didrik mietti nenäänsä nyrpistellen, että täytyisi olla hullu jos syytäisi rahoja tällaiseen koloon. Tuskinpa kukaan niin tekikään, joten apotin hämmästys oli ymmärrettävää. 
 
 
”Itse asiassa”, Didrik sanoi, ”haluaisin tavata yhden munkeistanne. Kahden kesken.” Apotin silmät siristyivät ja hän tiukkasi:” Oletteko sukulaisia? Ei ole muutenkaan tapana päästää ketään luostarin muurien sisäpuolelle.” ”Jotain sinne päin”, Didrik totesi ympäripyöreästi ja kohautti olkiaan. Apotti nyökkäsi hitaasti ja antoi jähmeän, imelän hymyn vallata verkalleen kasvonsa. 
 
 
 ”Totta kai, teidän jalosukuisuutenne. Mutta tämä on köyhä luostari, ymmärrättehän. Kun nyt kerran olette täällä…” Didrik tiputti ylenkatseellisesti koko rahapussinsa apotin eteen pöydälle. ”Pidä hyvänäsi”, hän kehotti äänellä, jonka sävy sai vanhan miehen kananlihalle. Apotti kuitenkin nappasi rahat vikkelästi hihaansa. 
 
 
Punahiuksinen, nuori munkki oli saanut käskykseen johdattaa avokätistä linnanherraa. Didrikin edellä iloisesti pälpättävä luostariveli oli oikeastaan vasta pelkkä poikanen, ehkäpä kahdeksantoista kieppeillä. Samanikäinen kuin Didrik aikoinaan, kun… Ajatus katkesi äkilliseen alakuloisuuteen, joka hyökyi mieleen. 
 
 
”Veli Claudius”, nuorukainen huudahti jo kauempaa. Kasvimaalla kyykkivä mies suoristi selkänsä huulet kysyvästi raollaan. Didrikin alakuloisuus huuhtoutui saman tien kadoksiin kuin sitä ei olisi ollutkaan ja tilalle hulmahti aivan toisenlainen tunne. ”Sait vieraan”, punapää kertoi innoissaan ja pomppi reippaasti Claudiuksen luo. ”Mutta… Miten muka, eihän-” Sanat kuolivat miehen huulille ja kasvot valahtivat aivan valkeiksi, kun tämän silmät kohtasivat Didrikin. 
 
 
Munkki ruskeassa, kuluneessa kaavussa oli epäilemättä Claudius, vaikka vuodet olivatkin terävöittäneet tämän piirteitä ja hoikistaneet ohueksi kuin tikku. Didrik vastasi toisen järkyttyneeseen ilmeeseen loistavalla hymyllä. ”Hän se on”, mustahiuksinen tuumasi ja kääntyi punahiuksiseen saattajaansa päin, ”Järjestäpä minulle ja veli Claudiukselle jokin rauhaisa huone, jotta voimme jutella rauhassa.” 
 
 
”Hetki vain. Odottakaa tässä, armollinen herra. Palaan aivan pian”, punapää vastasi vikkelästi ja lähti kumarrellen poistumaan. ”Oletko se todella sinä? Didrik?” Claudius ynähti epäuskoisena eikä kyennyt edes liikahtamaan ihmetykseltään. Didrik vakavoitui. ”Minä se olen.” 
 
 
”Seitsemäntoista vuotta”, toinen sanoi ääni särkyen. Vanha hellyys, jota Didrik oli yrittänyt tukahduttaa siitä asti kun Claudius ratsasti hyisenä talviaamuna ulos hänen elämästään, valtasi mielen. Äkkiä Didrikin oli hyvin lämmin ja hän avasi suunsa puhuakseen, mutta sanat jäivät huudahduksen alle. ”Armollinen herra!”Punapäinen munkki palasi puolijuoksua. Muut luostarin asukkaat mulkoilivat tätä suulasta yksilöä äkäisesti. Lukuun ottamatta tietysti Claudiusta, joka ei ollut liikauttanut sormeaankaan. 
 
 
”Tätä tietä, seuratkaa minua, herra. Ja veli Claudius myös”, punapää intoili ja viittoi miehiä tulemaan perässä. Claudiuskin havahtui lamaannuksestaan ja totteli nuorukaista, vilkuillen tuon tuostakin Didrikiä kuin tämä olisi noussut haudasta. ”Kiitos, veli August. Jumala kanssasi”, hän sopersi ääni pahasti täristen, kun tämä jätti heidät eräälle ovelle johdettuaan ensin sisälle ja läpi viileiden käytävien.
 
 
Didrik salpasi neliskulmaisen, yksinkertaisen huoneen oven heidän takanaan ja istui selkä suorana tuolille toista vastapäätä. Claudius oli lysähtänyt omalle penkilleen silmät edelleen selällään. ”Se olen vain minä”, Didrik kuiskasi, ”Älä siis katso minua kuin olisin aave tai jonkinmoinen ihme.” Claudius pudisti päätään ja mutisi:” Se on ihme. Siitä on seitsemäntoista vuotta, Didrik, niin hirveän kauan. En uskonut näkeväni sinua enää koskaan. Käsitätkö sinä, seitsemäntoista vuotta!”
 
Ilkeä tunne kouraisi jostain vatsanpohjasta. Didrik oli tiennyt jo useamman vuoden, että löytäisi nuoruuteensa kielletyn rakkauden täältä. Mutta oli pelkuri, eikä ollut uskaltanut tulla aiemmin ja häpesi omaa heikkouttaan. Nyt kun hän näki viimein toisen vuosien jälkeen, tuntui täysin mielettömältä, että hän olisi koskaan jättänyt tulematta tämän luokse vain pelkuruutensa tähden, kun ei edes ollut mitä kammota. ”Nyt näet”, Didrik hymähti kätkien ikävät tunteet sisimpäänsä. Olisi turha tuottaa järkytyksestä kalmankalpealle miehelle enempää päänvaivaa. Hänellähän oli ollut kaikki ne vuodet aikaa valmistautua tähän, toisin kuin toisella. 
 
 
”Oletko viihtynyt?” Didrik kysyi vain jotain sanoakseen, keventääkseen jännittynyttä tunnelmaa ja antoi katseensa kiertää ylenkatseellisesti alastomilla seinillä. Claudius naurahti kuivasti. ”Täälläkö? Aluksi inhosin tätä; kova kuri, koko ajan työtä tai jumalanpalvelusta. Ikävää tai surua ei saanut tuntea”, toinen kertoi penseästi, ”mutta olen ehtinyt seitsemäntoista vuoden aikana jotenkin tottua.” Didrik puri alahuultaan ja nyökkäsi. Hänen olisi pitänyt tulla aiemmin, Claudius oli ehtinyt kasvattaa täällä kovan kuoren ympärilleen suojaksi, se näkyi silmistä, joiden katse muuttui luostarista puhuttaessa piittaamattomaksi. 
 
 
”Mutta entä sinä?” toinen tiedusteli, ”Nait sitten Eleonoran?” Mustahiuksinen kohautti olkiaan ja virkkoi:” Eipä ollut juuri muita mahdollisuuksia.” Claudius pyyhkäisi hiuksia pois kasvoiltaan haikean näköisenä. ”En ole kuullut oikeastaan mitään, edes siitä mitä perheelleni on tapahtunut. Tiedätkö sinä mitään?” Silmien tyyni harmaa ei liikahtanut, mutta ääni särähti murheellisena. 
 
 
Didrik tunsi vahvaa myötätuntoa toista kohtaan ja kiirehti äkkiä kertomaan, helpottaakseen edes hieman Claudiuksen oloa:” En ole kuullut viime aikoina mitään, mutta Eleonora kävi vuosia kirjeenvaihtoa Cajsan kanssa ja piti minut ajan tasalla, tahdoinpa tai en.” Toinen katsoi Didrikiä ilmekään värähtämättä, mutta varmasti odottaen innokkaasti uutisia. 
 
 
”Äitisi elää ja voi hyvin, ainakin viime kuulemani mukaan. Isäsi kuoli viitisen vuotta sitten, olen pahoillani. Sai kuulemma jossain turhanpäiväisessä kapakkatappelussa miekan vatsaansa.” Claudius teki ristinmerkin, ” Requiescat in pace. Levätköön rauhassa.” Didrik ei hämmästellyt, ettei mies kuulostanut kovinkaan pahoittelevalta, vaikka tietysti Kurt-herra oli ollut toisen isä kaikesta huolimatta. 
 
 
Claudiuksen katseessa oli pyyntö jatkaa. Didrik totteli mielellään:” Anders on nyt linnanherrana. Hänellä on ylhäinen vaimo, tottakai, mutta oikeasti veljesi otti pian kotiinpaluunsa jälkeen vaimoni entisen palvelustytön jalkavaimokseen. Greta, muistatko hänet? Sopivat kuulemma ihan kunniallisen sopimuksen, Anders maksaa Gretalle myötäjäiset siinä tapauksessa jos haluaa jättää tämän aikanaan ja lehtolapsilleen pienen osuuden näiden aikuistuessa. Eihän niihin sopimuksiin voi koskaan luottaa, mutta veljesi on kunnian mies. Eikä hän ole hylännyt Gretaa vielä näiden vuosien aikana ja on jopa järjestänyt vanhimman tyttären edullisiin naimisiinkin. Virallisen vaimon nimeä en nyt muista, mutta lapsia heillä oli viimeksi kuullessani hengissä neljä. Ja Gretalla seitsemän, joten veljelläsi on aikamoinen lapsilauma paimennettavanaan.” 
 
 
Claudius näytti lievästi hämmästyneeltä. ”Vai, Greta”, mies naurahti, ”kukapa olisi uskonut.” ”Isacus jäi palvelemaan Andersia sotilaana”, Didrik kiirehti jatkamaan, ”mutta miehellä on hurja maine ja luulen, että vain veljesrakkaus estää Andersia karkottamasta häntä ulos linnastaan. Olen oikeastaan hämmästynyt, ettei mies ole jo heittänyt henkeään, hänen elämänsä lienee kaikkea muuta kuin tasaista.” 
 
 
”Olof, kuten arvata saattoi, ohjattiin kirkolliselle uralle. Mies jäi sen monikuukautisen unensa jäljiltä lopullisesti hieman hajamieliseksi. Perheesi tietenkin osti hänelle hyvän viran jostain isommasta kirkosta. Cajsalle järjestettiin avioliitto johonkin korkeaan sukuun. Mies ei kuulunut olevan ihan kelvoton ja lapsiakin on siunaantunut, siskosi taitaa olla ihan tyytyväinen elämäänsä.” 
 
 
Claudiuksen silmiin olivat ilmestynyt kyynelkarpalot, jotka nyt vierivät hiljaa alas miehen poskia. ”Hienoa, että he kaikki voivat niin hyvin”, hän nyyhkäisi kyyneleitään pyyhkien, ”minä kaipaan jokaista, jopa Isacusta -vaikkei sitä uskoisikaan- niin paljon.” Didrik olisi tahtonut sulkea toisen syliinsä ja suudella kyyneleet pois, mutta hän ei kyennyt hievahtamaankaan paikoiltaan. Seitsemäntoista pitkää vuotta olivat kasvattaneet heidän välilleen muurin, jota Didrik ei uskaltanut koettaa läpäistä. Vaikka tunteet olivatkin selkeitä kuin hän olisi vasta sinä samaisena aamuna noussut uinuvan Claudiuksen viereltä ja silitellyt alakuloisena ruskeita hiuksia. 
 
 
”Älä välitä tästä, itken hetken ja lopetan kohta”, Claudius tyrski. Viiden minuutin hiljaisuus oli ankara ja pelottava. Lopulta toinen kokosi itsensä ja kysyi:” Oletko sinä onnellinen Eleonoran kanssa?”  Didrik sävähti. ”En oikeastaan. Mutten onnetonkaan”, hän mutisi innottomasti. Claudius kallisti päätään, rypisti kulmiaan kuin joskus ennen. ”Minä en rakasta häntä ja hän tietää sen. Meillä on kaksi lasta, Cecilia ja Gabriel. Niin ja Magda, mutta jokainen pikkupiikakin on jo kuullut, ettei vauva ole minun, vaikka hänet tunnustinkin omakseni. Mutta ei minua haittaa, Eleonora saa ihan rauhassa pyöriä kenen kanssa tahansa, kunhan ei kaipaa minua vierelleen.” 
 
 
”En ymmärrä”, Claudius kuiskasi hämmentyneen oloisena, mutta Didrik ei vaivautunut jatkamaan, mikä pakotti vaihtamaan puheenaihetta. ”Eikö Magdan nimi tulekin Magdalena-tädistä?” Didrik myönsi toisen arvauksen oikeaksi. ”En minä hänestä edelleenkään pidä, mutta hänen ansiostaan sinä sentään olet hengissä, isäsi ei kuunnellut ketään muuta kuin äitipuoltani. Eikä kuolleista saa puhua pahaa.” Claudiuksen silmät rävähtivät ammolleen ja toinen sopersi:” Kuolleista? Tarkoitatko… Onko täti kuollut?” 
 
 
Didrikistä oli inhottava kertoa ikäviä uutisia ja nähdä murhe toisen kasvoilla. ”Siitä on kauan”, hän huokaisi. ”Hän oli silloin raskaana, varmaankin muistat. Yleisesti puhutaan, että hän sai muutama kuukausi lähtönne jälkeen ihan oikean keskenmenon ja kuoli itsekin sitten verenhukkaan. Mutta minä en tahdo valehdella sinulle. Välskäri sanoi, että kaikki kävi liian luonnottomasti ja hän oli nähnyt muutaman naisen, jotka olivat odottaneet isättömiä lapsia, kuolleen samalla tavalla. Jokin myrkyllinen kasvi sen aiheuttaa, liikaa annosteltuna tappaa vauvan lisäksi äidinkin.” Claudiuksen alahuuli väpätti, ”Mutta eihän täti..” ”Kyllä hän tiesi mitä kasveja söi ja miten paljon. Hänellähän oli varsinainen kokoelma niitä rehujaan, kävit itsekin Magdalenan kanssa niitä metsästä nyppimässä.” 
 
 
”Täti on ollut kuolleena jo niin kauan, eikä kukaan ilmoittanut minulle”, Claudius niiskaisi silmät puoliummessa. ”Herra isä ei tuntunut kestävän jo toisen vaimon kuolemaa”, Didrik jatkoi kuivasti, ”sai sydänkohtauksen, mutta selvisi siitä. Tosin sen jälkeen isän sydän temppuili vähän miten sattui. Menehtyi sitten pari vuotta Magdalenan kuoleman jälkeen.” Claudius painoi päänsä ja pahoitteli:” Otan osaa, sinun perheestäsi on moni kuollut.” Didrik irvisti. ”Ainoastaan äitini, äitipuoleni, isäni ja kaksi pikkusiskoa. Jäljelle jäi vain minä, Ingrid ja Bartolomeus.” 
 
 
Claudius räpytteli silmiään. ” Mutta pikkutyttö... Constance, mitä hänelle tapahtui?” Didrik kohautti olkiaan. ”Joku lastentauti”, hän vastasi ympäripyöreästi, ”tyttö ei selvinnyt äidittä vaarallisten lapsuusvuosien yli, se tosin on ihan tavallista.” ”Sinäkin olet sitten orpo”, Claudius huomautti myötätuntoisesti. Didrik hymyili vinosti, ”Itsekin olet puoliksi. Eikä se minua oikeastaan haittaa. Aluksi kaikki tuntui kyllä kovin hiljaiselta ja tyhjältä, mutta siihen tottui. Ja nykyään lapset pitävät metakkaa.”
 
 
”Ingrid? Ja Bartolomeus, mihin heidän tiensä veivät?” ”Ingrid ilmoitti heti Magdalenan hautajaisten jälkeen, että halusi noudattaa esimerkkiäsi ja lähteä loppuiäkseen luostariin katumaan syntejään. Ei hän muutenkaan ollut enää sama tyttö Wendilan kuoleman jälkeen. Ja Bartolomeus katosi heti täysi-ikäiseksi tultuaan ties mihin. Olisin laittanut muussa tapauksessa pojan pappiskoulutukseen. Sanoi lähtevänsä etsimään onneaan maailmalta. En ole kuullut sen koommin.” ” Dona eis requiem sempiternam. Anna heille ikuinen rauha”, Claudius mutisi ja risti itsensä. Didrik noudatti esimerkkiä. 
 
 
”Olen kiitollinen, että tulit. Vaikka olinkin jo menettänyt toivoni, en uskonut että enää saapuisit”, ruskeahiuksinen hymähti heikosti hymyillen. ”Totta kai minä tulin! Itse asiassa minun olisi pitänyt tulla jo aiemmin, heti kun sain tietää, mihin sinut oli aikoinaan lähetetty”, Didrik parahti. Jos hänen mielessään oli vielä tänne tullessaan ollut turhaa katkeruutta menneistä vuosista, syytöksiä, itsekästä vihaa sen tähden ettei toinen ollut koskaan uskaltanut asettua sanallakaan perheensä tahtoa vastaan, olivat kaikki nuo kuluttavat ja hyödyttömät tunteet nyt poissa. Claudius nyökkäsi sama apea hymy edelleen kasvoillaan ja vilkaisi ulos ikkunasta. ”Alkaa hämärtää. Kohta on vesperin aika, pitäisi kai jo mennä”, hän totesi ja nousi hitaasti, kuin viivytellen, jaloilleen. 
 
 
Didrik loikkasi myös ylös. ”Onko sinun pakko?” hän kysyi ääni tukahtuneena ja loi vetoavan katseen mieheen, jota tiesi edelleen rakastavansa. Claudius painoi päänsä ja huokaisi:” Mitä sinä odotit? Meillä ei alun alkaenkaan ollut tulevaisuutta eikä mikään ole muuttunut siitä. Kidutamme vain itseämme tällä tavoin.” Didrikin kurkunperukoilta pääsi vaimea älähdys ja hän harppasi Claudiuksen luo, painoi heikosti vastaan pyristelevän miehen rintaansa vasten. 
 
 
”Aivan, mikään ei ole muuttunut. Eihän? Eivät sinun tunteesikaan, vaikka sinut teljettiinkin näiden kylmien muurien sisälle?” Claudius lopetti vastustelun ja päästi pitkän uloshengityksen, joka kuulosti melkein uikutukselta. ”Minuun sattuu, etkö sinä ymmärrä? Ei, et ole koskaan ymmärtänyt miltä minusta tuntuu. Sinä lähdet kohta ja minulla on vain entistä kovempi ikävä”, toinen nyyhki. Didrik puristi tätä vain tiukemmin sylissään. ”Tule mukaan. Minä vien sinut… johonkin. Eivät nämä mitään minulle voi.”  
 
 
Claudius pyhähti väheksyvästi. ”Sinä olet hullu, Didrik Michelinpoika. Tiedät itsekin, että se ei ole sallittua.” Didrik painoi varovaisen suukon toisen otsalle, peläten vuosien luomaa etäisyyttä heidän välissään, joka esti häntä menemästä pitemmälle, vaikka olisi halunnutkin. ”Mitä väliä. Claudius, sinun ei tarvitse jäädä tänne. Minä vien sinut pois, anna minun tehdä se. Se lihava apotti tarvitsee vain vähän lisää rahaa ja on valmis olemaan kuin sinua ei olisi koskaan ollutkaan. Sinä myönnyit kerran, lähdit tänne lähes vapaaehtoisesti, ei sinun tarvitse toista kertaa tehdä niin. Ei ole enää ketään, ei sinun perhettäsi ja sukulaisia, jotka tulisivat painostamaan meitä.” Didrikin ääneen oli hiipinyt varovainen innostus, ruusuinen kuvitelma tulevaisuudesta. 
 
 
Claudius alkoi täristä hänen sylissään. ”Unohdat Jumalan. Ja sinulla on perhe ja linna huollettavanasi. Ajattele lapsiasi, et voi hylätä heitä. Etkä kantaa minua kattosi alle, se olisi liian häpeällistä eikä sitä suvaittaisi. Juuri siksi minut on tänne piilotettu ja olen vannonut valan pysyä täällä loppuikäni.” Didrik parahti vaimeasti. Toinen oli liian oikeassa eikä hän voisi ikinä jättää lapsiaan, he olivat niin viattomia ja haavoittuvaisia ja niin hirveän rakkaita… ”En halua luopua sinusta enää”, tummakutrinen kähähti voimattomana kohtalonsa edessä. 
 
 
”Olisi ollut melkein parempi jos et olisi tullut lainkaan. Vaikka en voi muuta kuin kiittää Luojaa, että sain tilaisuuden nähdä sinut vielä edes vain tämän kerran”, Claudius mutisi. Didrik ei kyennyt enää sanomaan sanaakaan, puristi vain silmänsä tiukasti kiinni ja rutisti toista sylissään. ”Vain tämä hetki, pysy siinä vielä hetki”, Claudius kuiskasi kyyneleitä silmissään ja äänessään. 
 
 
Oveen koputettiin ja maailma ryntäsi taas päälle armottomine tapoineen ja säännöksineen, tuhosi kahden miehen viimeisen yhteisen hetken sirpaleiksi. ”Armollinen herra, veli Claudius. On vesperin aika, apotti pyysi herraa jo lähtemään”, joku huudahti oven toiselta puolelta. Claudius vetäytyi hitaasti kauemmas Didrikistä, kumpikin oli haluton eroamaan jälleen. Molemmat tiesivät tämän eron olevan viimeinen, Didrik ei enää rohkenisi tulla eikä Claudius ottaisi tätä vastaan vaikka tämä tulisikin. Kumpikaan ei olisi kyllin urhea kestämään enää yhtiäkään jäähyväisiä vain lyhyen hetken tähden. 
 
 
”Aika on tullut”, Didrik totesi tuntien melkein fyysistä tuskaa. Oli kamalaa menettää rakastettu kerran, vielä hirveämpää toisella kerralla. Kolmatta ei enää tulisi. Claudius riiputti murheellisena päätään. ”Älä muistele minua. Elä, sinulla on siihen syy ja vapaus”, toinen sanoi ääni niin vaimeana, että sen hädin tuskin kuuli. ”Ei”, Didrik totesi, ”minä en aio unohtaa sinua. Olet täällä aina” -mies nosti kätensä jonnekin sydämensä tienoille- ”ja minä aion vaalia muistoasi, vaikka sinut onkin riistetty minulta tänne luostariin. Vaikka elämä ei koskaan suonutkaan meille mahdollisuutta.” 
 
 
Claudius nyyhkäisi. ”Rakastan sinua.. Rakastan.” Didrik kaappasi äkkiä miehen käsivarsiensa suojaan ja painoi tämän huulille pitkän, lähes raivokkaan suudelman. ”Minäkin rakastan sinua. Koko sydämelläni ja sielullani ja niin tulee aina olemaan”, hän henkäisi kun lopulta päästi toisen irti. Claudius itki vain entistä vuolaammin. ”Mene”, hän tyrski, ”mene jo. Me vain pahennamme tätä kipua.” 
 
 
Didrik suuteli kyyneleet toisen poskilta ja kääntyi viimein lähteäkseen, tuntien rinnassaan saman tuskan kuin Claudiuskin. ”Luoja varjelkoon sinua”, toinen kuiskasi. Kahdet silmät kohtasivat vielä hetkeksi, viimeisen kerran, ennen kuin Didrik avasi oven salvan. ”Hyvästi. Hyvästi, Claudius”, hän sanoi ääni paksuna, aivan valmiina sortumaan itsekin kyyneliin. 
 
 
Arkipäiväinen oven kolahdus Didrikin mentyä merkitsi näille kahdelle paljon enemmän. Se oli viimeinen oven avaaminen ja sulkeminen, viimeinen kohtaaminen, viimeiset sanat ja katseet. Jokainen minuutti siitä päivästä syöpyi kumpaisenkin mieleen lähtemättömästi. Ennen oli ollut tieto, toivo, siitä että jälleennäkemisen hetki koittaisi vielä. Nyt se oli mennyt ja kaksi kohtaloa oli riuhtaistu julmasti lopullisesti erilleen. Se oli Claudiuksen ja Didrikin yhteisen kohtalon, yhteisen toivon loppu. 
 
 
~*~*~*~
 
Nyt voisin pyytää jokaista, joka on tätä lukenut ja luki nyt tämän epiloginkin, sanomaan sanan tai pari. Ei mitään erityistä, ihan vain, jotta tietäisin, lukiko tätä tosi asiassa juuri kukaan...
Erityiset kiitokset kommenteista haluaisin lausua Auille, joka on kommentoinut ahkerasti alusta asti jokaikistä lukua.
 
Kiitos.