Tämä on viimeinkin täällä, anteeksi parin kuukauden mittainen katoamiseni. Välissä oli kaikenmoista menoa, mikä esti keskittymästä tähän. Mutta pahoitteluna tämä osa onkin melkoisen pitkä verrattuna normaaleihin mittoihini. Ja huh miten paljon olen työtä tämän eteen tehnyt!

~*~*~*~

Eleonora Arvidintytär katseli sekä uteliaana että hermostuneena harmaita seiniä, kiireistä palvelusväkeä ja hengitys höyryten korskuvia hevosia kulkiessaan isänsä perässä linnanpihan poikki. Hän oli ulkomuodoltaan viehättävä ja hallitsi käytöstavat loistavasti eivätkä jalo syntyperä ja runsaat myötäjäiset olleet lainkaan pahentavia asianhaaroja. Neito oli täysin tietoinen omasta arvostaan ja siitä, mitä se häneltä edellytti. Ja myös siitä, että tämän vierailun perimmäinen tarkoitusperä oli esitellä hänet tulevalle aviomiehelleen. Tyttö jännitti, isä oli kertonut että Didrik Michelinpoika oli nuori ja hauskannäköinen, mutta eihän sitä koskaan voinut olla täysin varma...
 
 
Pitkän, kylmän ratsastusmatkan jälkeen oli enemmän kuin mukavaa päästä sisälle lämpimään. Heidän harvalukuiset mukaan valitut palkollisensa eivät olleet ehtineet tuoda kaikkia matkatavaroita sisälle, kun linnan isäntäväkeä alkoi sekalaisena joukkiona tulla toivottamaan vieraansa tervetulleeksi. Oikeastaan väkeä tuli niin runsain mitoin, ettei Eleonora uskonut kaikkien kuuluvan itse linnan asukkaisiin. Tyttö vilkaisi kysyvänä isäänsä, mutta tämä ei vastannut tyttärensä katseeseen.
 
 
”Arvid, vanha veikko, miten hienoa että olette viimein täällä”, ylvään näköisen naisen kanssa huoneeseen saapunut mies mylväisi ja riensi oitis halaamaan ystäväänsä. Eleonora mutristi suutaan, tämä oli mitä ilmeisimmin hänen appensa, mutta kuka olisi sulho? ”Rakas vaimoni, Magdalena”, vanhus esitteli vierellään seisovan naisen. Tämä oli kaunis ja omisti lähes kuninkaallisen ryhdin, mutta silmät olivat akaatinkovat ja katsoivat maailmaa tyytymättöminä. Eleonora nielaisi, anoppi ei näyttänyt lainkaan ihmiseltä, jonka kanssa tulisi helposti toimeen.
 
 
Varsin pitkällisten esittelyjen ja pikku puheiden jälkeen Eleonora oli muodostanut hataran kuvan näistä kaikista ihmisistä, joista suurin osa oli myöskin hänen ja isänsä tavoin vieraita, sukulaisia. Olisivathan hekin, häiden jälkeen, sukua keskenään. Mutta missä oli Didrik, tämä puuttui joukosta ja se sai Eleonoran huolestuneeksi. Hänen isänsä näytti reagoivan samoin ja tiedusteli kohteliaaseen sävyyn Kurtilta:” Anteeksi vain, ystävä hyvä, mutta en näe vanhinta poikaasi missään. Eikö nuorten olisi hyvä tavata?” Vanha mies rykäisi vaivautuneena ja vilkaisi ympärilleen. Suutaan hän ei kuitenkaan ehtinyt avata, kun tämän vaimo puuttui puheeseen:” Didrik ei varmaankaan tajunnut teidän jo saapuneen. Joskus sillä pojalla on yllättävän hidas järki. Mutta ehkäpä näiden lasten onkin parempi kohdata illalla aterialla, jotta arvoisa neito Eleonorakin saa aikaa siistiytyä ja levätä. Matka on ollut varmasti rasittava.”
 
 
Eleonora tunsi hien kihoavan otsalleen. Ei oikeastaan siksi, että hänen tuleva miehensä näytti jo heti kättelyssä osoittautuvan typeräksi, vaan koska hänen anoppinsa puhui niin kylmällä äänensävyllä. Jos Magdalena ei pitänyt Didrikistä, miksi hän pitäisi tämän puolisostakaan? Eleonora oli kyllä kuullut kauhujuttuja siitä, miten kurjaksi puolison sukulaiset saattoivat elämän tehdä. Eivätkä mitkään merkit osoittaneet, että Didrik olisi ollut kiinnostunut tulevasta morsiostaan. Tämä ei alkanut lainkaan hyvin.
 
 
Suunnilleen Eleonoran ikäinen tyttöparvi, johon kuuluivat hänen tulevan aviomiehensä kaksoissisarukset sekä näiden serkku avioliiton kautta, ottivat neidon hetimmiten hoiviinsa. Ingridin neito tunsikin jo entuudestaan, lähinnä kirkkomatkoilta ja he saattoivat kutsua toisiaan jonkinmoisiksi ystävättäriksi. Se edesauttoi Eleonoran sopeutumista joukkoon, hän kun itse hieman arasteli räiskyvää Wendilaa ja muutoin täysin tuntematonta Cajsaa.
 
 
Pienestä tilanpuutteesta johtuen Cajsa sai jakaa huoneensa Eleonoran kanssa, mutta vehnänvaalea tyttö vakuutti vain olevan iloinen kun saisi seuraa. Eikä Eleonorallakaan ollut varsinaisesti järjestelyä vastaan mitään, hän saattaisi jännittää yksinään aivan oudossa paikassa. Vaikka hänen täytyisi kyllä oppia tuntemaan tämän linnan jokainen soppi, joskushan hän emännöisi täällä.
 
**
 
 
”No niin, poikani. Sinä tiesit oikein hyvin, että Arvid tyttärineen saapui paikalle. Ja olit ainoa, joka ei tullut tervehtimään vieraita, vaikka sinun olisi nimenomaan pitänyt olla paikalla!” Herra isän verenpaine näytti nousevan joka sanan myötä, vaikka useimmiten tämä ei kiihtynyt pojalleen. Mikä saattoi tietenkin johtua siitäkin, ettei Didrik viitsinyt yleensä väittää isäänsä vastaan - tai ylipäätään juuri keskustella tämän kanssa kovin syvällisesti.
 
 
Silti mustahiuksinen nuorukainen ei silmäänsäkään räpäyttänyt kiukustuneen isänsä edessä. ”Tapaan hänet joka tapauksessa”, Didrik vain totesi olkiaan kohauttaen, mutta liikahti tuolillaan tavalla, joka kieli hänen tuntevan olonsa epämukavaksi. Herra isä muuttui, jos mahdollista, entistäkin punakammaksi kasvoiltaa. Mutta näytti heti perään kokoavan itseään sen verran, ettei alkaisi aivan huutaa vanhimmalle pojalleen. ”Sen toden totta tulet tekemään. Me molemmathan olemme jo sopineet, että Eleonora on sinun tulevaisuutesi. Jos kaikki menee hyvin, järjestelemme Arvidin kanssa häät mahdollisesti ensi syksylle.”
 
 
Didrikin suu puristui verettömäksi viivaksi. Hän oli koettanut mahdollisimman tehokkaasti pyyhkiä koko avioliittotouhotuksen pois mielestään, mutta se kävi vaikeaksi kun toimituksen toinen osapuoli tepasteli ympäri linnaa. Didrik ei tiennyt miltä Eleonora Arvidintytär näytti tai millainen tämä oli, eikä mieluiten olisi koskaan saanutkaan tietää. Hän oli päättänyt vältellä neitoa niin kauan kuin se oli suinkin mahdollista. Vaikka kohtaamisen täytyisikin tapahtua jo tänä iltana.
 
 
”Olen varma, että ymmärrät tilanteen. Ja parempi saapua ajoissa illalliselle”, harmaantunut mies napautti ennen kuin viimein jätti äkämystyneen nuorukaisen omaan rauhaansa. Toki Didrik ymmärsi, muttei tahtonut hyväksyä tätä.
 
 
Kuitenkin illallisajan tullen tuimasilmäinen nuorukainen saapui raskain askelin muiden joukkoon ruokasaliin. Osa väestä puuttui yhä ja kohteliaisuudesta kukaan ei vielä asettunut istumaan pöydän ääreen. Didrik ehti tavoittaa katseellaan Claudiuksen harmistuneet kasvot ennen kuin Wendila ja Ingrid riensivät hänen luokseen täynnä toisarvoisia uutisia ja kysymyksiä. Ainoana puheenaiheenaan Eleonora, joka aikoi ilmeisesti tehdä näyttävän sisääntulon eli toisin sanoen myöhästyä illalliselta.
 
 
 
”Hän on niin kaunis ja hänellä on upeita pukuja”, Wendila huokaisi äänessään jonkinlaista hämmästystä, mutta loi huolestuneen sivusilmäyksen matalilla äänillä keskusteleviin miehiin, joiden kokoonpano koostui kuten tavallista Claudiuksen isoveljistä, isästä ja Didrikin omasta isäpapasta. Arvatenkin Arvid-herra liittyisi mukaan joukkoon, kunhan tyttärineen ensin saapuisi ruokasaliin. ”Minähän kerroin sen aiemmin”, Ingrid huomautti aavistuksen omahyväisenä. Didrikistä, tuntui että hänen olisi pitänyt oivaltaa jotakin tärkeää liittyen Wendilaan, mutta ajatus katosi ennen kuin ehti syntyäkään nuorukaisen keskittyessä taas siskojensa puheisiin.
 
 
Kun armollinen herra Arvid ja hänen viehkeä tyttärensä lopulta saapuivat muiden joukkoon, olivat nämä selvästi myöhässä. Kukaan ei kuitenkaan maininnut viivytystä sanallakaan, unohti sen enemminkin saman tien tai ohitti vain olankohautuksella, kun tuleva aviopari ensimmäistä kertaa tapasi toisensa.
 
 
Aivan kuin lisätäkseen Didrikin kärsimystä, Magdalena otti oikopäätä asiakseen esitellä muodollisesti nuoret toisilleen. Didrik kumarsi jäykästi takaisin Eleonoran niiatessa sirosti hänelle. Tyttö oli soma ja hänen silmistään paistoi lähes röyhkeä uteliaisuus. ”On kunnia viimeinkin kohdata, teidän jalosukuisuutenne.” Didrikin ääni kangerteli ja kurkku tuntui äkkiä hirvittävän kuivalta.
 
 
”Ilo on kokonaan minun puolellani, teidän jalosukuisuutenne”, Eleonora vastasi, päinvastoin kun vastapuolensa, hyvinkin innokkaana, toiveikas hymy kauniilla kasvoillaan. Mustahiuksinen nuorukainen mietti miten oikeassa Eleonora sanoillaan olikaan, mutta piti ajatukset ominaan. Hän kumarsi vain hiljaisena ja tarjosi tytölle käsivarttaan saattaakseen tämän pöytään.
 
 
Illallinen sujui pääosin tavallisissa merkeissä, joskin ilmanalan saattoi aistia hieman painostavaksi. Eleonora istui vastapäätä Didrikiä ja nuorukainen joutui usein vaivaantuneena huomaamaan, että neito keskittyi vain poissaolevin silmin tuijottamaan häntä. Ja painoi aina punastuneena päänsä tajutessaan jääneensä kiinni pitkistä katseistaan. Kihlaparin isät olisivat varmaankin käyneet myötäjäisistä jo kovaa kädenvääntöä, jolleivät ainakin hyvät tavat muita läsnäolijoita kohtaan olisivat sitä estäneet.
 
 
Silti Didrik huomasi huokaisevansa helpotuksesta, kun viimeinenkin ruokalaji viimein kannettiin pois. ”Arvoisat vieraani”, herra isä rykäisi selvästikin täynnä omaa isännyyttään, ” tämän eittämättä maittavan aterian päätteeksi kehotan jokaista siirtymään omiin kamareihinsa ja vetäytymään pikkuhiljaa yöpuulle. Meillä ei ole mitään syytä rasittaa itseämme, sillä onhan meillä vielä paljon aikaa keskustella mieltämme enemmän tai vähemmän painavista seikoista keskenämme. Sovimme juuri rakkaan vanhan ystäväni kanssa, että kun joulupyhät ovat joka tapauksessa tuloillaan, nautimme tästä vierailusta niiden yli.”
 
 
Didrikin mieleen ryöpsähti samassa värikäs ja runsas valikoima mitä erilaisimpia manauksia. Se oli enemmän kuin mitä oli alun perin puhuttu. Tai ei... Luultavasti herra isä ja Magdalena olivat alunperinkin suunnitelleet tämän näin.
 
**
 
 
”Minä olen niin onnellinen!” Eleonora huudahti ja pyörähti riemuissaan muutaman kerran huoneen keskellä. Cajsa hymyili lämpimästi vuoteeltaan, johon oli jo asettunut tutkiskelemaan äitinsä ohjeiden mukaisesti erästä hengellistä kirjaa - vaikkakaan aivan tosiasiassa neito osasi hädin tuskin lukea ja tekstistä oli vaikea saada yhtään mitään tolkkua. Tytöt eivät olleet vielä kovin luontevasti toistensa seurassa, mutta varovainen etäisyys lyheni pikkuhiljaa. Eiväthän he loppujen lopuksi olleet jakaneet tätä huonetta vasta kuin puolisen päivää.
 
 
”Minä pelkäsin ihan turhaan”, tyttö puuskahti yhtäkkiä yllättävän vakavasti ja pysähtyi keskellä kamarin lattiaa,” ajattelin että kihlattuni olisi sittenkin jotenkin ruma tai liian vanha tai muuten vain ikävä. Mutta herra isä järjesti kaiken sittenkin ihan oikein. Didrik on vielä ihanamman näköinen kuin olisin kuvitellut. Ja minä nain hänet!” Hetkessä Eleonora oli taas onnensa kukkuloilla ja hänen oli vaikea peittää innostustaan.
 
 
Cajsa hymähti:” Mutta sehän on vain ulkonäkö, ystävä rakas. Siihenkö sinä vain olet ihastunut?” Eleonora heläytti hopeisen naurun ja istahti vuoteensa laidalle. ”Totta kai se on tärkeää, minähän joudun joka tapauksessa katsomaan hänen pärstäänsä joka päivä. Mutta sinähän tiedät millainen hän on luonteeltaan, eikö vain?”
 
 
Vaaleamman neidon huulilta pääsi kieltävä älähdys. ”Älä kysy minulta, en tahdo muodostaa sinulle minkäänlaista kuvaa etukäteen. Enkä ole oikeastaan juuri edes jutellut Didrikin kanssa.” Iloisesti tulevasta miehestään yllättynyt Eleonora ei kuitenkaan antanut periksi:” Mutta tiedäthän sinä jotain. Kerrokerrokerro.”
 
 
Cajsa oli oikea pieni lempeä olento, eikä voinut kieltäytyä toisen hartaan pyynnön edessä. Eleonora kuunteli silmät säihkyen vaalean puhetta eikä edes huoneeseen saapuva kolmas henkilö saanut häntä irrottamaan huomiotaan noista sanoista. Vasta kun Cajsa lopetti, Eleonora käänsi katseensa punahiuksisen kamaripiikansa puoleen. ”Ah, Greta”, hän huudahti ja vilkaisi nopeasti Cajsaa, ”tämä tässä on Greta, hän on toiminut omana palvelustyttönäni jo monia vuosia.”
 
 
Vakavailmeinen piika niiasi vähintäänkin yhtä kauniisti kuin emäntänsä ja alkoi vaitonaisena järjestellä tämän edelleen purkamattomia matkatavaroita. ”Greta on ihastuttava, vaikka onkin vain palvelusväkeä. Minun täytyy häpeäkseni myöntää, että olen innostuksissani pakottanut hänet aikoinaan opettelemaan etikettiä kanssani ja nyt Greta taitaa hallita sen jopa paremmin kuin minä”, Eleonora tirskahti aivan kuin vaitelias palvelustyttö ei olisi ollutkaan paikalla.
 
 
 
Claudiuksen olisi pitänyt olla iloinen. Aivan riemuissaan. Ei, kyllä, hän oli varmasti nyt saanut ohitettua huolensa ja hänen täytyisi muistaa kiittää Magdalena-tätiä - olisi pitänyt jo kauan sitten. Ruskeahiuksinen nuorukainen väänsi naamalleen hymyn ja vakuutteli itselleen, kuinka onnekas hän olikaan, kun asiat olivat saaneet tämän käänteen. Eleonora oli täällä, kiitos tädin, ja Didrik saisi keskittyä nyt vain morsioonsa. Huippumahtavaa, suunnaton helpotus... Claudius päästi painokkaan huokauksen kera enemmän irvistystä muistuttavan tekohymynsä katoamaan. Mietteliäs, aavistuksen melankolinen ilme palasi taasen. Ketä hän yritti huijata?
 
 
”Jos ilmeilet tuolla tavoin, naamasi jää vielä tuon näköiseksi. Tai no, turha yritys, et sinä siitä somistu”, ovelta kuului huvittunut ääni, jonka kantoi mukanaan aina hieman myrkkyä. Claudius suorastaan käännähti hetkessä ympäri ja tervehti synkeänä isoveljeään. Isacus virnisti eikä Claudiukselle jäänyt lainkaan epäselväksi miten julmasti, myös säälien isoveljensä häntä katsoi. ”Mikäs pikkuveljen on noin kurjaksi vetänyt? Vai taittuiko lempikirjasta vahingossa sivu?”
 
 
Claudius koetti säilyttää mielenmalttinsa. Tämä oli ilmeisesti taas niitä päiviä, jolloin Isacusta huvitti suuresti tulla pilkkaamaan häntä. ”Mitä itse teet täällä? Eikö sinun pitäisi olla metsästämässä?” nuorukainen kysyi kohottaen ylpeänä leukaansa, tahtomatta myöntää itselleen miten paljon Isacuksen kommentit häneen joskus koskivatkaan. Ja hän kun ei ollut nyt muutenkaan kovin hyväntuulinen.
 
 
Isacus nakkasi niskojaan ja nojautui vasten ovenkarmia. ”Kaikki tahtovat viihdyttää tällä hetkellä herra Arvidia ja hänen tytärtään. Mutta mikäs siinä, onhan se tosiaan oikein nätti tyttö katsella.” Claudius oli sanalla sanoen tyrmistynyt. Isacuksen äänensävy antoi ymmärtää, että mies ei aikonut ainoastaan katsella. ”Mutta”, nuorempi yskähti, ”Sinä et uskaltaisi. Herra isä ei antaisi anteeksi edes sinulle jos uskaltaisit häpäistä tämän linnan perijän kihlatun.”
 
 
”En kai minä ole sanonut tekeväni yhtään mitään”, Isacus tokaisi laiskasti, sanoja venyttäen. Kuin auringossa letkeästi venyttelevä kollikissa. Claudius jännittyi ja hänen kasvojensa ilme kiristyi, ”mutta sinä ajattelit, eikö niin?” Isacus vastasi sanoihin itsetyytyväisellä hymyllä, joka silti teki miehestä hämmästyttävän paljon pikkupojan näköisen. ”Voi rakas pikkuveljeni, miksi sinä sellaista murehtisit? Ettet vain olisi itsekin iskenyt silmiäsi siihen tyttöseen? Toivon tosiaan ettet, sillä eihän tuollaista säälittävää, epämiehekästä raukkaa kukaan huolisi ikipäivänä. Valmistaudu jo hautautumaan luostariin.” Toisen mentyä tämän kolkko hekotus jäi soimaan vielä seinille. Claudius painoi kädet korvilleen, vaikka tiesi äänen tulevan vain hänen oman päänsä sisältä ja kysyi sen tuhannen kertaa itseltään; mitä jos..?
 
 
Miksi Isacus oli edes tullut kiusaamaan häntä tällaisella asialla? Claudius olisi voinut kertoa kelle vain. Ei. Harmaat silmät laajenivat. Ei kukaan olisi kuunnellut. Ei häntä. Isacuksen olisi tarvinnut vain kieltää. Niinkö paljon hänellä oli arvoa? Nuorukainen ynähti ja toivoi että joku tulisi. Että hän ei olisi sittenkään näin yksin. Mihin Bartolomeus oli mennyt? Pois, sillä Claudius itse oli käskenyt hänen menemään saadakseen murehtia yksin. No, nyt hän oli todellakin yksin. Claudius toivoi, toivoi niin hartaasti, että tulisi joku, joka sanoisi hänelle, että hän oli se tärkein. Ettei hän ollut yksin, ettei hän ollut arvoton, vaikka olikin perheensä vähiten arvostettu jäsen.
 
 
Kukaan ei tullut. Koko sen pitkän päivän loputtomien tuntien aikana, kukaan ei avannut kertaakaan kirjaston ovea. Kun pimeä hiipi alas vuorten rinteitä ja lankesi kaiken ylle, illalliskellon kumahdus herätti Claudiuksen viimein jonkinlaisesta unesta, lopetti hänen pitkän odotuksensa. Nuorukainen nousi harmaat silmät samentuneina ja kulki jäykin askelin ottamaan tavallisen paikkansa pitkän pöydän äärestä.
 
**
 
 
Ingrid ja Eleonora olivat varastaneet aikaa kahdenkeskiselle kävelylle metsänreunaan, jossa lumi oli hunnuttanut kaiken neitseellisen valkeaksi. Taivaalla roikkuvat raskaat pilvet tiputtelivat hiljakseen lunta ja oli hyytävän kylmä. Tämä neitokaksikko ei kuitenkaan antanut sen haitata itseään ja iloisen rupattelun ja ystävyyden lämpö saivat nopeasti unohtamaan miten jäätävä ilma itse asiassa olikaan. Päivät olivat jo hyvin lyhyitä, Kristuksen syntymäjuhlaan oli enää alle kuukausi ja elettiin joulukuun alkua.
 
 
”No, rakas ystävä, olet ollut täällä nyt jo melkein kaksi viikkoa. Mitä mieltä olet?” Ingrid tiedusteli saaden Eleonoran naurahtamaan herttaisesti. ”Oh, mitä mieltä mistä? On tapahtunut niin paljon... Kaikki on jotenkin todella jännittävää”, mustahiuksinen tirskahti avuttomana, tuoden lämpöisellä hymyllään lämpöä talvisäähän, ”Linna oli isompi kuin ajattelin... Tulee hirmuinen vaiva pitää lukua kaikesta mitä siellä on.” Ingrid laski toisen kätensä ystävänsä hartialle:” Ei se ole niin vaikeaa, usko minua. Ja Didrik varmasti auttaa sinua.”
 
 
Mainittu nimi sai Eleonoran päästämään väräjävän huokauksen: ”Minä en ymmärrä häntä... Tarkoitan, Didrik on herrasmies, nuori, vauras ja hauskannäköinenkin, mutta en vain ymmärrä hänen luonnettaan... Ei hän ole sanonut minulle mitään ilkeää, mutta joskus hän katsoo minua niillä oudoilla silmillään kuin tahtoisi päästä minusta vain eroon. Tai on kyllä kohtelias ja ihana, mutta ei kuuntele lainkaan mitä puhun, tuijottelee vain tyhjyyteen täysin omissa maailmoissaan. Ja... Ja joskus Didrik on hurmaava, huomioi minut ja kaikki muut ja olen kiitollinen Luojalle, että juuri hänet on valittu aviomiehekseni.”
 
 
Eleonora näytti neuvottomalta. Hän piti Didrikistä kovasti, muttei tiennyt mitä toinen mahtoi ajatella hänestä. ”Isoveli on sellainen, hänen mielialansa vaihtelee ääripäästä toiseen hetkessä. Hän on kuitenkin saanut moitteettoman kasvatuksen, joten hänen pitäisi osata hallita itsensä”, Ingrid mutisi pudistellen paheksuvasti päätään. ”Minä en tahtoisi elää loppuikääni liitossa, jossa mieheni inhoaisi minua”, Eleonora huokaisi.
 
 
”Ei hän sinua inhoa ja oppii pitämään sinusta varmasti hyvin paljon, kunhan ehditte tutustua. Ei sinua voi vihata”, Ingrid lohdutteli ystäväänsä. Eleonora hymyili vaisusti, mutta epäilyt pysyivät silti hänen mielessään. Jos Didrikin sivistynyt, hurmaava käytös oli vain kasvatuksen tuottamaa ulkokuorta, mitä piili sen takana... Mitä toinen ajatteli kun vajosi täysin omaan maailmaansa? Ketä?
 
 
Eleonora loi kaipaavan katseen taivaalle ja pyysi mielessään voimaa voittaa tulevan aviomiehensä kunnioitus ja rakkaus itselleen. Hän piti hyvin paljon Didrikistä, eikö tämäkin voisi tuntea samoin häntä kohtaan vaikka tämä olikin järjestetty avioliitto?
 
 
 
Rouva äiti oli täällä taas. Oli odottanut niin kauan Olofin heräämistä, vaikka se alkoi tuntua näin pitkän ajan jälkeen toivottomalta. Claudius pelkäsi vain äitinsäkin menettävän vielä toivonsa. Tämä oli niin murheellinen, kävisi vielä samoin kuin veljelle... Jos rouva äiti poistuisi täältä, hän ei välttämättä kestäisi sitä. Vaikka tietenkin Olof oli enemmän rakastettu lapsi, eniten kallisarvoinen... Olisikohan rouva äiti ollut onnellinen jos Claudius olisi ollut isoveljensä sijalla? Olisiko äiti valvonut hänenkin vuoteensa laidalla niin monia viikkoja..?
 
 
Claudius puristi sylissään lepäävät kätensä nyrkkiin. ”Rouva äiti”, nuorukainen sanoi, ”teidän täytyisi muistaa nukkua enemmän.” Wilhelmina käänsi apeat kasvonsa poikaansa. ”Mitä jos hän herää kun minä nukun?” nainen kysyi lempeästi, ”Mitä jos Olof joutuisi heräämään niin pitkän unen jälkeen aivan yksin?”
 
 
Jos hän herää, Claudius ajatteli mutta kiirehti nopeasti hylkäämään moiset pahat mietteet. Hän oli muutenkin jo liian kiittämätön, hänen täytyisi vain olla kiitollinen ja kunnioittava vanhempiaan ja sukuaan kohtaan kaikesta mitä oli saanut. ”Rouva äiti, suotte varmasti anteeksi että joudun nyt poistumaan”, ruskeahiuksinen nuorukainen sanoi puoliääneen. ”Mene vain”, Wilhelmina tokaisi ja huitaisi kädellään jonnekin portaikkoon päin, silmät edelleen luotuina Olofin nukkuvaan hahmoon, ei nostanut katsettaan edes silloin kun Claudiuksen askelten äänet vaimenivat ja lopulta katosivat.
 
 
Andersin läpitunkeva katse pysäytti Claudiuksen menon muutama portaikko ja halli myöhemmin. Nuorukainen ei edes tajunnut kulkeneensa vanhimman veljensä ohi, mutta kuitenkin hän hidasti askeliaan ja pysähtyi lopulta kokonaan ennen ovea. ”Sinulla on kiire. Ei kai mitään ole tapahtunut?” tuttu, turvallinen ääni kysyi. Claudius kääntyi Andersiin päin. ”Ei mikään. Kävin vain Olofin luona”, hän vastasi ja taikoi kasvoilleen hymyn, ”En ymmärrä mitä veljelle on mahtanut tapahtua.”
 
 
Vaalean mies mittaili pikkuveljeään katseellaan päästä varpaisiin. ”Istupa tähän, veli hyvä”, Anders lopulta huokaisi ja taputti tyhjää istumapaikkaa vieressään. Claudius empi vain pienen hetken kunnes noudatti isoveljensä kehotusta. Hiljaisuutta näiden kahden välillä kesti hetken, kunnes Anders arvasi:” Jos sinä kävit Olofin luona, rouva äidin täytyi olla myös siellä. Häntäkö sinä mietit?”
 
 
Claudius ei vastannut, mutta nuorukaisen ilme kieli toisen osuneen oikeaan - ainakin osittain. Anders asetti toisen kätensä pikkuveljensä hartialle ja virkkoi:” Me olemme kaikki huolissamme Olofista, totta kai. Mutta rouva äidille se on vielä pahempaa, hän rakastaa Olofia aivan erityisesti. Siksi meidän täytyisi ymmärtää häntä, eikä olla mustasukkaisia huomiosta. Pitäisi vain yrittää piristää rouva äitiä. Hän tarvitsee piristystä juuri nyt enemmän kuin koskaan.”
 
 
Claudius tiesi näyttävänsä syylliseltä ja hänen poskensa kuumottivat Andersin läksytyksen jäljiltä. Isoveli loi häneen moittivan katseen, mutta suli sitten hymyyn. ”No niin, voit mennä jos et tahdo kuunnella opetuksia. Se pikkupoika sitä paitsi etsi sinua, on julmaa aina käskeä hänet pois kintereiltäsi, kun lapsi kerran pitää sinusta niin.”
 
 
Ruskeahiuksinen nousi, mutta kääntyi vielä Andersin puoleen. ”Kiitos.” Vaalea heilautti kättään väheksyvästi, ”Älä toki kiittele. Ja yritä olla turhia huolehtimatta, kaikki sujuu kyllä itsestään.” Claudiuksen mieli oli huomattavasti kevyempi, vaikka sydän oli edelleen raskas hänen jättäessään vanhimman veljensä taakseen. Anders puolestaan katsoi pitkään suuntaan, jonne pikkuveljensä oli kadonnut, silmät samanaikaisesti täynnä sekä hämmästynyttä onnea että jotain painavaa.
 
 
 
Kaikki touhottivat. Palvelusväki eritoten, ennen joulua oli niin paljon tehtävää... Tänä vuonna kun tekemistä oli kaksi kertaa enemmän, sillä joku oli saanut loistoajatuksen: nuorisolle luvattuja juhlia voitaisiin viettää jouluaattona jouluaterian ja muun yhteydessä. Joten kaikkea täytyisi olla kaksin verroin; kaksin verroin mahtavammat juhlat...
 
 
Bartolomeus sentään istui yhä uskollisesti hänen vierellään ja höpötti huolettomasti ja nopeasti arkisia asioita, joita Claudius ei kuunnellut kuin puolella korvalla. Nyt huoneeseen saapunut kolmas osapuoli kuitenkin katkaisi pikkupojan puhetulvan. Puhuikohan Bartolomeus edes kellekään muulle, siksikö tämä höpötti niin paljon... Ajatus oli hätkähdyttävä.
 
 
Claudiuksen huomion vaati kuitenkin jokin konkreettisempi asia, nimittäin se, että arvoisa Eleonora-neito oli päättänyt liittyä hänen seuraansa. ”Anteeksi, saanko istua tähän, sinä... tuota... Mikä sinun nimesi olikaan?” tyttö naurahti avuttomasti. Claudius nyökkäsi ja mutisi vastaukseksi:” Claudius vain.” ”Noh, Claudius”, Eleonora hymähti ja istui penkille, ” eikö sinulla ole tekemistä? Melkein kaikki kiitävät sinne ja tänne kädet täynnä työtä.”
 
 
Bartolomeus ei näyttänyt lainkaan iloiselta jouduttuaan näiden kahden väliin, jotka sitä paitsi puhuivat hänen ylitseen. Claudius painoi päänsä, mutta vilkuili Eleonoraa silmäkulmastaan uteliaasti. Neitokainen oli niin kaunis, että tätä oli lähes mahdotonta olla katsomatta. Eleonora oli pyyhältänyt tänne kuin lumituisku ja pyyhkäissyt nopeasti linnan nuorison tavat sijoiltaan. Tyttö oli iloinen, pirteä ja selvästi piti Didrikistä ja tämän suvusta. Ja silti Claudius tunsi lähinnä kylmänväreitä selässään katsoessaan tyttöön. Tämä oli liian kaunis, liian ihastuttava, liian täydellinen…
 
 
”Eivät he kaipaa minun apuani”, nuorimies totesi. Bartolomeus nyki häntä kärsimättömästi hihasta, yritti saada lähtemään. Eleonora ei vain huomannut tai ei välittänyt, vaan jatkoi aurinkoisesti:” No mutta, jokaisesta on varmasti apua. On niin paljon tehtävää ja pienikin apu auttaisi.” Claudius nieleskeli harmiaan ja tyytymättömyyttä omaan kyvyttömyyteensä, jonka neito palautti hänen mieleensä.
 
 
”Anteeksi, Eleonora-neiti, mutta luulen että minun täytyy lähteä. Mainitsemanne kiire, ymmärrättehän”, Claudius mutisi, nousi ja alkoi kumarrellen perääntyä ovelle päin. Neito mutristi alahuultaan pettyneesti. ”Enkö minä voisi auttaa? Olen tutustunut kaikkiin täällä, mutten vieläkään kunnolla sinuun. Olisi mukava oppia tuntemaan tulevan aviomieheni sukulaiset.”
 
 
Claudius nielaisi näkyvästi. Bartolomeus tuntui aistivan hänen ärtymyksensä kuten aina ja tarttui kiinni hänen hihaansa, kuin estäen tekemästä mitään. ”Menen kirjastoon. Enpä usko että voisitte olla avuksi siinä”, nuorukainen totesi jäykästi. Juuri yksikään nainen ei osannut lukea tai kirjoittaa ja hän toivoi pääsevänsä eroon Didrikin morsiamesta vetoamalla siihen. Eleonoran silmät kuitenkin kirkastuivat:” Osaat lukea? Miten ihanaa, etkö voisi opettaa minuakin?”
 
 
Claudius vastasi oikopäätä kielteisesti, vedoten kaikenlaisiin epämääräisiin velvollisuuksiin ja kiireisiin. Lopulta Eleonora kuitenkin sai lirkuteltua tahtonsa läpi tuuheita silmäripsiään räpytellen. Claudius tajusi luvanneensa tavata tytön huomenna puolenpäivän aikaan kirjastossa vasta tämän mentyä. Mitä tulikaan tehtyä, hän kysyi itseltään. Hän ei pitänyt tuosta hurmaavasta neidosta, joka kietoi kaikki pikkusormensa ympärille ja vei heidän kaiken huomionsa... Didrikinkin? Ingridhän oli sanonut, että Didrik tulisi varmasti rakastumaan Eleonoraan...
 
 
Yhtäkkiä hän tajusi olevansa kuin pikkulapsi, mustasukkainen lähimmäistensä huomiosta ja torui itseään. Mutta miksi hän olisi mustasukkainen Didrikistä..? Ei voinut olla totta, Claudius olisi voinut paukuttaa päätään seinään. Kovaa. ”Isoveli”, Bartolomeus armollisesti katkaisi hänen ajatuksensa, ”mennäänkö ulos katsomaan lumisadetta?” Nuorukainen hymyili. ”Totta kai. Vaikka heti.”
 
 
 
Hyvä Tuomas joulun tuopi. Ilmeisesti tämä Tuomas oli tänä vuonna hankkinut oikein hyvän hevosen, sillä joulupyhät tuntuivat koko ajan lähenevän liian tiiviissä tahdissa. Päiviä oli tahdittanut herra isän ja epäsuorasti Magdalenan varsin läpinäkyvät yritykset saattaa Didrik ja Eleonora tuon tuostakin puheisiin. Eikä Didrik voinut sanoa pitävänsä siitä, miten neidon silmät loistivat päivä päivältä kirkkaammin katsoessaan häneen.
 
 
Didrikille tuotti hankaluuksia myös päättää miten suhtautua morsioonsa. Henkilökohtaisella tasolla hän ei välittänyt koko tytöstä, itse asiassa tämä oli vain ikävä velvollisuus, joka sai hänet hermostuneeksi ajatellessaan tulevaisuutta. Mutta hyvät tavat ja kasvatus pakottivat kuitenkin hänet kohtelemaan Eleonoraa kuin kukkaa kämmenellä. Ristiriitaisten toimintamallien sekasotkusta syntyi erittäin ailahteleva nuorukainen, joka saattoi olla yhtenä hetkenä Eleonoralle miellyttävä ja suoda tälle monia kohteliaisuuksia, mutta jo tunnin päästä irvistellä toisen seurassa.
 
 
Wilhelmina-rouvakin oli viimein laskeutunut alas Olofin kamarista ja ottanut joulujärjestelyt määrätietoisiin käsiinsä. Magdalenalla oli tapana jättää moiset asiat pääosin palvelusväen huoleksi, mutta Wilhelminalla oli selvä visio siitä miten kaiken tuli toimia ja nainen laittoi sen toimimaan vaikka väkisin. Palkolliset olivat mahtaneet saada melkoisen sätkyn, kun nämä oli herätetty leppoisasta hyörinästä ja laitettu juoksemaan tuli hännän alla sinne ja tänne toimittamaan milloin mitäkin.
 
 
Didrik oli viimein antanut Claudiukselle omaa tilaa tämän pyyntöjen mukaisesti. Toisaalta, ei hän paljon ehtinyt pyöriä tämän lähettyvillä kun Eleonora tai herra isä Arvid-herran kanssa tuntui aina ilmestyvän jostain. Se, ettei hän enää pyrkinyt puheisiin toisen kanssa, ei tietenkään merkinnyt sitä, etteikö hän olisi käyttänyt paljon aikaa tämän tuijottamiseen. Aterioilla ruokasalissa, oleskelutiloissa, pihalla, ikkunasta, mistä vain... Didrik tiesi Claudiuksen tuntevan hänen kaipaavat katseensa ihollaan, sillä toiselle tuli aina kiire pois hänen näköpiiristään.
 
 
Mutta sitä tosiasiaa ei voinut kiistää, etteikö hän olisi ikävöinyt Claudiusta. Ei pelkkä katselu riittänyt, hän olisi halunnut puhua toisen kanssa, olla mukana... Tunne oli outo, Didrik ei muistanut tunteneensa koskaan ennen niin. Kuin pakottava tarve päästä näkemään toinen, ettei jokin rinnassa alkaisi kirkua ikävästä. Se ei ollut mukavaa, mutta Didrik kantoi lähes ylpeänä osaansa. Kuin mikäkin traaginen sankari kaikissa niissä ritaritarustoissa, joissa uljaat ritarit riutuivat torneihin lukittujen rakastettujensa puolesta.
 
 
Ajatus sai naurahtamaan. Rakastettu? Miten kaunis sana, muttei sopinut lainkaan tähän tilanteeseen. Claudiuksen täytyi inhota häntä. Didrik huokaisi ja havahtui äkkiä siihen, että jostain lensi pala paistettua kanaa suoraan hänen poskelleen. Syyllistä ei tarvinnut edes veikkailla, tämä oli niin tuttu sattumus. Tapaus sai kuitenkin Eleonoran tirskahtamaan kämmenensä suojissa. Tyttö käsitti Didrikin huomanneen ja soi tälle pahoittelevan hymyn.
 
 
”Bartolomeus”, Didrik tiuskaisi haluttoman näköisenä ruokaansa ronkkivalle pojalle, ”olisitko hyvä etkä leikkisi ruoalla?” Lapsi irvisti ja Didrikin ilme kiristyi. Hän oli tottunut tähän, muttei halunnut tulla nolatuksi vieraiden edessä. ”Käyttäydyhän ihmisiksi”, joku totesi äkkiä täysin asiallisesti. Bartolomeus punastui ensin rajusti ja alkoi sitten nieleskellä kyyneleitään. Didrik ei kyennyt kuin tuijottamaan Claudiusta, tällä kertaa hämmästellen. Hän ei ollut edes tajunnut, että hänen lapsellinen ja omapäinen velipuolensa totteli ruskeahiuksisen nuorukaisen pienintäkin viittausta.
 
 
”Ainiin”, Eleonora avasi taas keskustelua, ”tiesitkö että Claudius on todella ystävällisesti alkanut opettaa minua lukemaan?” Tytön paljastus sai Wendilan ja Ingridin silmät laajenemaan ja nämä alkoivat myös kärttää nuorukaiselta lukutunteja, joihin Claudius ei kaksosten pettymykseksi suostunut. Didrik kuitenkin veti ruokaa väärään henkeen ja yski kauan ja hartaasti ennen kuin sai tokaistua:” Todellako? Miten kilttiä.”
 
 
Didrik oli mustankipeä, hän tiesi sen. Mutta ajatus Claudiuksesta ja tästä todella kauniisti neidosta samassa huoneessa yhteisen asian äärellä sai hänet kiehumaan. Mitä jos Claudius, hänen Claudiuksensa, menisi ja ihastuisi päätä pahkaa Eleonoraan? Yksikään mies ei voisi välttyä moiselta, Eleonora oli niin hurmaava että ihan silmiin sattui. Didrikin teki mieli kiljua. Sen sijaan hän kuitenkin päätyi kiittämään Claudiusta siitä, että tämä oli niin kultainen hänen morsiamelleen.
 
 
Eikä ehtinyt kuluakaan kuin muutama päivä kun Didrik jo yhytti itsensä salakuuntelemasta Claudiuksen ja Eleonoran oppituntia oven takaa. Tämä oli totta kai säälittävää, etenkin kun hän saattoi kuulla äänet vain vaimeina ja epäselvinä oven läpi. Lisäksi Anders varmaankin toteuttaisi monen kuukauden takaisen uhkauksensa jos saisi vielä Didrikin kiinni salakuuntelusta, vaikkei toisella puolella tällä kertaa ollutkaan Cajsaa.
 
 
Oliko siitä jo niin kauan? Alkusyksyä se oli ollut, nyt oltiin jo aivan joulun alla... Ja koko tämän ajan hän oli katsellut Claudiuksen perään aina yhtä turhaan... Vaikka molemmille oli ehkä parempi, ettei tämä koskaan johtaisi mihinkään. Seuraukset voisivat olla järisyttäviä ja saattaa jopa kuolemanvaaraan. Raamatulla oli tähän, näihin tunteisiin, hyvin tiukka sääntö eikä Didrik oikeasti halunnut saattaa ketään sellaisen vaaran alle.
 
 
Keskustelu, jonka sisällöstä tai sanoista hän ei saanut otetta, keskeytyi hilpeään nauruun. Didrik puri huultaan ja oli hapan kuin kirpeä talviomena. Kylläpä niillä kahdella oli mukavaa... Hänen ihastuksensa sekä morsiamensa, miten ironista.
 
 
Didrik kuuli huudahduksen ja askeleet liian myöhään, ehti vain hypätä nopeasti pois tieltä, kun ovi läimähti auki. Punaiseksi karahtanut nuorukainen kohtasi Claudiuksen hölmistyneet kasvot. Pojat tuijottivat hetken toisiaan ilmeisen typertyneinä, katseet lukkiutuneina tiukasti toistensa silmiin, mutta Eleonora rikkoi hetken:” Claudius, miksi jäit siihen? Eikö sinun pitänyt käydä hakemassa mustetta?”
 
 
Sekä Didrik että Claudius hätkähtivät taaksepäin ja käänsivät häkeltyneinä päänsä sivuun. ”Aivan, anteeksi, taisin jäädä ajatuksiini”, Claudius huikkasi olkansa yli ja astui pois ovensuusta ja sulki kirjaston oven takanaan. ”Mitä ihmettä sinä teet täällä? Vaanit taas minua? Tuo on sairasta, tiedätkös”, ruskeahiuksinen suhahti puoliääneen kuin peläten Eleonoran kuulevan heidät.
 
 
”Minä olin etsimässä Eleonoraa”, Didrik supisi takaisin, napaten tekosyyn nopeasti ilmasta. Claudius sen kuitenkin näytti nielevän sen kakistelematta ja tämän harmaat silmät kylmenivät, syystä jotain Didrik ei kuolemakseenkaan voinut ymmärtää. ”Minä sanon Eleonoralle, että kaipaat häntä”, ruskeahiuksinen totesi ja kääntyi jo ovelle kun Didrik tarttui tätä paidanliepeestä. ”Ei, odota! Tuota... Umm... Valehtelin - ihan pikkuhiukkasen”, hän mutisi empien.
 
 
Claudiuksen ilme pehmeni aavistuksen ja sai taas mustahiuksisen hämmentymään käytöksellään. ”Joten sinulla oli asiaa... minulle? Taisin olla oikeassa”, toinen totesi melko välinpitämättömästi ja kohotti kysyvästi kulmakarvojaan. Puna Didrikin kasvoilla syveni eikä tarvinnut enää sanoja kertomaan vastausta. ”Mutta”, ruskeahiuksinen tokaisi, ”minähän pyysin ettet seuraisi? Muistat varmasti. Ja nyt, jos suot, menen hakemaan sen musteen ennen kuin morsiosi käy levottomaksi.”
 
 
Claudius pyyhälsi niine hyvineen Didrikin ohi ja katosi muutamaa sekuntia myöhemmin kulman taakse. Nuorukainen jäi hetkeksi tuijottamaan toisen perään ihmetellen mitä kummaa äskeisessä keskustelussa oli tapahtunut. Se oli pintapuolisesti aivan samanlainen kuin toisetkin, mutta jokin jäi vaivaamaan... Viimein Didrik ymmärsi lähteä paikalta ennen kuin Eleonora keksisi tulla katsomaan mihin Claudius oli mahtanut jäädä.
 
 
 
Kristuksen syntymäjuhlan aattopäivä valkeni pilvisenä ja pakastavana. Palvelusväki toimitti aamupäivästä vielä viime hetkellä järjestelyjä saadakseen paikat kuntoon ja siisteiksi. Jalosukuisille hupi oli kuitenkin jo alkanut ja nyt kaikki pystyivät vain jännittämään illan juhlaa, joka olisi tänä vuonna kaksinkertainen. Kukaan ei vain vielä tiennyt minkälaisiin kohtaloihin se ihmisparkoja johdattaisi.
 
 
Varsinkin linnan nuoret neidot olivat innoissaan ja olivat puolenpäivän aikaan kokoontuneet laittamaan itseään mahdollisimman edustavaan kuosiin. Apuna hyöri Greta, jota ilman Eleonora ei tuntunut selviävän yksinkertaisistakaan askareista, joskin neitokainen piti palvelustyttöään itsestäänselvyytenä.
 
 
”Ei, ei! Yritä saada se letti ylemmäs”, Eleonora neuvoi hiuksiensa kanssa kieli keskellä suuta näpertelevälle punapäälle. Neito oli mitä ilmeisimmin päättänyt tehdä tänä iltana lähtemättömän vaikutuksen joka ikiseen, etenkin tulevaan puolisoonsa, ja aikoi näyttää mitä viehättävimmältä. Ingrid ei voinut lakata ihailemasta ystävänsä leninkiin käytettyä kangasta ja huokaili tuon tuostakin kaihoisasti. ”Mistä asti se oikein on tuotu? Maailman laidalta? Toivottavasti tarpeeksi kaukaa, ettei Ingridillä ole mahdollisuutta vaatia sitä, sillä se keventäisi tuntuvasti herra isän rahapussia”, Wendila nauroi.
 
 
”Hyvin kaukaa, joten ei huolta”, Eleonora hymähti ja läppäisi huolimattomasti Gretaa kädelle osoittaakseen olevansa tyytymätön siihen miten piika oli sitomassa hänen hiuksiaan. ”Ne menevät vinoon”, hän huomautti ja kääntyi takaisin ystäviensä puoleen, ”herra isällä on varaa ja halua tuhlata hieman minuun, koska olen hänen ainut lapsensa, ymmärrättehän. Äiti teki jotain kamalaa minkä johdosta isä suuttui kovasti ja lähetti hänet luostariin, kun olin vielä melko pieni. Enempää lapsia ei ennen sitä ilmaantunut ja jäin herra isän ainokaiseksi. Saanpahan enemmän kaikkea.”
 
 
Muut nuoret neidot nyökkäilivät ymmärtäväisesti, vaikka jokaisen kasvoilta näkyi, että nämä tuumivat mielessään mitä tämä ”kamala” mahtoi sisältää. Cajsa punastui heikosti. ”No niin, nyt se on hyvä! Älä enää kajoa siihen, ettet onnistu pilaamaan tätä kun lopultakin sait jotain aikaiseksi”, Eleonora kiljahti käsiään taputtaen. Ja pitkään ja vaivalla laitettu kampaus olikin kovin näyttävä. Kiitoksia Gretalle ei kuitenkaan suotu eikä hän niitä odottanutkaan. ”Nyt kun tämä on valmis”, mustahiuksinen neitonen hihkaisi, ”kenen vuoro on seuraavaksi?”
 
 
Myös muut valmistautuivat kukin mitenkin iloiseen illanviettoon. Didrikillä ei itse asiassa ollut aikeita syventyä asiaan niin suureellisesti, mutta jonkin verran puolen päivän jälkeen itse Magdalena oli saapunut ylväänä ja hyytävänä nuorukaisen kamariin. Didrikin kiukkuiset vastaväitteet ja mulkoilut eivät olleet tuottaneet minkäänlaista tulosta ja äitipuoli vastasi niihin aivan yhtä kalseilla katseilla.
 
 
”Jonkunhan täällä pitää huolehtia että näytät tänä iltana edes jotenkuten edustavalta”, Magdalena tuhahti, ”olisin laittanut siskosi asialle, mutta ymmärtäähän sen että nuorilla tytöillä on omat toimensa.” ”Minä selviän oikein hyvin itsekin”, Didrik ärisi kädet puuskassa. ”Ei, enpä usko. Ja tänään tapahtuu liikaa jotta antaisin sinun näyttää niin epäedustavalta kuin yleensä olet”, Magdalena napautti järkkymättömästi ja avasi varsin häpeämättömästi nuorukaisen vaatelipaston.
 
 
Didrik loukkaantui melkoisesti Magdalenan sanoista, sillä ei pitänyt itseään kovinkaan epämiellyttävänä katsoa. Mutta naisen sanat kiinnostivat häntä kuitenkin enemmän kuin se että tämä tarkasteli arvostellen käsissään hänet vaatteitaan. ”Mitä muka tapahtuu?” mustahiuksinen tiukkasi. Magdalena ei vastannut vaan oli näennäisen kiinnostunut toisen vaatteista. Joitain hän laittoi syrjään talteen, jotkut heitti väheksyen vain vilkaistuaan takaisin lipastoon. Lopulta nainen ojensi pojalle kasan erilaisia nuttuja. ”Sovita niitä, että voin päättää”, hän komensi, eikä äänensävy jättänyt varaa vastaväitteille.
 
 
Jupisten räävittömiä manauksia Didrik totteli pitkin hampain äitipuolensa komentoa. Magdalena käänsi selkänsä nuorukaisen vaihtaessa vaatteita yhä uudestaan. ”Tuo”, nainen lopulta päätti, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen. Didrik tunsi olonsa nöyryytetyksi, Magdalena ei pyytänyt tai kehottanut, käski vain yksiselitteisesti ja kohteli häntä kuin mitäkin esinettä. Didrik vastasi tähän näyttämällä nyreää naamaa ja sadatellen koko ajan sanoilla, jotka olisivat saaneet lähes kenen tahansa neidon korvat kuumottamaan. Magdalena ei edes hätkähtänyt.
 
 
Didrik toisti kysymyksensä uudelleen kun äitipuoli laskosti valitsemansa vaatekerran sängylle. Magdalena katsahti mustahiuksista kylmin silmin ja tokaisi:” Näet sitten. Onpahan sinullakin jotain mitä odottaa.” Didrik käytti muutaman hetken kertoessaan laveasti mitä mieltä oli tästä salaisuudesta. Magdalena otti pojan sanat vastaan tyynenä ja totesi äänikään värähtämättä:” Ja muistat harjata hiuksesi ennen kuin rohkenet tulla ruokasaliin. Oletan, että olet sen verran iso poika, ettet tarvitse siihenkin apua”.
 
 
Päivä pimeni jo iltapäivästä, mutta linnanväki kokoontui pian auringon mentyä mailleen ruokasaliin. Joka paikka oli kuurattu huolella ja lattialle ja seinille oli levitetty kalliita kankaita. Paikalle oli saapunut muitakin lähiseutujen ylhäissäätyisiä, lähinnä nuorta polvea, ja kiertäviä musikantteja oli pestattu viihdyttämään vieraita. Kynttilät paloivat pehmeällä liekillä ja takassa roihusi tuli. Vaikkei ruokatarjoilua oltu vielä aloitettu, keittiöstä leijailivat ihanat tuoksut vienoina juhlaväen nenään.
 
 
Aviomiehet saattelivat rouvansa pöytään, nuoret kuka kenetkin. Kenellekään ei ollut yllätys, että Didrikin käsipuolessa juhlapöytään asteli Eleonora. Claudius tarjosi kätensä siskolleen Cajsalle. Tarjolla oli moninaisia herkkuja ja reilusti hyvää olutta. Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen ja linnanherra Michel ja muutama muu mies pitäneet kuka lyhyempiä, kuka pidempiä puheita, Magdalena taputti käsiään pari kertaa terävästi yhteen. Se oli merkki musisoijille, joiden tehtävä oli viihdyttää jalosukuisia soitollaan.
 
 
Palvelusväki oli kerääntynyt seinustoille ja nurkkiin ahmimaan silmillään juhla-ateriaa, jollaista he eivät itse ikinä tulisi nauttimaan. Joskus joku aterioijista saattoi lähettää herkkupalan tai pari suosikilleen, mutta muruset ja tähteet menisivät pääasiassa koirille ja muille eläimille. Musiikki oli sen verran hiljaista, että sen kuuli, mutta ylhäiset pystyivät silti keskustelemaan pirteästi toisilleen. Oli hyvää ruokaa, juomaa, viihdytystä ja seuraa ja salissa haisi vienosti savulle ja vahvemmin ihanille herkuille. Tuntui suurelta juhlapäivältä ja joululta.
 
 
Myös Didrik oli pitkästä aikaa todella hyvällä tuulella ja hänen luontainen vetovoimansa ja iloinen luonteensa puski esiin. Nuorukainen jutteli huolettomasti jokaisen kanssa ja hymyili säteilevää hymyään. Eleonoran silmät tuikkivat riemukkaina ja huomaamattomasti, kuin itseltäänkin salaa, hän nojautui tuolissaan koko ajan hieman eteenpäin, lähemmäs Didrikiä.
 
 
Michel ja Eleonoran isä Arvid nousivat ylös, käskivät vaimeasti musikantteja hiljentymään ja kiinnittivät väen huomion itseensä taputtamalla käsiään yhteen. Kaikkien kasvot kääntyivät näihin kahteen herraan päin, arvaten että nyt seuraisi jotain mielenkiintoista. Didrikin päässä häivähti paha aavistus, Magdalena oli puhunut jostain tapahtumista… ”Rakkaat sukulaiseni ja vieraat, tänään on riemun päivä ja haluaisimme lisätä tätä iloa vielä hiukkasen jos se vain on ylipäätään mahdollista. Kuten tiedätte, minun ja Arvidin välille solmitaan veriside lastemme kautta…”
 
 
Kahden miehen poukkoileva, toisiaan täydentävä puhe tuntui jatkuvan koko ajan pahempaan suuntaan, vaikka se tähtäsi selvästi parin kihlauksen virallistamiseen. Lopulta sekä Didrik että Eleonora kutsuttiin juhlaväen eteen. Didrikin jalat tuntuivat puupökkelöiltä kävellessään herra isän luokse. Jähmeä hymy ei silti kadonnut hänen kasvoiltaan ja Eleonora vastasi siihen omallaan, joka oli aito, innokas. Didrik oli ollut vielä äsken liian onnellinen, jotta se tunne olisi vain hetkessä haihtunut, lähinnä hän oli tyrmistynyt. Miksei häntä varoitettu etukäteen?
 
 
Kuin unessa, typertyneenä, kaikki se puhe valui Didrikin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ainut mitä hän jälkikäteen muisti hänen ja Eleonora Arvidintyttären kihlaamisesta, olivat tytön vienosti hymyilevät, tyytyväiset kasvot ja se miten turrat hänen kätensä olivat pujottaessaan kultaisen rinkulan tytön sormeen. Kun hän lopulta pääsi kihlattunsa kanssa takaisin nauttimaan pöydän herkuista, hänen oli vaikea vastata kaikkien onnitteluihin, niin pyörällä päästään tummakutrinen nuorimies oli. Eleonora tosin naisten tapaan tuntui olevan täysin oman itsensä herra ja kiitteli kaikkia Didrikinkin puolesta.
 
 
”Toivottavasti tulette onnellisiksi. Luoja varmasti varjelee liittoanne”, tukahtunut ääni sanoi pöydän yli. Didrikin silmät hakeutuivat äänen haltijaan, joka puri lujasti alahuultaan ja näytti odottamattoman kurjalta. Didrik ei hämmennykseltään ehtinyt vastaamaan ennen Eleonoraa, joka hihkaisi oitis:” Kiitos, Claudius.” Tyttö meinasi selvästi lisätä toivovansa Claudiukselle yhtä onnellista avioliittoa kuin itselleen, mutta näpäytti suunsa kiinni ja punastui vienosti muistaessaan viime hetkellä, ettei toiselle ollut nuorimpana poikana juuri takeita vihille pääsystä. Luultavimmin tämä lähetettäisiin pappiskoulutukseen tai vaihtoehtoisesti palvelisi vanhinta veljeään tai jotain muualla palkkasotilaana lopunikänsä. Jumalaa tai veljeä, oliko sillä paljoakaan väliä?
 
 
”Aivan varmasti sinäkin löydät onnesi”, Eleonora kiirehti lisäämään, ”minä ainakin olen jo löytänyt sen.” Aivan yllättäen Claudiuksen tiukasti hallussaan pitämä ilme laukesi ja nuorukaisen kasvot vääntyivät ilmeeseen, joka tiesi rajua itkua. Anteeksipyyntöjä soperrellen toinen kompuroi ylös, kaataen noustessaan tuolin ja kiirehti ulos salista. Wilhelmina hyppäsi ylös ja pysäytti poikansa salin oviaukolla, johon pelästyneet palvelijat olivat tehneet tilaa. Nainen kävi lyhyen, kiivaan keskustelun kasvojaan peittelevän Claudiuksen kanssa ja antoi sitten tämän mennä.
 
 
”Mihin se poika nyt oikein meni? Mitä tämä toistuva ryntäily oikein on, luulisi että tuossa iässä jo ymmärtäisi, miten epäkohteliasta moinen on”, Kurt ärähti tyytymättömänä, kun vaimo asteli takaisin paikalleen. ”Annetaan hänen olla”, Wilhelmina totesi sen verran kuuluvasti, että kaikki ymmärsivät naisen jämäkän äänensävyn. Entistä pahemmin hämmentynyt Didrik, jonka pää ei tuntunut muodostavan yhtään järjellistä ajatusta, oli jo itsekin nousemassa, kun Eleonora tarttui tiukasti häneen käteensä ja loi kihlattuunsa varoittavan katseen. Nuorimies ymmärsi ja asettui takaisin paikoilleen.
 
 
”Pikkuveli ei kestänyt häviötään”, Isacus irvaili ja loi paljon puhuvan katseen sievään Eleonoraan. ”Mutta kyllä veljen olisi pitänyt ymmärtää, ettei hänellä muutenkaan ole mahdollisuutta astua avioon”, mies tuhahti ja otti reilun kulauksen oluttuopistaan, johon kaadettiin aina lisää sitä myötä kun se tyhjeni – ja se kävi nopeasti. ”Annetaan hänen toipua rauhassa”, Anders mumisi päätään paheksuvasti pudistellen; eihän ollut sopivaa ihastua toisen kihlattuun.
 
 
Mutta Didrikin silmät seisoivat päässä ja kauhu puristi hänen rintaansa. Claudiusko oli rakastunut Eleonoraan, niin kuin hän oli pelännyt? Maailma oli hirvittävän julma ja epäreilu paikka.
 
 
**
 
 
Hiljainen kulkue nousi reistään lämpimien vuotien alta ja eteni hiljaa kohti kirkkoa. Linna ylhäällä kukkulalla, mutta kaupungiksikin kutsuttu kylä oli alempana laaksossa, samoin kuin jykevä kivikirkko, jossa nyt järjestettiin jouluaamun messu. Kirkkosalin hämyistä pimeää valaisivat sadat kynttilät ja kuoron latinankielinen veisu kohosi korkeuksiin. Tavallinen rahvas ei juuri latinaa ymmärtänyt, mutta ylhäissäätyisille se oli jossain määrin tutumpaa.
 
 
Pappi, riutuneen näköinen, parrakas äijänrahjus alkoi puhua jymisevällä äänellä, joka pakotti kaikki kuuntelemaan. Didrikin silmät kuitenkin hakivat Claudiusta, joka istui taaemmalla penkkirivillä pää painuksissa väsymyksestä. Kynttilöiden kirkkaat valot paljastivat nuorukaisen tummat silmänaluset. Didrik puristi kätensä ristiin ja yhtyi rukoukseen. Päässä häivähti aavistus siitä, että tässä kirkossa hänet tultaisiin vihkimään Eleonoran kanssa aviosäätyyn.
 
 
Messu kesti ainakin kaksi tuntia. Sen jälkeen kirkkoväki jäi vielä toivottamaan hyvää joulua ja muuten vain juttelemaan ulos kirkon eteen. Taivaanranta alkoi jo valjeta, päivästä tulisi kirkas, vaikka vielä oli hämärää. Didrik jäi seisomaan ovensuuhun, odottamaan jotakuta, jonka kanssa halusi jutella. Vaikka hänen sisimmässään kiehui ja hän olisi halunnut vain haastaa riitaa.
 
 
Kun Claudius astui ihmisvirrassa ulos isoista pääovista, Didrik tarrasi tätä käsivarresta ja vetäisi tämän sivummas. Toisen huulilta pääsi säikähtänyt älähdys, tämä menetti tasapainonsa ja horjahti vasten Didrikin rintaa. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota kahteen nuoreen, jotka hämmentyneinä tuijottivat toisiaan silmiin. Claudius ei huomannut siirtyä, vaan raskaasti toisen rintakehään nojaten katsoi silmiään räpytellen ylöspäin ja Didrik puolestaan ei osannut hänkään siirtää katsettaan toisaalle toisen kasvoista.
 
 
Ehkä hetki kesti vain muutaman sekunnin, ehkä monta minuuttia, mutta noista kahdesta se oli iäisyys. Viimein punaiseksi karahtanut Claudius hyppäsi nopeasti poispäin toisesta ja yskähti nolostuneena. Didrik, joka hänkin tunsi kasvojensa kuumottavan, painoi katseensa häveliäästi maahan. ”Halusin kysyä vointiasi, lähdit eilen niin äkkiä”, hän mutisi.
 
 
Claudius nosti kädet poskilleen peittämään punastustaan. ”Voin mainiosti, kiitos kysymästä. Sinun ei tarvitse huolehtia minusta, sinulla on joku toinen joka vaatii enemmän huomiotasi”, ruskeahiuksinen totesi äänessään väkinäinen sävy, viimeiset sanat huonosti peitellyn happamina. Didrik painoi päänsä nöyränä:” Olen pahoillani. Jos olisin saanut päättää, en olisi vienyt Eleonoraa sinulta.” –hän nosti päänsä, kasvoillaan kysyvä ilme- ”Sinähän pidät hänestä?”
 
 
Claudiuksen kasvot vääntyivät, hänen kätensä tippuivat hervottomina sivuilleen. ”Minä… minä…” Sanat juuttuivat kurkkuun. ”Sinä typerys, maailman typerin älykääpiö!” poika ynähti ja takertui suu auki toljottavan Didrikin paitaan. ”Mitä minä Eleonorasta, vaikka kohteletkin häntä huonosti. Pysy erossa siitä tytöstä; sinusta minä pidän. Sinusta!” Claudiuksen silmät olivat pelokkaat, hätääntyneet, mutta itsepäiset. Didrik taas oli vain yhtä suurta hämmästystä. Hän oli jo luovuttanut, tämä ei voinut olla totta. Eihän? Varovasti Didrik kietoi kätensä toisen lanteille.
 
 
”Olet tosissasi?” mustahiuksinen varmisti. Claudiuksenkin silmät pyöristyivät. ”Ehkä, kyllä, minä siis”, nuorukainen sotkeutui sanoissaan eikä näyttänyt edes tietävän mitä olisi sanonut. ”En minä tiedä. En minä halua rakastaa sinua, sehän kuolemansynti. Mutta en halua nähdä myöskään sinua Eleonoran kanssa. Minä… mi-minä haluan että pysyt lähelläni. Mitä se sitten tarkoittaakin.” Ruskeahiuksisen kasvoilla viipyi epätietoinen, kysyvä ilme.
 
 
Äkkiä Didrikin mieleen nousi pakottava tarve suudella paidassaan roikkuvaa nuorukaista, joka oli juuri sanonut jotain mistä hän näki unta, mutta minkä toteutumiseen ei ollut koskaan uskaltanut uskoa. ”Ihmiset alkavat katsoa. Seuraa minua”, mustahiuksinen urahti ja irrotti toisen kädet hellävaroin nutustaan. Vaikkeivät heidän äänensä erottuneetkaan muun puheenhälinän yli, voisi tilanne herättää kiusallista huomiota.
 
 
Claudius tuli useamman metrin Didrikin takana, kasvot täynnä avointa hätää. Toista pelotti, miksei olisi pelottanut? Tämä oli vain tie Helvettiin, tie loppumattomaan sielunhätään eikä voisi koskaan päättyä onnellisesti. Didrik avasi sivuhuoneen oven, jossa säilytettiin sekalaista tavaraa. Toinen astui epäröiden mustahiuksisen viereen ovensuulle. Tunne humahti äkkiä jostain alavatsasta ja meni suoraan päähän suomatta aikaa ajatuksille. Didrik tönäisi Claudiuksen sisään ja pamautti oven takanaan kiinni.
 
 
”Olen odottanut”, Didrik veti syvään henkeä ja kuiskasi käheällä äänellä. Ruskeahiuksisen selkä tömähti vasten seinää. Didrik tarttui tätä vyötäisiltä, huulet hapuilivat toisen huulia. Se oli pelkkää alkukantaista nälkää, hän oli katsellut toista, haaveillut, nähnyt unia tästä niin monesti, niin kauan. Claudius ynähti ja painoi silmänsä kiinni, muttei pannut vastaan. Hengitys kulki tiheästi.
 
 
”Didrik”, toinen henkäisi ja tarrasi kädellään mustiin hiuksiin, ”Odota.” Se oli käsky ja Didrik totteli sitä vaistomaisesti. Huulet kysyvästi raollaan hän jäi katsomaan toisen kasvoja. Claudiuksen hengitys kutitti kasvoja, harmaat silmät räpsyivät hermostuneina. ”Tämä on jumalatonta. Hirveää syntiä. Ja olemme kirkossa”, toinen puhui katkeilevasti, epävarmana. Silmistä näki, että pohjimmiltaan Claudius olisi halunnut samaa kuin Didrik, mutta järki laittoi vastaan. Jollakin sitä edes oli, Didrikin kaikki ajatuskyky huuhtoutui pois kun hän sai viimeinkin luvan suudella toista.
 
 
”Ehkä”, Didrik huokaisi ja pyyhkäisi kämmenselällään toisen poskea, ”Mutta onko sillä loppujen lopuksi väliä? Väliä sillä mitä perhe tai turpeat papit sanovat? Onko rakkaus muka väärin? Eikö Raamattu sano, että juuri se on tärkeintä? Kyse on vain siitä haluatko itse tätä, sinun täytyy päättää.” Claudius horjui, jos selvää vastarintaa oli alun alkujakaan ollut. Eikä Didrik aikonut päästää enää koskaan irti, kun oli viimeinkin saanut päiväunistaan kiinni todellisessa maailmassa. ”Mutta Eleonora”, Claudius kuiskasi peläten itsekin omia sanojaan. ”Hän lähtee pian”, Didrik huoahti, ”hän lähtee isänsä kanssa viimeistään nuuttina.” Toistaiseksi, molemmat tiesivät sen, mutteivät tohtineet muistuttaa.
 
 
Claudius haki kiihkeästi selitystä, oikeutusta, kävi Herran sanaa päässään läpi Didrikin keskittyessä jakelemaan pieniä suukkosia tämän suunpieliin, muutaman suoraan huulille. ”Eikö Raamattu puhu vain, tuota” –yskähdys- ”lihallisesta kanssakäymisestä?” Didrik mumisi jotain myöntävää toisen sanoihin, hänelle oli ihan sama. Luojaa enemmän häntä pelotti mitä kävisi jos joku tässä maailmassa elävä todellinen olento saisi tietää.
 
 
Ruskeahiuksinen kiersi empien kätensä Didrikin niskan taakse, kohottautui suukottamaan tämän hiusrajaa. ”Ehkäpä Herra antaa meille anteeksi, jos emme mene liian pitkälle, kielletyn rajan yli.” Mustahiuksinen olisi tarttunut mihin tahansa selitykseen, hän myönsi innokkaasti toisen tuumailut oikeiksi. ”Joten, oletko varma vai käännytkö nyt?” Didrik kysyi, vaikka tiesi ettei ehkä pystyisi itse lopettamaan. Mutta hän halusi toisen itse päättävän, itse haluavan tätä, haluavan Didrikiä.
 
 
Claudius painoi poskensa vasten toisen omaa. ”Tämä on aivan hirveää. Meille ei anneta armoa, me molemmat, meidän molempien suvutkin, tuhoutuvat. Mutta silti minä en halua luopua sinusta, lähteä tästä. En ymmärrä miten tämä on mahdollista. En ymmärrä lainkaan itseäni. Mutta kyllä, olen varma. Tämä on se tie, jonka valitsen, vaikka se olisikin väärä.”

~*~*~*~

Tätä te olette kuitenkin odottaneet. Ja kiitokseksi riittää pelkkä pieni kommentti, ei se ole paljon, eihän? X)