Täällä tämäkin sitten. Olisi ollut jo aiemmin, jollen olisi halunnut pantata tätä varta vasten tätä päivää varten, onhan vapunaatto ja syntymäpäiväni. Jälkimmäisen kunniaksi siis. ^^
Seuraavasta luvusta en uskalla oikein luvata mitään. Se ilmestyy joko koulun loppuun mennessä tai vasta kesä- tai heinäkuun puolella. Katsotaan miten käy.
Hyvää synttäriä minulle. Ja iloista vappua teille kaikille! Älkää syökö liikaa tippaleipiä.
~*~*~*~
Ovi tyrkättiin hätäisesti auki ja huoneeseen ryntäsi vaalea nainen kasvot järkytyksestä kalvenneina. Tämä pysähtyi puuskuttaen keskelle suuren huoneen lattiaa. Avaraan, jopa aavistuksen kolkkoon kamariin kokoontunut naisväki kohotti hetkessä huolestuneiksi ja yllättyneiksi käyneet katseensa toisistaan ja ompeluksistaan. Ensimmäinen joka puhui, oli kovasti huoneeseen saapunutta naista muistuttava Cajsa.” Rouva äiti, onko jokin hätänä?” Edelleen raskaasti huohottava Wilhelmina ohitti tyttärensä kysymyksen ja loi vetoavan katseen kälyynsä, joka oli ainoana huoneessa olijoista täysin rauhallinen. ”Niin, Wilhelmina-hyvä, mitä on tapahtunut?” Magdalena kysyi täysin värittömästi ja laski käsistään nutun, jota oli ollut paikkaamassa.
Aluksi vaalea nainen ei saanut järkytykseltään sanaa suustaan, mutta muutamien hetkien kuluttua sanat alkoivat putoilla hänen huuliltaan nopeana, sekavana ryöppynä. ”Ei minulla mitään, mutta Olof! Menin äsken herättämään häntä, yleensä poika ei nuku näin myöhään... Mutta hän ei vain herää... Minä yritin vaikka mitä, mutta minun rakas poikani makaa kuin kuollut, vaikka sydän lyö. Laupias Herra, minä en ymmärrä.” Wilhelminan hätääntynyt puhe lakkasi naisen puhjetessa kyyneliin.
Vaikka Wilhelminan hätäännys tarttui Cajsaan ja kaksosiin, Magdalenaan kälynsä sanat tai kyyneleet eivät näyttäneet tekevän minkäänlaista vaikutusta. Hän vain nousi levollisesti ja laski toisen kätensä kyynelehtivän naisen olalle. ”No niin, kokoahan itsesi, hermostutat vain nuoretkin. Sitten voimme mennä katsomaan Olofia.” Wilhelmina soi miehensä sisarelle helpottuneen hymyn pyyhkiessään kyyneleitään. Vaikka Magdalenan kasvoilla tai sanoissa ei ollut tunteen häivääkään, juuri tämän viileä suhtautuminen asiaan sai muutkin rauhoittumaan.
Kun Wilhelmina lopulta sai koottua itsensä, hän johdatti Magdalenan keskimmäisen lapsensa makuukamariin. Olof näytti vain nukkuvan harvinaisen levollisesti, nuorukaisen rintakehä kohoili hengityksen tahdissa ja kasvot olivat rauhalliset kuin tyyni vedenpinta. Mutta kävi nopeasti selväksi, ettei Olof todellakaan herännyt. ”Minä en voi käsittää mitä tämä on! Miksei hän herää?” Wilhelmina sanoi käsiään onnettomana väännellen. Kuin jokin olisi vääntänyt tikaria hänen äidinsydämessään. ”Hiljaa, anna minun tutkia tämä”, Magdalena käski kipakasti. Vaalea nainen vaikeni välittömästi.
”No? Tiedätkö sinä mikä minun pientä poikakultaani vaivaa?” Wilhelmina kiirehti kysymään Magdalenan kääntäessä ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen selkänsä Olofille. Magdalena vilkaisi pikaisesti olkansa yli nukkuvaa nuorukaista ja kohautti sitten olkiaan. Wilhelminan alahuuli alkoi taas väpättää ja kyyneleet ilmestyivät naisen silmäkulmiin. ”Ehkä hän on vain tajuton; lyönyt päänsä tai sairas. Tai syönyt epähuomiossa jotain myrkyllisiä kasveja, jotka ovat voineet viedä häneltä tajun tai vain yksinkertaisesti vaivuttaneet syvään uneen”, Magdalena esitti erilaisia vaihtoehtoja kylmänrauhallisesti. Jokainen mahdollisuus kuulosti Wilhelminan korviin kamalalta ja kyyneleet raidoittivat jälleen hänen kasvojaan kuvitellessaan näitä vaihtoehtoja.
”Vaikka”, Magdalena jatkoi, katsoen säälimättömän tunteettomasti kälyään, ”emme tietenkään voi olla varmoja että tämä on täysi vahinko.” Wilhelminan huulilta pääsi jonkinlainen kauhistunut uikahdus. ”Tarkoitatko että joku tekisi Olofille pahaa? Miksi ihmeessä?” Ruskeahiuksinen ei vastannut toisen kysymykseen, kohautti vain jälleen välinpitämättömästi olkiaan. Wilhelmina painoi käden rinnalleen, jonnekin sydämen tienoille ja käänsi päänsä torjuvasti poispäin toisesta, kuin haluten jo olemuksellaankin kieltää nämä sanat.
Magdalena käveli Wilhelminan ohi ja oli jo lähdössä, kun toinen kysyi häneltä epävarmana:” Sinä puhuit myrkyllisistä kasveista? Tiedätkö sinä mikä voisi aiheuttaa tällaista?” Hetken huoneessa vallitsi hiljaisuus Magdalenan vastatessa kylmillä silmillään Wilhelminan hätääntyneeseen katseeseen. ”Olen kuullut joistakin”, hän lopulta vastasi vältellen, ”mutta en ole koskaan tavannut sellaisia näillä main.”
Magdalenan mentyä Wilhelmina kääntyi autuaasti uinuvan poikansa vuoteen äärelle ja lähetti mielessään hartaan pyynnön taivaalle.
**
”Mitä mietit, armaani?” Michel tiedusteli kohottaen kysyvästi kulmiaan tyytyväisesti hyräilevälle Magdalenalle. Nainen ei keskeyttänyt hiljaista lauluaan, jonka säveltä Michel ei kyennyt tunnistamaan, mutta soi aviomiehelleen ilkikurisen hymyn ja kääntyi sitten taas purkkien pariin, joiden harmaantunut mies tiesi sisältävän mitä erilaisimpien kasvien kuivattuja ja murskattuja lehtiä. Hymy kohosi jo sängylle käyneen Michelinkin kasvoille. Miten kovasti hän rakastikaan nuorta, kaunista vaimoaan. Olihan tällä runsaasti huonoja päiviä ja aivan liikaa omaa tahtoa, mutta Magdalena tiesi kyllä miten sai herransa polvet veteliksi jo pelkillä liikkeillään.
”Tulisit jo vuoteeseen”, Michel tokaisi peittelemättömän kärsimättömästi, tottahan hänellekin täytyisi suoda oma osansa vaimonsa hyväntuulisuudesta. Magdalena sulki tarkasti purnukoidensa kannet, nousi ylös ja istui kuuliaisesti heidän aviovuoteensa reunalle, kuten hänen miehensä oli toivonut. ”Onko herrallani jotain tiettyjä toiveita?” Naisen ääni oli kuin samettia, täyteläistä ja pehmeää, mutta niin liukasta, että siitä lähes mahdotonta saada otetta. Tätä puolta Michel rakasti ihanassa vaimossaan, aistikasta puolta, jota Magdalena ei paljastanut kuin kahden kesken.
Michel hymähti tyytyväisenä ja painoi huulensa vaimonsa kaulalle tämän laskeutuessa makuulle hänen viereensä. Madalena laski kätensä mahalleen. Niin lumoava kuin hänen rouvansa olikin, nainen kosketti häntä harvoin oma-aloitteisesti. Vaikkei Michel antanut sen haitata itseään, Magdalena osasi hurmata hänet muillakin keinoilla... Michel ei nähnyt -tai ei halunnut nähdä- nyt, eikä koskaan muulloinkaan, miten hänen vaimonsa ilme kiristyi aina hänen koskettaessa tätä.
”Mikäs vaimokullan on tänään saanut noin iloiseksi? Vai tulevista vieraistako sinä muiden tavoin vain iloitset?” mies uteli hakien katsekontaktia Magdalenaan. Naisen silmät olivat kuitenkin yhtä kylmät kuin melkein aina ja tämän kasvoilla ei näkynyt enää hymyn ripettäkään.
”Sekin”, Magdalena totesi, ”minusta Didrikin on jo hyvä tavata Eleonora. Ehkä poikasi tajuaa sitten, että isäänsä on parempi totella. Hän on niin uppiniskainen.” Michel hyssytteli vaimoaan tämän katseen kylmetessä entisestään, kuten kävi aina kun hänen ensimmäinen poikansa tuli puheeksi: ”Aivan, totta kai ajatuksesi oli loistava. Älä murehdi turhaan, kyllä se poika siitä vielä kasvaa.” Estääkseen mahdolliset vastaväitteet mies hiljensi rouvansa suudelmalla.
**
Toisaalla eräs toinen aviomies taas oli kovasti tyytymätön vaimoonsa. Kurt katseli syrjäsilmin, ärtyisä ryppy silmien välissä Wilhelminaa, joka ei kyennyt kuin murehtimaan Olofia. Kurtin käsityksen mukaan vaimo oli löytänyt heidän keskimmäisen lapsensa aamulla ja rakas sisko oli todennut, että tämä vain nukkui - hyvin sikeästi. Mies itse oli käynyt nopeasti vilkaisemassa poikaansa, jottei kukaan alkaisi puhua, muttei olisi viitsinyt tuhlata äitinsä helmoissa piileskelevälle itkupillille suurempaa huomiota. Ainoa mitä hän suri, oli että hän oli ylipäätään mennyt siittämään maailmaan moisen mammanpojan.
”Entäs jos Olof herää yöllä? Ehkä minun pitäisi palata hänen kamariinsa”, Wilhelmina huolehti ja oli jo menossa kohti portaita, kun Kurtin äkäinen ärähdys jähmetti hänet niille sijoilleen:” Johan sinä istuit siellä koko päivän! Kyllä se poika tulee toimeen hetkisen ilman äitiäänkin, alkaahan Olof olla jo ihan miehen iässä - vaikkei sitä kyllä todellakaan uskoisi.”
Nainen kääntyi lähes korostetun hitaasti mieheensä päin. ”Miten sinä voit sanoa noin omasta pojastasi? Pojastasi, jonka terveydentila on tällä hetkellä täysin hämärän peitossa ja joka on juuri nyt tajuton ja täysin riippuvainen siitä, että huolehdimme hänen perustarpeistaan!” Wilhelmina oli kiihtynyt ja puolusti silmät leimuten rakkainta lastaan, mutta Kurt kohtasi vaimonsa puuskan nyreästi.
”Ei sinun hätäilysi ainakaan auta. Mikä siinä on, että kuuliaisinkin vaimo muuttuu täysin mahdottomaksi kun mukaan astuvat kelvottomat kakarat”, mies jupisi. Anders oli kunnollinen ja järkevä ja sopi hyvin perijäksi, Isacus rohkea ja vahva, mutta Olof täysi mammanpoika, Claudius lukutoukka ja Cajsa yksinkertaisesti tyttö. Lasten taso laski koko ajan, hänen olisi parempi olla enää saamatta yhtään ipanaa ristikseen, sillä seuraava olisi varmasti täysi katastrofi.
Wilhelminan kasvot synkkenivät ja nainen näytti samanaikaisesti siltä kuin olisi voinut purskahtaa itkuun hetkenä minä hyvänsä tai vaihtoehtoisesti alkaa kiljua kiukusta. Kurt ei kuitenkaan välittänyt, Wilhelmina oli osaava ja ahkera nainen, sekä myös kuuliainen miehelleen ja enempää hän ei tahtonut eikä myöskään aikonut sietää. Vaimo huolehti liikaa lapsistaan, eniten niistä kolmesta nuorimmasta, jotka eivät olleet juuri mitään isänsä silmissä.
”Nyt sinä lopetat tuon kiukuttelun, nainen”, Kurt sähähti, eikä äänensävy jättänyt varaa vastaväitteille. Wilhelmina nieli pahaa mieltään ja kiukkuaan. Nainen tiesi kyllä kokemuksesta, mitä olisi seurannut jos hän olisi jatkanut vastaan inttämistä herransa käskystä huolimatta. Eikä hän ollut koskaan avioliittonsa aikana ollut erityisen innokas ottamaan mieheltään selkään, vaikka niin olikin tapahtunut monta kertaa näiden kaikkien vuosien aikana. Ehkä se oli hänen oma syynsä, kun ei osannut olla tarpeeksi hyvä vaimo...
”Suoko herrani anteeksi jos silti käyn nopeasti katsomassa poikaamme?” Wilhelmina kysyi, pakottaen ääneensä nöyryyttä. Tätä oli vaimona olo; miehensä tahtoon alistumista. Kurt päästi huuliltaan kyllästyneen pärskähdyksen. ”Vaimo on hyvä ja menee vain. Minä lähden sitä paitsi nyt oluelle. Eihän tätä sirkusta jaksa selvinpäin.”
**
Pieni poika istui puujakkaralla, käytävän nurkkauksessa. Hän tunsi olleensa siinä jo niin kauan, että pölyn oli täytynyt jo asettua kapeille harteilleen. Päivä oli puolessa ja lapsi vaistosi selvästi, että koko linna keinahteli tällä hetkellä jonkinlaisen mykän järkytyksen vallassa. Claudiuksen, isoveljen, vanhempi veli oli tajuton - kenties pysyvästi. Bartolomeus oli hyvin nuori, muttei liian nuori tietääkseen etteikö joku täällä voisi olla siihen syyllinen. Tai sitten se oli vahinko. Vahinko. Kaikki oli yhtä suurta vahinkoa. Bartolomeus oli nähnyt niin pieneksi pojaksi liian paljon maailmasta.
Autio käytävä oli täynnä kuiskauksia. Vanhoja, unohtuneita, mutta silti pikkupoika kuuli ne yhtä selvinä korvissaan kuin jos joku olisi niitä kuiskinut aivan hänen vieressään. Lapsi puristi silmänsä kiinni ja keskittyi kuuntelemaan. Sanat saivat hänen muistoissaan elävän äänen, kerran hän oli kuullut sen kaiken... Ja nyt hän oli yksin, sillä lauseet, joita hän ei vieläkään kyennyt täysin ymmärtämään, vaikka ne olivat jääneet elämään hänen päähänsä, olivat jättäneet hänet ypöyksin tähän kylmään maailmaan.
Aluksi iloinen puheenpölpötys oli vain kaukainen kaiku, jonka Bartolomeus ajatteli kuuluvan jonnekin toiseen maailmaan, sinne mistä muukin supatus tuli. Kuitenkin iloiset äänet voimistuivat ja peittivät alleen kaiken sen kuiskailun. Niiden tuodessa mukanaan huolettomien askelten kopinan, pieni poika kohotti kasvonsa ymmärtäen, että nämä äänet tulivat todellisesta maailmasta.
Oviaukosta pelmahti parvi helein äänin rupattelevia neitosia. Tarkemmin sanottuna kolme; Bartolomeuksen sisarpuolet Ingrid ja Wendila sekä isoveljen pikkusisko Cajsa. Poika ei räpäyttänyt edes silmäänsä katsoessaan kaksosia, jotka olivat toistensa peilikuvia. Pikkupojan silmät erottivat hetkessä monta pientä eroa, jotka kertoivat hänelle siskopuoliensa erot, erottivat ystävät vihollisista. Se oli silmien katseessa, neitosten liikkeissä ja eleissä... Toinen oli tietyllä tapaa lämmin, ystävä. Toinen taas vihattu ja kartettava vihollinen.
Bartolomeus odotti neitojen kulkevan hänen nurkkauksensa ohitse, kuten kaikki muut olivat tehneet. Mutta yllättäen vaalea auringonsäde, Cajsa, pysähtyi hymyilemään hänelle. Poika säpsähti ja laski päänsä. ”Cajsa, tule jo”, Wendila huhuili jo kauempaa käytävältä. ”Aivan kohta, odota hetki”, Cajsa vastasi hajamielisenä ja kyykistyi hämmästyneen Bartolomeuksen eteen. ”Sinähän olet Bartolomeus, eikö vain? Yleensä kuljet Claudiuksen seurassa, mihin olet hänet jättänyt?” Pikkupoika ymmärsi sanat syyttävinä, mutta Cajsan lämmin, avoin hymy pehmensi niitä niin, ettei hänkään saanut vääristeltyä niitä kovin hyökkääviksi, vaikka järki niin hänellä kertoikin.
Bartolomeus nyökkäsi epävarmasti, taitamatta vastata. Cajsa ei kuitenkaan suuttunut, vaan taputti häntä ystävällisesti poskelle ja virkkoi:” Pidäthän sinä huolta Claudiuksesta? Veli voisi kaivata seuraa.” Poika nyökkäsi jälleen, tällä kertaa ponnekkaammin ja antoi varautuneiden kasvojensa sulaa hymyyn.
Hymy hyytyi kuitenkin Bartolomeuksen kasvoilta Ingridin äkkiä ilmestyessä siihen Cajsan taakse. ”Bartolomeus on kunnon poika”, tyttö vakuutti ja kurotti kätensä pörröttääkseen velipuolensa hiuksia. Pieni poika kuitenkin käänsi päänsä sivuun, silmissään kauhistunut katse. Ingridin kasvot synkkenivät loukkaantumisesta kielien. ”Ihan totta, Cajsa, Ingrid, tulkaa!” Wendilan kärsimätön ääni kajahti käytävältä, leikaten siivet ahdistavaksi käyneeltä tilanteelta.
”Minä yritin vain olla ystävällinen”, Ingrid puolustautui närkästyneenä. Wendila naputti jalallaan kivilattiaa ja tokaisi:” Kyllähän minä sen tiedän - Bartolomeuksesta en vain menisi takuuseen. Meille tulee kiire, alkakaa tulla jo!”
Bartolomeuksen jännitys purkautui pikkuhiljaa neitokolmikon mentyä. Pikkupoika puri huultaan ja keskittyi muistelemaan vain Cajsan lämpimiä kasvoja unohtaakseen pahan olon, jonka Ingrid oli jättänyt pojan mieleen. Voisiko hän kutsua Cajsaa isosiskoksi? Sitten hänellä olisi jo isoveli sekä isosisko. Ja pikkusisko, pieni Constance. Bartolomeuksen suku hänen sydämessään oli kovin pieni.
Jos aivan tarkkoja oltiin, Andersin olisi pitänyt olla tällä samaisella hetkellä herra isän jahtiseurueen mukana eikä suinkaan tämän tiiviisti rakennetun pikkukylän kulmalla. Ja hän oli ollutkin vielä jokunen tunti sitten. Kunnes oli sopuisalle luonteelleen vastaisesti ajautunut herra isän kanssa pahanpäiväiseen sanaharkkaan. Aina isänsä lähituntumassa ratsastava Anders oli kuunnellut sitkeästi parin päivän ajan miten herra isä käsitteli Olofia kohdannutta tragediaa; lähinnä haukkunut ja syyllistänyt keskimmäistä poikaansa laiskuudesta. Vaikka tämä saattoi aivan yhtä hyvin häilyä kuoleman reunalla! Hampaitaan purren Anders oli kuitenkin niellyt nämä loukkaukset, nyökkäillyt ja vastaillut vain lyhyesti herra isän hakiessa vanhimmalta pojaltaan vahvistusta ajatuksilleen.
Vaalea mies olisi voinut vielä, vastahakoisesti mutta kuitenkin, sietää sen kaiken. Jollei isä olisi vetänyt rouva äitiä mukaan vähemmän mairitteleviin puheisiinsa. Silloin Andersin kärsivällisyys oli lopullisesti pettänyt. Hän, kuten koko sisaruskatras, kunnioitti syvästi äitiään. Edes hameväkeen halveksuvasti suhtautuva Isacus ei ollut koskaan nostanut pikkusormeaankaan rouva äitiä vastaan. Andersin ja isän riita kesti vain hetken, mutta yltyi suoranaiseksi huudoksi, kunnes vanhin poika oli hyvin värikkäitä kirouksia ladellen kääntänyt hevosensa ja karauttanut pois. Ei hän loppujen lopuksi nauttinut moisesta melskaamisesta.
Ja jotenkin hän oli päätynyt tänne, tämän kuraisen maalaiskylän porteille. Anders puristi levottomasti liikahtelevan hevosensa suitsia käsissään. Hän ei ollut käynyt täällä aiemmin, oikeastaan hän oli turhankin kaukana Magdalena-tädin kotilinnasta. Mutta kurja kyläpahanen sai hänet tietyllä tapaa uteliaaksi, vaikka mies tiesikin että erottui jo ulkoisen olemuksensa puolesta kyläläisistä; jotakin ryhdissä ja tavassa liikkua ja toki myös vaatetuksessa.
Juroilmeiset, resuiset kyläläiset mulkoilivat lähes säikkyinä kulmiensa alta tätä outoa muukalaista, joka kulki heidän köyhän kylänsä läpi. Anders jätti hevosensa eräälle keskenkasvuisen pojan huomaan ja käski vahtia sitä muutamaa kolikkoa vastaan. Poika oli tarrannut kolikoihin silmät hämmästyksestä ammollaan ja hypistellyt rahoja jollain tapaa lähes hellästi. Kun ressukka muisti taas jotain edes yksinkertaisten käytöstapojen päälle ja kumarsi niin syvään että hiuksensa lähes koskettivat maata, Anders oli ehtinyt jo kääntyä ja edennyt kauemmas, tuijotellen uteliaana kapeaa katua, tai pelkkää mutaista väylää pikemminkin, reunustavia vaatimattomia rakennuksia.
Kylänväki vilkuili tätä koreaa muukalaista hämmentyneinä ja kuiskuttelivat toisilleen hyvin avoimesti. Andersia hieman nauratti, mutta rinnan tienoilla viiltävä vihlaisu tuntui selvemmin. Oliko näillä ihmisillä oikeasti yhtään mitään? Ei ainakaan Andersin silmin katsottuna. ”Armollinen herra.” Odottamattomat sanat saivat vaalean miehen käännähtämään äkkiä ympäri. Hänen edessään seisoi vienosti hymyilevä nainen, jonka siro niiaus olisi kelvannut hoviinkin. Anders kumarsi hillitysti takaisin.
”Suonette minulle kunnian esittää mitä kunnioittavin tervehdykseni”, tämä outo punapää sanoi sointuisasti pää painettuna, mutta tutki silti Andersia tiiviisti tuikkivilla silmillään. ”Otan sen ilolla vastaan, hyvä rouva”, mies vastasi aavistuksen kömpelösti, avoimen häkeltyneenä. Nainen oli melko arkisen näköinen ja pukeutunut ruskeisiin, yksinkertaisiin talonpoikaisvaatteisiin, mutta tämä tuntui hallitsevan käytöstavat moitteettomasti - toisin kuin kylän muu väki tai maalaiset yleensäkään. Ja oli ainoa, joka oli tullut puhumaan Andersille suoraan, eikä vain mulkoillut ja supatellut kuten kaikki muut.
Punapään huulilta purkautui helisevä nauru, joka muistutti kovasti kevätpuron solinaa. ”Jos teidän jalosukuisuutenne suo, en ole vielä naimisissa enkä täten virallisesti rouvakaan. Saanen esitäytyä, Greta Matteuksentytär.” ”Suokaa anteeksi, Greta-neiti. Kunnia tutustua teihin. Anders Kurtinpoika”, Anders esittäytyi muodollisesti pienen kumarruksen siivittämänä. Greta heilautti päätään sivulle ja hymyili suloisesti ja esitti seuraavan kysymyksensä petollisen kainosti: ”Jos en ole liian rohkea, mitä teidänlaisenne jalosukuinen tekee tällaisessa paikassa?”
”Tarkoitukseni ei ollut itse asiassa tulla. Saavuin tänne sattumalta”, Anders vastasi rupattelusävyyn, pitäen äänensä tasaisena. Jotakin Gretassa oli. Huolimatta hänen puvustaan, nainen ei lainkaan sopinut tänne. Liian ennakkoluuloton ja hyväkäytöksinen tällaiseen pikkukylään, jossa erottui selkeästi muista, yrmeistä kyläläisistä. Kuka Greta oli, mitä teki täällä? ”Greta-neiti ei pane pahakseen, jos esitän samaisen kysymyksen hänelle. Minusta tuntuu siltä, ettei tämä ole teidän kotikylänne?"
”Armollinen herra saa toki kysyä. Mutta vastausta ette välttämättä saa”, Greta hymähti kujeellisesti hymyillen. Anders pani hajamielisesti merkille, kiinnittämättä siihen suuresti huomiota, että naisella oli vasemmassa poskessaan hymykuoppa. ”No, haluatteko liittyä seuraani?” mies tiedusteli kohteliaalla äänensävyllä ja kumarsi taasen. ”Ehdottomasti, teidän jalosukuisuutenne. Mikä suo minulle tämä kunnian?” ”Itse asiassa se, että minua kovasti hermostuttaa liikuskella täällä yksin kaikkien näiden epäluuloisten ihmisten keskellä”, Anders myönsi aavistuksen työlästyneesti. Greta tirskahti ja tarttui miestä käsipuolesta.
Parin tunnin päästä kaksikko oli päätynyt köyhän kylän ulkopuolelle. Pieneltä kukkulalta oli selkeä, joskaan ei kovin mieltä nostattava, näköala kylään. Andersin hevonen söi puurajassa heinää. Ratsun omistaja sekä Greta istuskelivat rennosti kukkulan laella syventyneinä keskusteluun, jonka aikana he kiusoittelivat toisiaan tuon tuostakin. Kumpikaan ei ylittänyt näkymätöntä muuria, jonka takana sijaitsi kumpaisenkin henkilökohtainen elämä. Greta ei vastannut kysymyksiin eikä myöskään udellut Andersilta mitään.
”Lumien täytyy tulla pian. On jo niin koleaa ja syksy alkaa olla pitkällä”, vaalea mies totesi, katsellen kuin arvioiden huikean sinistä taivasta, joka kieli silkan kauneuden lisäksi myös koleudesta, joka kirkkaan sään aiheutti. Sadepäivinä oli usein lämpimämpää. Greta värähti Andersin vierellä. ”Minä inhoan talvea”, nainen mutisi nyrpeänä, ”on kylmää ja ikävää ja liikkuminen on vaikeaa.”
”Sisälläolo tekee ihmisistä levottomia”, vaalea mies myönsi vilkuillen silmäkulmastaan salaa Gretan pisamaisia kasvoja. Kaksikko jatkoi jutusteluaan vielä pitkän aikaa, kunnes Greta lopulta nousi ylös pyyhkien likaa mekostaan. ”Minun täytyy nyt mennä. Aurinko alkaa pian laskea. Toivottavasti teidän jalosukuisuutenne ei ota pahakseen.” Nainen kuulosti pahoittelevalta. ”Ei minun jalosukuisuuteni ota. Sanoisit Anders vain.” Greta hymyili lämpimästi. ”No, näkemiin Anders. Oli todella mukava tavata.”
Punapää lähti laskeutumaan kukkulan rinnettä reipasta vauhtia. Anders nousi seisomaan, veti terävästi henkeä ja huusi naisen perään:” Tapaammeko me vielä?” Greta pysähtyi rinteessä ja kääntyi ympäri, jäi katsomaan ylöspäin kukkulan laella seisovaa vaaleaa miestä. ”Ehkäpä. Luoja sen yksin tietää”, nainen huikkasi takaisin ja jatkoi nopeasti matkaansa. Anders jäi katsomaan lähes haikeana Gretan perään. Punapää oli ollut paitsi mukavaa seuraa, myös hyvin salaperäinen. Oli jotensakin tympäisevää, ettei hän luultavasti koskaan tulisi saamaan kysymyksiinsä vastausta - kuten ei tulisi enää koskaan näkemään Greta Matteuksentytärtäkään.
Isacus oli kärttyisällä tuulella. Hän oli turhaan lirkutellut koko aamupäivän eräälle somalle keittiöpiialle. Hihittelevä tytönhupakko oli vaikuttanut helpolta kohteelta, mutta olikin sitten torjunut Isacuksen täysin tämän yrittäessä penätä piialta suukkoa tai paria. Mokoma vaivannäkö ja ihan turhaan. Ei Isacuksella neitosista pulaa ollut, mies oli hurmannut puolet talon piioista puolelleen ensimmäisen kuukauden aikana, mutta tällaiset takapakit saivat hänet aina pahalle tuulelle.
Kenties mies olisi voinut kestääkin tämän kohtuullisen hyvin, jollei yksi noista valloituksista olisi heittäytynyt tänä aamuna harvinaisen vaikeaksi. Wendilassa oli tietenkin paljon puolia, joita sivistymättömistä piikatytöistä ei löytynyt, mutta samalla tyttö osasi todellakin repiä hänen hermonsa riekaleiksi. Maalaistytöt eivät kuvitelleet turhia eivätkä valittaneet turhista, mutta linnanneito Wendila Michelintytär tiesi arvonsa ja tuntui jostain syystä kuvittelevan Isacuksen tuntevan häntä kohtaan jotain syvempää kiintymystä.
”Rakas”, Wendila aloitti nousten seisomaan, äänessään sävy joka vaati Isacusta kuuntelemaan mitä neidolla tällä kertaa oli asiaa. Mies huokaisi työlästyneesti ja vilkaisi laiskasti tyttöä. ”Pitäisikö meidän puhua isälle?” Viaton, mutta vakava ehdotus sai Isacuksen niskavillat nousemaan pystyyn. Ei koskaan. Ikinä. ”Mistä ihmeestä sinä olet tuollaista saanut päähäsi?” hän ärähti viitsimättä salata äkäisyyttään. Wendilan kasvoilla ailahti harmi.
”Täytyyhän meidän kertoa hänellekin joskus, että saisimme suostumuksen. Miksi oikein viivyttelemme tällä tavoin?” Wendilan äänestä kuulsi huonosti salattu epävarmuus. Isacukselle tyttö kelpasi tasan niin kauan kun tämän silmät olivat täynnä vain pohjatonta palvontaa, jota tyttö itse nimitti rakkaudeksi, eikä Wendila vaikeuttanut hänen elämäänsä. Nyt pahat aavistukset kiirivät kuitenkin miehen selkäpiitä pitkin ja ärtymys vain kasvoi. Äänensävy oli tahallisesti töykeä sanoessaan: ”Mille ihmeelle me muka oikein suostumuksen tarvitsemme. Tämä riittää minulle oikein hyvin.”
Wendilan alahuuli alkoi väpättää enteillen jonkinlaista tunteenpuuskaa. ”Isän pitää tietenkin antaa meille lupa mennä naimisiin. Eihän meitä suostuta vihkimään jollen saa häneltä kirjallista todistusta siitä.” Isacus nieli vain vaivoin sanojaan, joilla olisi katkaissut siististi ja nopeasti kaikki suhteensa Wendilaan Hän ei ollut missään nimessä luvannut kertaakaan vievänsä tytön vihille, ei ollut edes vihjaillut mistään sellaisesta. Aihe oli toistunut lähinnä hänen painajaisissaan. Eikä hänellä ollut pienintäkään aikomusta toteuttaa pahimpia pelkojaan todellisuudessa.
”Isacus?” neito kysyi ääni väristen. Ehkä tyttö pelkäsi rakastamansa miehen vastausta. Itse asiassa Isacus tunsi julmaa tyydytystä tietäessään, että piti neidon sydäntä tiukasti nyrkissään. Ehkäpä hän voisi sietää Wendilaa tämän vioista huolimatta vielä hetken - omaksi ilokseen tietenkin. ”Myöhemmin, kultaseni, myöhemmin”, Isacus lupasi niin makealla äänellä, että se ihan tihkui hunajaa.
Wendila kuitenkin hymyili helpottuneena ja lupasi:” Kyllä minä voin odottaa.” Isacus nyökkäsi täysin kyllästyneenä tähän aikeeseen. Tyttö oli tosiaan typerä. Se olikin jalosukuisten herrasneitojen pahin puute. ”Sepä hienoa. Minä taas en voi odottaa, että pääsen syleilemään sinua.” Huonotuulisista ajatuksistaan huolimatta Isacus oli yhtä hymyä ja herttaisuutta. Eihän hän ollut halunnut Wendilalta alun alkaenkaan kuin pientä huvitusta tylsään talveen.
Muutama viikko kului kuin siivillä, vaikka synkeät huolet varjostivatkin linnanväen elämää itse kunkin kohdalla. Olof ei osoittanut heräämisen merkkejäkään ja neuvoton Wilhelmina kävi aina vain kalpeammaksi ja uupuneemmaksi. Tavallaan kukin oli vetäytynyt omaan koteloonsa, josta näytettiin muille vain kivenkova kuori. Apeita mielialoja piristi kuitenkin innokas odotus. Maa peittyi neitseellisen valkeaan lumiharsoon puolitoista viikkoa ennen kuin odotetut vieraat lopulta saapuivat.
Wendila oli vallannut itselleen paikan ikkunan äärestä nähdäkseen heti kun miehet palaisivat metsältä. Takassa rätisi iloinen valkea eikä toivottomasti rakastuneen neidon lisäksi huoneessa ollut ketään muuta. Kiviseinät hohkasivat kylmää, mutta takassa loimuava tuli loi edes jonkinlaista lämpöä. Seinävaate, jota Wendila oli kirjomassa, oli unohtunut sivuun ja tytön kädet lepäsivät häpeällisen toimettomina hänen sylissään.
Wendila painoi otsansa vasten kylmää ikkunaruutua ja katsoi uneksuen valkealle pihamaalle. Hevosten hengitys höyrysi pienessä pakkasessa ja palvelusväkeä kulki pihan poikki tiheään tahtiin. Neidon silmät rävähtivät kuitenkin apposen auki, kun porteista ratsasti usean ihmisen seurue, joka pysähtyi keskelle pihaa. Etunenässä ratsastanut leveäharteinen mies hyppäsi alas ratsunsa selästä ja ojensi sitten kätensä vierellään ratsastaneelle paljon hennommalle naisihmiselle auttaakseen tämän alas satulasta.
Wendila suorastaan hyppäsi ylös tuoliltaan ja ompelus jäi lopullisesti unohduksiin. Tyttö ryntäsi ulos ovesta ja alas portaisiin päästäkseen toivottamaan kauan odottamansa vieraat tervetulleiksi. Wendila ei voinut kätkeä riemuaan kiljuessaan portaita alas hyppiessään:” Herra isä! He tulivat! He lopultakin tulivat!”
Kommentit