Kyllä, ihme on tapahtunut, se on täällä!
Ja tässä luvussahan ei juuri Clauta ja Didiä ole, lälläslää. Ensi luvussa sitten saatte vasta kuulla miten viime luvun lopussa kävikään. Jaa milloinkas se seuraava luku sitten tulee? Tällä tahdilla lupaan että kesälomaan mennessä. X)
Voin vaikka esittää sirkustemppuja kunhan vain saan kommentteja, rakastan niitä.
**
Painostava tunnelma laskeutui raskaana pitkän pöydän ympärille kerääntyneiden ruokailijoiden päälle ja kietoi koko salin sisäänsä kuin tukahduttava peitto. Joku yritti joskus rikkoa vaivautuneen hiljaisuuden, mutta keskustelunyritykset kuolivat jo aloittajansa huulilla. Wilhelmina Augustintytär ei tiennyt mikä sai tämän ilmapiirin aikaan, kuka oli tuonut sen mukanaan, mutta ei missään tapauksessa pitänyt tästä. Hän ei pitänyt koko linnasta, se hohki pahaa henkeä ympärilleen kuin kalmisto, muttei nainen saanut herransa päätä käännettyä. Hänen aviomiehensä ei edes välittänyt, tuskin edes kävi linnassa ja silloinkin käytti aikansa vain nukkumiseen ja sisarensa kanssa seurusteluun. Ja Wilhelminasta tuntui, että Kurt lähes piti tästä rakennuksesta, lähes yhtä paljon kuin sitä ympäröivistä metsästysmaista.
Mies kyllä selviäisi, siitä ei ollut huolta ja Wilhelmina oli itsekin tarpeeksi viisas ja vahva katsoakseen linnan henkiä ylpeänä silmiin. Mutta lapsiensa puolesta hän pelkäsi, hän tahtoi nähdä vielä tämän jo valmiiksi loputtomalta tuntuvan talven jälkeenkin heidän kasvoillaan samanlaisen hymyn kuin aina ennenkin. Anders oli jo iso mies ja Isacus, he osasivat pitää itsekin huolen itsestään, mutta nuorimmaiset olivat vielä liian kypsymättömiä ja liian kokemattomia selviämään jos näiden kohdalle osuisi jotain pahaa, lopullista. Kyllä Wilhelmina tiesi miten haavoittuvaisia nuoret olivat, kuin hentoja pajuja tuulien armoilla. Kyllä hän muisti vaikka vanhat haavat olivat jo arpeutuneet, siitä oli niin kauan... Hän ei tahtonut sitä omille lapsilleen.
Cajsa oli yhtä säteilevä ja aurinkoinen kuin ennenkin ja näytti kovasti äidiltään nuorempana. Olofista hän oli huolissaan, poikaa ei näkynyt ja joskus Wilhelmina löysi tämän pöllämystyneen näköisinä käytäviltä, pölyn ja lian peitossa. Mutta vaikka keskimmäinen hänen lapsistaan saikin Wilhelminan levottomaksi, jossain sisällään hän tiesi, ettei pojalla ollut hätää. Jotain uutta tässä oli, tyytyväinen katse silmissä, askellus jotenkin itsevarmempaa... Jotain Olof kantoi, mutta se vain sai pojan selän suoremmaksi kuin ennen.
Lähinnä Wilhelmina pelkäsi Olofin sielun puolesta, liika ylpeys ei koskaan johtanut mihinkään hyvään ja nielaisi helposti mukanaan kaiken muunkin, turmellen kauneuden ihmisen sisällä liian helposti. Mutta konkreettista hätää Wilhelminan rakkaimmalla pojalla ei ollut, hänen pitäisi vain pitää tätä silmällä mahdollisimman paljon - vaikka se olikin nykyään vaikeaa, Wilhelmina ei voinut ymmärtää miten nuorukainen saattoi noin vain kadota, kuin maan nielemänä.
Mutta heti vilkaistessaan nuorimman poikansa silmiin, tiesi Wilhelmina äidin vaistolla että jonkin oli täytynyt muuttua, jotakin oli täytynyt tapahtua Claudiukselle, jotakin jota hän ei voinut enää muuttaa vaikka olisi tahtonut. Mutta Wilhelmina ei rohjennut enää mennä kysymään pojaltaan, joka oli viime kerralla torjunut äitinsä täysin luotaan kuullessaan mitä asiaa tällä oli. Claudius oli herkin hänen lapsistaan, imi tietoa kirjoista yhtä paljon kuin mielialoja ja vaikutteita ympäriltään. Jo pienenä, kun kuollut pikkulintu sai pojan purskahtamaan itkuun vain myötätunnosta. Tämä saattoi nauraa ja itkeä ja raivota samaan malliin kuin vanhemmat sisaruksensa, samastuen ilmapiiriin lähes huomaamattaan kuin kameleontti, antaen koko maailman auringon ja naurun ja samalla surun ja kivun vyöryä sisään, taitamatta sulkea mieltään, sydäntään, niiltä.
Siksi Wilhelmina pelkäsi, oli alkanut pelätä jo tajutessaan tämän linnan ja sen asukkaiden sisälle pesiytyneen, kätketyn synkkyyden, siksi hän oli halunnut varoittaa Claudiusta, vaikka käsitti heti, ettei tämä ymmärtänyt, ei osannut varautua yhtään sen paremmin kuin lapsenakaan, vaikka tämän tunnereaktiot eivät olleet enää yhtä voimakkaita kuin aikoinaan.
”Niinhän sinäkin Didrik voisit tulla tuonne metsälle meidän muiden kanssa, johan olet ihan miehen iässä”, Kurt rykäisi väkinäisesti. ”Ah, miten erinomainen ehdotus, lanko-hyvä”, Michel ehätti vastaamaan muitta mutkitta poikansa puolesta. Wilhelmina näki miten mustahiuksinen nuorukainen kiemurteli vaivautuneena tuolissaan. ”En minä oikein tiedä, eihän Claudiuskaan ole mukana”, hän mutisi kielteisenä, puolustellen omaa vastahankaisuuttaan. Wilhelminan silmät etsiytyivät välittömästi poikaansa, joka oli havahtunut välittömästi kuullessaan nimensä mainittavan. ”Et sinä minun läsnäoloani siellä kaipaa”, Claudius totesi terävästi, silmät kuitenkin tiukasti luotuina lähes koskemattomaan ateriaansa, katse umpinaisena, estäen harmaiden silmiensä paljastavan ajatuksiaan muille.
Kurt päästi mahtipontisen röhönaurun, joka ei sopinut lainkaan salissa kirkuvaan hiljaisuuteen. Jokainen painautui vasten tuolinsa selkänojaa ja hiljentyi kuuntelemaan, jokainen tunsi, ettei tämä tunnelma, joka oli painostava kuin kesäisin ennen ukonilmaa, voisi päättyä kuin salamointiin. ”Claudiuksesta ei taida olla meille hyötyä metsällä, ellei poika ole sitten sattunut selaamaan läpi kyseisestä ajanvietteestä kertovaa kirjaa.” Isänrakkaus ei erityisesti tihkunut lauseesta, joka oli tarkoitettu lähinnä loukkaukseksi. Claudius sipaisi poskeaan, kohtaa, jossa oli jokin aika sitten komeillut iholle noussut sinelmä ja joukko muita ruhjeita, nuorukainen oli kertonut äidilleen kaatuneensa portaissa.
Äkkiä Wilhelmina ymmärsi, ymmärsi tavasta jolla Kurt katsoi poikaansa hetkisen; syyllisyys paistoi tämän silmistä, mutta myös itsepäisyys, joka kielsi kaiken tai ainakin laittoi tapahtuneen kasvatuksen ja humalan piikkiin. Wilhelminaa huimasi, totta kai hän oli nähnyt monia kertoja saman ilmeen aviomiehensä kasvoilla, kuten oli nähnyt myös sinelmät omalla ihollaan. Mutta miten ikinä -, miten ikinä Kurt rohkeni..!
Wilhelmina avasi suunsa ilmaistakseen miehelleen tyrmistyksensä, mutta joku ehti ennen häntä. Joku, jolla nuoruuden palava kiihko leimusi vielä silmissä, vielä voimaa ja typeryyttä nousta vaikka koko maailmaa vastaan. ”Claudius voisi epäilemättä tehdäkin sen, ellette te silppuaisi hänen ja meidän kirjastomme kirjoja alas ikkunasta.” Didrikin sanat kimpoilivat seinillä ja läpi ikkunoista ja hetkessä räjäyttivät koko ilman tuleen. Sanoilla täytyi olla syvempi merkitys, jotain, mitä Wilhelmina ei tiennyt, johon hän ei ollut osallisena, vaikka viesti olikin selvä.
Kurt oli hetkessä ylhäällä, leuka koholla ja ylpeys silmät piikiviksi kovettaneina. ”Mitä sinä tarkoitat, pojankloppi?” Didrik nousi harkitun hitaasti myös ylös tuolistaan, purren alahuultaan sekä hieman peloissaan että vastaten Kurtin vihaan omallaan. ”Sitä mitä sanoinkin. Jokunen oluttuoppi vähemmän reilu viikko sitten olisi epäilemättä tehnyt paremmin tehtävänsä tai ainakin säästänyt edes yhden ihmisen ruhjeitta”, nuorempi heitti sanansa harkitusti, antaen niiden reunojen viiltää kuin terä. Wilhelmina saattoi tuntea miten liekit levisivät rätisten toistenkin ymmärtäessä, vaikka näitä ei asia eikä Claudius niin syvästi koskettanutkaan kuin Wilhelminan äidinsydäntä.
Seuraava, joka nousi tuoli kolisten jaloilleen, oli Claudius, jonka silmät tuikahtelivat yhtä järkyttyneinä kuin aiemminkin. ”Didrik, älä”, hän suhahti tarttuen varoittavasti ikätoveriaan olkapäästä. Didrik tönäisi tämän käden sivuun. ”Et kai sinä todella aio kestää tuollaista kohtelua sanomatta mitään”, hän tuhahti vastaukseksi ja kohtasi Kurtin leimuavan katseen silmät jäisinä, hyytävä itsevarmuus itseään suojaten. ”Siinä minulla pentu, ei voi edes itse pitää puoliaan, vaan pitää hankkia oikein oma henkivartija. Somaa”, Kurt ilkkui riisuen nuorimman poikansa katseen aina vain haavoittuneemmaksi. ”Kurt!” Wilhelmina kiljaisi varoittavasti, saamatta vastakaikua miehensä puolelta, vain halveksivan silmäyksen. ”Hiljaa, nainen.” Sota oli oikeastaan jo hävitty Kurtin horjumattoman vihan edessä.
Ja äkkiä se, joka tyynnytti liekit, ei ollut Claudiuksen eteen suojaavasti asettunut Didrik, ei Michel, joka oli kasvot kalvenneina vetäytynyt mahdollisimman syvälle tuoliinsa, ei Anders joka oli yrittänyt parilla sanalla nousta pikkuveljensä avuksi, ei edes Kurtin oma puoliso Wilhelmina, vaan miehen sisko. Magdalena oli äkkiä siinä Kurtin vierellä, naisen katse jäädytti äkkiä koko ilman, sammutti alkaneen palon. ”Miten sinä saatoit?” Miten yksi nainen saattoi kolmella sanalla tukahduttaa veljensä vihan? Wilhelmina oli äkkiä aivan turta oman voimattomuutensa miehensä vihan edessä.
”Kuinka niin?” Kurt mutisi nieleskellen ylpeyttään ja kiukkuaan, mutta katuvaisena kuin koulupoika saatuaan läksytyksen opettajaltaan. Magdalena tuhahti sydämistyneenä hiljaa jotain, mistä Wilhelmina ei saattanut saada selvää näin kaukaa. Tilanteen katkaisi äkkiä juoksuaskeleet ja oviaukosta vilahtava Claudius. Didrik katsoi tämän perään ilmeettömänä mutta kädet edelleen kuin haparoiden toista takaisin. Wilhelmina soimasi itseään siitä, ettei ollut nähnyt mitä näiden kahden välillä oli hetken ajan ehtinyt tapahtua, hän oli keskittynyt vain mieheensä ja kälyynsä, menettäen selvästi tärkeän hetken, sen hetken, jolla olisi voinut saada pienen pilkahduksen poikansa tämänhetkiseen sielunmaisemaan. Mutta, jonkun oli täytynyt nähdä, katsoa noita kahta.
Liittyikö kaikki jollain tapaa Didrikiin? Tuntui kuin Wilhelminan ajatuksia olisi nyt revitty joka suuntaan eikä hän oikein tiennyt mihin olisi pitänyt juuri nyt keskittyä.
Wilhelmina hymyili hajamielisenä ja antoi lapsen tarrata hänen sormiinsa. Pieni Constance-tyttö muistutti naista hänen omista lapsistaan pieninä ja sai siten hänen mielensä haikeaksi. Constance oli kerta kaikkiaan ihastuttava ja avoin lapsi, eikä Wilhelmina koskaan oikein kyennyt käsittämään, miksei Magdalena puhunut koskaan lapsistaan tai Wilhelminan havaintojen mukaan edes viettänyt aikaa näiden kanssa. Wilhelminan omat lapset olivat hänelle ainakin kaikki kaikessa eikä hän olisi luopunut yhdestäkään. Itse asiassa nainen ei tiennyt, mihin käly oli nytkin lähtenyt, mutta täällä hän ei ainakaan ollut.
Oikeastaan Wilhelmina olisi tarvinnut aikaa ajatella, mutta vaisto oli tuonut hänet lastenkamariin rauhoittumaan. Hänen olisi pitänyt koota ajatuksiaan ja sitä, mitä saattaisi sanoa pojalleen saati sitten miehelleen, mutta tällä kertaa ajatukset eivät tuntuneet järjestäytyvän tavanomaisen johdonmukaisesti kasaan. Yleensä hän saattoi organisoida kaikki asiat järjestykseen hetken mietittyään, mutta tällä kertaa kaikki vain hajosi ympäriinsä, eikä hän löytänyt etsimäänsä punaista lankaa sotkun keskeltä.
Mutta lasten viaton luottamus ja näiden seura oli aina tasoittanut hänen mielensä ja niin tapahtui tälläkin kertaa. ”Tännekö sinut on jätetty aivan yksin, muruseni”, Wilhelmina leperteli nostaessaan Constancen syliinsä. Tyttö jokelteli aurinko kasvoillaan ja tavoitteli pulleilla lapsenkäsillään Wilhelminan hiuksia. Hetkeksi Wilhelmina antoi itsensä sulkeutua lapsen autuaan tietämättömään maailmaan, tämän kirkkaan ilon piiriin.
Ja silloin Wilhelmina tunsi, että häntä tarkkailtiin. Nainen kääntyi lapsi sylissään kiireesti ympäri. Mutta ovensuussa seisoi vain nuori tytönheitukka, jompikumpi linnan kaksostytöistä, katsellen Wilhelminan ja pikkusiskonsa ilonpitoa vaisu hymy huulillaan. Wilhelmina puristi vaistomaisesti lapsukaisen sylissään hieman tiukemmin rintaansa vasten. Constancekin oli hiljentynyt kuin tajuten äkkiä lastenkamariin langenneen hiljaisuuden. Wilhelmina ei ollut kaksosten kanssa juuri haastellut, kuullut vain Cajsalta näistä ja hän oli saanut hieman sekavan kuvan.
”Mukavaa, että joku toinenkin leikkii Constancen kanssa”, ruskeahiuksinen hymähti ja esittäytyi tapojen mukaan vanhemman henkilön edessä niiaten Ingridiksi. Wilhelmina nyökkäsi ystävällisesti ja tunsi jään murtuvan, hymyt pehmensivät tunnelmaa huomattavasti. Constancekin intoutui jokeltelemaan jälleen, varmasti tytöllä olisi ollut paljon asiaa jos olisi vain sen osannut ilmaista.
”Hoidatko useinkin pikkusiskoasi?” Wilhelmina tiedusteli ja auttoi Costancen sylistään Ingridin käsivarsille. ”Rouva Magdalena ei useinkaan ehdi ja tuntuisi julmalta jättää lapsi täysin lastenhoitajan varaan, joten yritän hoitaa pientä kun vain on mahdollista”, Ingrid selitti heijaten Constancea sylissään. Pikkutyttö nauroi.
”Teet hyvin kauniisti”, Wilhelmina myönsi hyväksyen, selvästi ainakin tämä tyttö oli aulis auttamaan, hyvää seuraa siis Cajsalle, jonka hän ei tahtonut saavan tästä paikasta huonoja vaikutteita. ”Teen vain velvollisuuteni kristittynä”, neito totesi lyhyesti ja äkkiä tämän silmät valahtivat ilmeettömiksi. Wilhelmina kummasteli hetken, mutta kohautti sitten olkiaan, eihän alttius totella Jumalan sanaa ollut kuin hyvä ominaisuus, varsinkin Ingridin ikäisellä tyttösellä.
”Olen kiitollinen, että olette pitäneet huolta Cajsasta”, vaaleahiuksinen kiitteli ja sai kiitollisen hymyn nuoremman huulille. ”Ei siitä ole ollut vaivaa, rouva. Cajsa on vain mukavaa seuraa ja älykäs tyttö”, Ingrid vähätteli ja äänensävystä kuulsi, että hän todella piti Cajsasta eikä vain väittänyt niin. Wilhelminan mielessä vahvistui aavistus siitä, että ainakin Cajsa oli hyvissä käsissä. Eihän hän tietenkään voinut tietää, millainen Ingridin sisko oli, mutta jos tämä oli läheskään yhtä miellyttävä neito, saattoi Wilhelmina olla tyytyväinen.
Ingrid laski Constancen kehtoon, pyyhkäisi kätensä hameeseensa ja kääntyi taas vienosti hymyillen Wilhelminan puoleen. ”Olette varmasti hyvä ihminen, kun tulitte huolehtimaan pikku Constancesta”, tyttö kehui ja niiata niksautti jälleen sanojen myötä. Wilhelmina naurahti ja sanoi samaa Ingridistä, joka vain pudisti päätään vaatimattomasti hymyillen.
Ennen kuin Ingrid meni, Wilhelmina kertoi tälle toivovansa heidän tapaavan pian uudelleen. Nyt hän oli tainnut löytää sukulaisperheestä edes yhden järjen ihmisen, linnan asukeiden elämä tuntui pyörivän loppumatonta karusellia. Jopa Magdalena, joka oli tosiasiassa viisas nainen, piilotti hyvät puolensa piinkovan kuoren taakse, mikä kummastutti Wilhelminaa. Mutta nyt, ehkäpä hän saisi Ingridistä seuraa muillekin lapsilleen kuin vain Cajsalle, tässä linnassa todella kaivattiin järjen ääntä!
Maa oli märkänä eilen sataneesta ensilumesta, joka oli sulanut lumiseksi sohjoksi maahan ja nyt jo kadonnut kokonaan, jättäen jälkeensä vain selvän tunnun siitä, että talvi oli koko ajan väistämättä tulossa. Hengitys kohosi huuruna ilmaan ja kalsea, kostea ilma nosti Andersin ihon kananlihalle liian ohuiden vaatteiden alla, olisi pitänyt pukea paksumpi takki päälle. Pian pitäisi kääntyä ja palata takaisin valkean lämpimään, mutta vielä hetken hän tahtoi vetää keuhkoihinsa raikasta ilmaa ja antaa silmiensä ja ajatustensa levätä syksyisessä maisemassa. Puut pudottaisivat pian kaikki lehtensä alkavien yöpakkasten myötä. Lähestyvä talvi pakottaisi jopa isän sisälle talven armottomien lumituiskujen ja pakkasten tieltä ja Anders tiesi kokemuksesta, että pitkä, pimeä talvi raastaisi jokaisen hermoja, seinät ympärillä tuntuivat aina vaan liikkuvan lähemmäksi.
Andersin mieli levoton, vaikka hän häpeäkseen joutuikin myöntämään olevansa myös kiinnostunut. Jo nyt linnanväen suhteissa näkyi levotonta liikehdintää ja Herra tiesi, mihin kaikki ajautuisi ennen kevättä. Anders itse oli viisaasti pitänyt harkintakykynsä visusti mukanaan ja tarkkaili punniten tilanteita, yhtä vakaana kuin itse kallio. Vain pari kertaa hän oli ottanut osaa tapahtumiin, tahtonaan suojella perhettään, sukulaisista saati sitten palvelusväestä ei voinut koskaan tietää. Mutta pääasiassa hän antoi asioiden mennä painollaan, vaaleahiuksinen oli havainnut hyväksi antaa ihmisten itse selvittää omat sotkunsa. Kunhan eivät vain sotkisi viattomia siihen mukaan.
Anders tunsi askeleet jotka pysähtyivät hänen vierelleen jo ennen kuin Isacus kysyi karhealla äänellään:” Mitä sinä täällä seisoskelet tyhjänpanttina?” Anders vilkaisi syrjäsilmällä, kuitenkaan kääntämättä päätään, romuluista pikkuveljeään - tosin heillä oli vain vuosi ikäeroa, ei juuri lainkaan. Ja harvemmin Anders ajattelikaan Isacusta pienempänä veljenä, he olivat samanarvoisia ja vaalea tiesi nuoremmankin ajattelevan niin.
Surku vain, että heidän maailmansa poikkesivat niin rajusti toisistaan, täysiä tovereita he eivät tulisi ikinä olemaan. Miten kauan olikaan niistä ajoista, kun kaksi pikkupoikaa oli rakentanut majan metsään ja leikkinyt siellä keskenään niin myöhään, että pimeys oli laskeutunut synkkänä vaippana maailmaan. Äiti oli ollut huolesta suunniltaan, tämä oli heijannut pienintä veljeä sylissään, Anders saattoi muistaa miten oli suuren ihmetyksen vallassa hämmästellyt Olof-pikkuveljen pienenpieniä kämmeniä.
Muistot toivat haikean hymyn Andersin kasvoille, sittemmin he olivat kasvaneet eroon toisistaan, kumpikaan ei kyennyt ymmärtämään toisen arvoja tai syitä toimia. ”Mitä sinä siinä virnuilet?” hermostuneeksi käynyt Isacus tuhahti ja tuuppasi vaaleaa kylkeen. ”Muistelin vain”, hän totesi kerättyään tasapainonsa takaisin. Isacus sylkäisi sameaan veteen. ”Mitä sitä vanhoja vatvomaan”, tämä murahti, aihe ei ollut Isacukselle sen puoleen kuin Andersillekaan niitä helpompia.
”Oletko muuten nähnyt Olofia?” Anders vaihtoi puheen ajankohtaisempaan aiheeseen. Hän oli jo pidemmän aikaa ihmetellyt miten pikkuveli saattoi kadota kuin maan nielemänä, nuorukaista ei löytynyt todellakaan mistään. Ja sitten tämä vain yllättäen ilmestyi jostain, väittäen että heidän oli vain täytynyt mennä ristiin. Se oli todellakin mahdollista, niin isossa rakennuksessa, mutta oudommaksi asian teki se, että kyselemällä Andersille oli selvinnyt, ettei kukaan ollut ajoittain nähnyt Olofia missään.
”Enpä juuri, mutta tuskinpa se mammanpoika on kauas luikkinut. Kysy rouva äidiltä”, Isacus kehotti välinpitämättömänä, kumpikaan pikkuveljistä ei ollut saavuttanut vartuttuaan hänen mielenkiintoaan saati suosiotaan. Olof oli Isacuksen silmin laiska mukula, joka meni itkemää äidille joka asiasta ja Claudius aivan yhtä saamaton, kirjoja selaileva lukutoukka - ja se sana ei Isacuksen suussa saanut kaunista sävyä. Mutta erona oli se, ettei mies viitsinyt Olofia tämän kuullen kiusata, koska nuorukainen olisi tosiaan mennyt valittamaan rouva äidille ja nainen oli niitä harvoja, joita Isacus arvosti. Isän ohella Isacus sitten liittyi kiusaamaan Claudiusta ja tämän rakastamia kirjoja. Anders ei hyväksynyt sitä, mutta ei voinut asialle juuri mitään tehdäkään.
Anders pudisti päätään. ”En minä sitä, mutta nyt tosiaan näyttää siltä, että Olof olisi löytänyt jonkun tosiaankin hyvän piilon, rouva äitikään ei tiedä missä hän päivänsä viettää, eikä kyllä kukaan muukaan.” Isacus pöyhi hiuksiaan kärsimättömänä, ei hänellä ollut tässä aikaa rupatella mielestään yhdentekevistä asioista. Anders huokaisi, hän aavisti jotakin ikävää Olofin katoilun takana, mutta Isacusta ei selvästikään kiinnostanut. ”Ei se tyhjäntoimittaja kuitenkaan saisi aikaan mitään ihmeellistä, saati sitten ikävää. Murehdit ihan turhaan”, mies totesi nyreänä ja alkoi vaivihkaa tehdä lähtöä.
Anders ei ollut asiasta niin varma, Olofilta uupui aikuisten harkintakyky, enemminkin nuorukainen oli lapsellinen, typerämpi kuin edes Claudius ja Cajsa, jotka sentään olivat tätä nuorempia. Äiti oli hyysännyt veljen piloille, vaikkei sitä voinutkaan ääneen sanoa. ”Mene sitten, kun et selvästikään jaksa seisoa tässä. Kenen luokse sinulla on tällää kertaa kiire? Et kai ole taas vietellyt jotain viatonta piikatyttöä?” Anders huoahti saaden Isacuksen virnistämään. Epäilemättä veljeltä löytyi useampiakin neitoja vaikka joka sormelle. ”Tunnustan”, Isacus nauroi.
Muistikuva ei jättänyt Ingridiä rauhaan. Hän ripittäytyi, rukoili ahkerammin kuin koskaan ennen, teki hyviä töitä kaikille eteen sattuville ja yritti kaikin keinoin purkaa syyllisyyttä, jota tunsi peittelemällä Wendilan karmeaa salaisuutta. Hän pelkäsi Wendilan sielun puolesta, ei niinkään omansa, hänhän katui jo useamman ihmisen tarpeiksi siskonsa puolesta.
Mutta Wendila! Ingridiä kiukutti, suretti ja hävetti eikä hän voinut purkaa mieltänsä muille kuin Jumalalle ja rippi-isälle. Hassua, ettei se tällä kertaa tuntunut paljoakaan auttavan vaikka yleensä Ingrid sai pyyhittyä mielensä puhtaaksi niillä keinoin. Hän ei voinut kertoa kenellekään muulle, tapaus olisi vain levinnyt aiheuttaen ongelmia Wendilalle. Ingrid ei halunnut myöntää itselleen, että Wendilan avioliitto olisi suurempi katastrofi hänelle itselleen kuin siskolle. Eikä hän halunnut myöskään antaa mahdollisuutta sille, että Wendila olisi voinut olla oikeasti rakastunut. Ja mitä sitten vaikka olisikin, syntiä tällainen siveettömyys kerta kaikkiaan oli!
Eikä koko linnassa tainnut olla yhtäkään järjen ihmistä, jolle Ingrid olisi voinut luottamuksellisesti uskoutua, näin suuren taakan kanssa ei voinut mennä lörpöttelemään kelle tahansa. Edes Wendilalle hän ei ollut vielä uskaltanut tunnustaa tietävänsä, vaikka olikin saanut siskon murjottamaan kun ei ollut suostunut sanomaan mikä häntä vaivasi.
Koskaan ennen Ingrid ei muistanut näin käyneen: he istuivat kahdestaan siskon kanssa samassa huoneessa, mutta kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Ingrid siksi, että oli liian uppoutunut henkiseen taisteluunsa eikä olisi edes tiennyt mitä sanoa luontevasti siskolle ja Wendila taisi edelleen mököttää hänelle siitä, että hän itse Wendilan mukaan mökötti jostain olemattomasta.
”Aamuisin alkaa olla jo kylmä.” Ingrid sentään yritti, ei hän oikeasti tahtonut riidellä siskonsa kanssa vaikka tunsikin suunnatonta myötähäpeää ja jostain syystä itsensä loukatuksi, aivan kuin Wendilan käytös olisi ollut rikos häntä itseään kohtaan. ”Olen huomannut sen”, Wendila vastasi, äänensävy oli aivan yhtä kalsea kuin puheenaiheena olevat aamutkin. Puhe tyrehtyi heti alkuunsa eikä kumpikaan nähnyt asiakseen jatkaa.
Ei kestänyt kauaakaan, kun oven takaa ilmestyi kömpelösti niiaten hentoluinen piikatyttö. ”Wendila-neitiä kysytään”, tyttö ilmoitti äänellä, joka oli yllättävän voimakas noin hentoisen tyttölapsen omaamaksi. Wendila kohotti katseensa, miten Ingridiä inhottikaan nähdä miten haaveellisiksi Wendilan silmät olivat käyneet ja silti hänen oli pakko katsoa. ”Kuka kysyy?” sisko vaati tietää ennen kuin katsoi asiakseen nousta mukavalta sijaltaan. Piian ilme meni vaikeaksi, joko hän ei saanut tai osannut sanoa. Ingridin hälytyskellot alkoivat heti helistä. Wendila kuitenkin ymmärsi heti saman mitä Ingrid epäili ja toinen nousi liian innokkaasti ylös.
Wendila oli jo menossa kun Ingrid oli itsekin jaloillaan ja oven edessä. ”Sinä et mene minnekään”, Ingrid töksäytti määrätietoisena, hän halusi suojella siskoaan. Wendila tuhahti happamasti. ”Et sinä sitä määrää. Anna minun nyt mennä”, hän vaati mutta Ingrid ei suostunut liikahtamaan oviaukon tieltä. Kauhistuneen oloinen piikatyttö livahti ovensuusta eikä tätä enää kuulunut takaisin. Ingrid löi piian mentyä oven selkänsä takana kiinni. Wendilan ilme musteni enteillen myrskyä.
”Sinulla ei ole mitään oikeutta määräillä mitä minä teen ja mitä en”, tyttö yritti vielä ystävällisesti, vaikka avoin kiukku ei ollutkaan enää kaukana. Kokemus kertoi Ingridille, että jos hän ei halunnut riitaa, pitäisi nyt antaa periksi. Mutta tällä kertaa hän ei voinut, vaikka soikin siskolleen paljon. Hän pudisti päätään harkitun rauhallisesti, suu puristuneena viivaksi. ”Oikeasti, mitä väliä vaikka menisinkin? Kuvittelet taas jotain omiasi -” ”Kyllä minä tiedän kuka siellä on ja ketä sinä tapailet öisin, kun luulet että minä nukun. Mutta luuletko tosiaan, että voisin nukkua kun oma siskoni kuljeskelee yömyöhään miesten seurassa ilman esiliinaa tai ainuttakaan sormusta!” Ja myrsky nousi.
Wendilan silmät siristyivät epäuskoisiksi, raivoisiksi viiruiksi. ”Mitä väliä?! Luuletko että voit määrätä minua vain koska olet noin julmetun jumalallinen ja luulet aina tietäväsi mikä on oikein kenellekin!” Wendilan ääni oli lähes suoraa kiljuntaa. Ingrid yritti pitää itsensä viileän rauhallisena, järkevänä, vaikka häneen sattui ja vaikka hänen omakin kiukkunsa ja turhautumisensa salailuun kasvoi koko ajan. ”En usko että sinun käytöksesi ainakaan on oikein”, neito totesi jäätävästi kohottaen ylpeänä leukaansa. Hän kerta kaikkiaan oli tällä hetkellä oikeassa.
”Minua kyllästyttää sinun jatkuva vartiointisi, olet koko ajan puuttumassa siihen mitä muut sanovat ja miten he elävät -” ”Minä vain yritän auttaa teitä eksymästä Raamatun viitoittamalta tieltä”, Ingrid keskeytti vetäen kätensä puuskaan. Wendila polkaisi jalkaansa pari kertaa ennen kuin jatkoi:” Älä keskeytä minua! Sinä puutut kaikkien asioihin, ihan kuin en näkisi miten sekoitat kaikkien kuvioita täällä sellaisiksi kuin sinusta ne tuntuvat sopivilta! Mitä luulet, että auttaa, kun pakotat Didrikin ja Claudiuksen tekemään tuttavuutta keskenään kun se ei aiheuta muuta, kuin satuttaa kumpaakin!”
Tällä kertaa Wendilan sanat osuivat jonnekin arkaan paikkaan ja saivat Ingridin ylpeän hahmon hätkähtämään, mutta hän kieltäytyi myöntämästä virheitään. Hän oli tehnyt oikein, halusi vain kaikille hyvää ja varmasti Didrik ja Claudius voisivat vielä ystävystyä... ” Jospa antaisit jokaisen vain mennä itsekseen eteenpäin, ilman sinun saarnojasi ja hyssyttelyäsi. Luulet olevasi niin mahdottoman hyvä, varmasti pystyt jo näkemään, miten kuviteltu sädekesä kimaltaa pääsi päällä. Mutta sinä vain sotket jokaisen asiat, Bartolomeuskin voisi olla jotain muuta kuin hiljainen hiiri jos sinä et olisi...” Wendilan puhe hiljeni ja häipyi, hän ei kehdannut sanoa loppuun, nähdessään miten hyvin haudatuksi luultu muisto näkyi järkytyksenä Ingridin silmissä.
”Siitä on kauan... Enkä minä tahallani”, Ingrid mutisi punehtuen, sivuille valahtaneet kädet puristuivat nyrkkiin. ”Sinä näit mitä seurasi. Joten, tee palvelus äläkä yritä tehdä kenenkään elämää enää paremmaksi vain kiillottaaksesi omaa sädekehääsi”, Wendila huokasi, kiukku oli laimennut ja tilalle oli tullut huoneeseen laskeutunut epämukava, järkyttynyt hiljaisuus.
Mennessään viivytellen ovesta ulos, Ingridin vastustelematta, hän kuiskasi:” Minä olen rakastunut. Pyydän vain, että käsität sen.”
Jokin oli mennyt rikki heidän kahden välillä, siellä missä oli aina vallinnut keskinäinen sopusointu ja ymmärrys. Peruuttamattomasti.
Varovaiset, vain vaimeasti kuuluvat askeleet ja henkäykset kaikuivat portaikossa. Aina ylemmäs, useiden tornikamareiden läpi, kunnes tumma hahmo pysähtyi yhteen hämäristä kamareista, jonka asukas oli jo sikeässä unessa. Se olikin tarkoitus, kenenkään ei ollut lupa tai tarkoitus nähdä tätä hahmoa, joka liikkui hiljaa kuin varjo ikään, jättämättä lainkaan jälkiä itsestään, herättämättä ketään. Ei edes sen, jota hän oli tullut katsomaan. Ruskeahiuksinen nuori mies, joka nytkin tuhisi vuoteessaan vällyjen välissä, nähden toivottavasti kaunista unta. Unta jostain kauniimmasta kuin tästä maailmasta, tästä elämästä ja linnasta, sen asukkaista..
Mutta huoneessa oli joku muukin, joka sai mustan hupun varjostamat kasvot kiukkuiseen irvistykseen. Miksi Didrik nukkui täällä, Claudiuksen kamarissa, kuin olisi vahtinut toisen nuorukaisen unta. Harmikseen tummaan viittaan kääriytynyt ei kuitenkaan voinut tehdä asialle mitään, ei herättää ketään tai paljastaa nähneensä mustahiuksisen täällä, ettei paljastuisi itse. Joku päivä hän kostaisi sen, että nuorukainen oli päässyt näinkin lähelle Claudiusta. Tällä ei ollut siihen oikeutta. Arvonimeen, linnaan ja omaisuuteen tämä saattaisi vanhimpana poikana olla oikeutettu, mutta hän ei saattaisi antaa tälle oikeutta satuttaa Claudiusta.
Hän soi Didrikille katseen, joka olisi voinut jähmettää kenet tahansa jääksi ja liukui äänettömästi ruskeahiuksisen vuoteen ääreen. ”Nuku hyvin”, hän kuiskasi kumartuen silittämään kevyesti Claudiuksen otsaa.
Varjon tavoin liikkuva hahmo katosi yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin, eikä Claudius Kurtinpojan tornikamariin jäänyt ainuttakaan merkkiä yöllisestä, salaperäisestä vierailusta.
Joku muukin valvoi. Olofia yskitti, salakäytävissä paksuina kerroksina lepäävä tomu oli pitemmän päälle vaarallista, ainakin se tuntui pesiytyneen hänen keuhkoihinsa, nykyään yskitti vaikka hän ei olisikaan huvittanut itseään vakoilemalla linnanväen elämää. Nytkin, miten tämä kirottu yskä herättikään hänet keskellä yötä. Yskänpuuskiensa välissä Olof keskittyi haukkomaan henkeä, hänestä tuntui että kohta hän tukehtuisi... Mutta kaipa kaikesta piti maksaa hintansa ja monta kertaa mieluummin Olof otti salaisuutensa ja siitä seuraavan yskän, kuin olisi ollut ilman kumpaakaan. Hän tiesi kaiken, tiesi kaikkien salaisuudet!
Ja saatuaan köhimisen viimein loppumaan, ei nuorukainen voinut estää pientä huuliltaan pääsevää naurunkiherrystä ajatellessaan miten hän saattoi seinien takaa kuulla ja nähdä mitä kaikki puuhasivat, ilman että kyseiset henkilöt edes itse tiesivät sitä. Olof oli oppinut tuntemaan jo osan lukemattomista, sokkeloisista käytävistä, tiesi mikä huone sijaitsi missäkin ja missä oli aukkoja ja salaovia. Vaikka käytäväverkosto oli vielä suurimmaksi osaksi hänelle täysin tuntematonta aluetta eikä hän ollut edelleenkään saanut itseään maan alle.
Olof tunsi itsensä muita ylemmäksi, hänpä tiesi jotain sellaista, mistä muilla ei ollut aavistustakaan ja sekös sai hänet riemuitsemaan. Edes äidille hän ei ollut vielä vahingossa kertonut, vaikka mieli olisi tehnytkin. Olofilla oli vain ikävä aavistus, että sen jälkeen asia ei enää pysyisi salassa ja jos niin kävisikin, äiti ei enää päästäisi häntä tutkimusretkilleen.
Uusi yskänkohtaus pakotti Olofin hetkeksi keskittymään vain hengen vetämiseen. Hän vilkaisi ulos ikkunasta, jonka takana oli vain öinen pimeys, joka sai Olofin niskavillat pystyyn. Hän ei pelännyt salakäytävien tunkkaista, ummehtuneelta haisevaa tympeää pimeyttä, mutta yö ulkopuolella eli ja hengitti, yön pedot rapisivat metsissä. Ja kuka tiesi mitä muuta pimeänaikaan liikkui, eikö pimeä saanutkin pahat voimat liikkeelle?
Ajatus sai Olofin mielen liiankin levottomaksi. Missä oli kynttilä, takkavalkea ei riittänyt hänelle... Liian pimeää, kuka tiesi mitä pimeissä nurkissa lymysi... Olof kompuroi jaloilleen ja sieppasi takan viereltä kynttilän, jonka sytytti valkean loimussa palamaan. Kynttilän liekki väpätti ensin, tanssitti varjoja seinillä, mutta rauhoittui sitten tasaiseksi valokehäksi joka sai Olofin mielen huomattavasti kevyemmäksi.
Olof laski kynttilän yöpöydälleen ja kävi pitkälleen sängylle, tietäen että uni välttäisi häntä tänä yönä, yön pimeyden luomien pelottavien mielikuvien välähdellessä mielessä lisääntyneestä valosta huolimatta. ”Luoja, varjele minua pahalta, ne yrittävät viedä minulta järjen." Hiljainen rukous toistettiin yön aikana lukemattomia kertoja mantran tavoin.
Kommentit