Se on täällä ja minun mittapuullani vieläpä nopeasti. Seuraavatkin luvut olisi tarkoitus julkaista kohtuullisen nopeassa tahdissa, jos ei satu jotain mikä estäisi tämän tavoitteen toteutumisen. Ja alamme lähestyä pikkuhiljaa loppua; enää muutama luku tämän jälkeen. Tunnelma tiivistyy. Ja otsikon "miserere nobis" on siis latinaa ja tarkoittaa "armahda meitä". Nyt, olkaapa hyvät. 

~*~*~*~

 

Magdalena tuijotti kasvot jäätävinä hänen ja herransa sisäkäymälän luukkua kuin se olisi ollut hänen suurin vihamiehensä. ”Ei sen tarvitse merkitä mitään”, nainen mutisi itselleen velloen vielä pahoinvoinnin jälkiaallokossa, ”olen vain syönyt jotain, minkä piiat ovat valmistaneet huonosti tai käyttäneet vanhoina. Pitää antaa piiskaa niille hutiluksille.”

 

Silti kädet puristuivat rystyset valkoisina nyrkkiin ja kalvenneilla kasvoilla näkyi hikihelmiä. Oli lähellä ettei Magdalena, tämän linnan kopea rouva ja loistava parantaja, alkanut vapista. 

 

 

Andersin silmät seurailivat levollisina palvelustytön viehkeää lantionkaarta, tulipunaisia hiuksia. Oli melkein mahdotonta, että Greta oli täällä. Naisen salaisuus oli selvinnyt vain vilkaisulla, tämän astellessa sinä koleana iltapäivänä emäntänsä Eleonoran perässä linnanpihalle.

 

Anders oli jossain vaiheessa hakeutunut Gretan seuraan, kuten toinen myös hänen. Kultahiuksinen mies oli tehnyt virheen hekottamalla hetken salaperäisen naisen peitellylle taustalle ja Greta oli antanut hänelle mojovan korvapuustin, vaikka se olikin täysin vastoin kaikkia lukemattomia sääntöjä. Palvelustyttökö kuritti korkeasukuista miestä, joka oli lisäksi oman linnansa perijä? Mutta Anders ei pannut pahakseen ja pääsi heti lohduttelemaan enemmän säikähtänyttä Gretaa.

 

Se mikä oli alkanut viattomasta uteliaisuudesta, oli nyt johtanut tähän. Tunne oli arka ja epäröivä, mutta niin kovin hellä. Greta tiesi varmasti Andersin katseet perässään, hymyili silloin tällöin vinosti ohimennen, mutta muuten kumpikaan ei hakeutunut mihinkään sopimattomaan välikohtaukseen. Ei Anders tahtonut naista loukata. Ei aikonut häpäistä tätä tai käyttäytyä muutenkaan niin säädyttömästi kuin tiesi pikkuveljensä Isacuksen toimivan. Mutta kuilu rikkaan tulevan linnanherran ja köyhän ja alhaissyntyisen piian välillä oli ylitsepääsemättömän syvä ja leveä. Anders ei voisi koskaan viedä Gretaa kirkkoon, se oli varmaa.

 

”Haluaisiko armollinen herra jotakin?” Greta tuli kysymään, sohien otsalle valahtaneita suortuvia pois silmiltään. ”Etkö istuisi hetken kanssani, Greta-hyvä?” Anders pyysi kasvoillaan hallitun surkea ilme. Greta nauroi ihastuneena, mutta pudisteli päätään:” Armollinen herra, minä olen vain pahainen palvelustyttö eikä minulla ole myötäjäisiä, sukua tai mitään, ainoastaan kunniani ja siitä minun täytyy pitää huolta. Pahat kielet alkavat laulaa jos vietän kanssanne liian paljon aikaa.”

 

”Miksi niin muodollinen, Greta?” mies huokaisi ja lähetti neitosen takaisin töihinsä päästäkseen taas pohtimaan kunniallista ratkaisua pulmaansa. Kaikista maailman ihmisistä juuri täysin kunniaton Isacus keksi sen hänelle seuraavana päivänä, vaikka Andersilta kesti kauan myöntyä tuumaan. Häneltä vaadittiin perijänä joka tapauksessa ylhäistä aviovaimoa ja aviollisia lapsia ja mies pelkäsi ehdotetun järjestelyn loukkaavan joko Gretaa tai morsiotaan, jollaista hänellä ei vielä ollut, mutta muutaman vuoden kuluttua kyllä varmasti. Päätös kesti liian kauan, sillä kun hän oli varma, oli Greta ehtinyt jo emäntänsä kanssa lähteä. 

 

 

”Sinun täytyy luopua siitä miehestä”, Ingrid melkein nyyhki, ”Miten pitkälle te olette jo menneet? Sinä et pääse koskaan hyviin naimisiin jos tämä tulee selville. Ja mistä sitä tietää, palvelusväki voi jo puhua.” Wendila kuunteli ilmeettömänä sisarensa tuskaa. Hänestä tuntui pahalta, mutta vielä pahemmalta olisi tuntunut jos hän olisi vain Ingridin takia hylännyt suuresti rakastamansa miehen.

 

”Isacus on hieno mies. Hän kosii minua kyllä, kunhan katsoo sen ajankohtaiseksi”, Wendila totesi laskien katseensa kutomukseensa. ”Isacusko? Hän ei tule koskaan viemään sinua kirkkoon, näkeehän sen jo hänen katseestaan”, Ingrid puuskahti vieressä. Wendilan ilme kiristyi, ”Mikä sinä olet sen sanomaan? Kai minä itse tiedän. Vai haluatko rakastettuni omaksesi ja sen takia yrität saada minut luopumaan hänestä?” Viimeiset sanat tihkuivat ivaa. Aikoihin kaksoissiskot eivät olleet tehneet juuri muuta kuin kiistelleet Wendilan käytöksestä. Se haavoitti syvästi kumpaakin, mutta kumpikaan neidoista ei antanut piiruakaan periksi.

 

Wendila itse oli aivan hulluna komeaan Isacukseen ja oli vakuuttunut miehen kunniallisista aikeista ja rakkaudesta itseään kohtaan. Ehkä toinen oli vain ujo pyytämään neidon kättä hänen isältään tai ehkä mies halusi ensin saada Didrikin ja Eleonoran häähumun tieltään, jotta he saisivat omat upeat juhlansa. Miten vain, Wendila oli rakennellut jo toinen toistaan ihanimpia pilvilinnoja eikä aikonut luopua niistä.

 

Ingrid taas näki Isacus Kurtinpojan huomattavasti realistisemmin. Mies ei kunnioittanut yhtäkään naista, paitsi ehkä äitiään. Isacus kiusoitteli ja puristeli ohikulkevia piikatyttöjä eikä hän näyttänyt tippaakaan ihastuneelta katsoessaan Wendilaa. Pikemminkin mies käyttäytyi ikävystyneen tuskastuneesti Ingridin rakkaan siskon seurassa. Ingrid ei halunnut Wendilan tuhoavan elämäänsä moisen hulttion takia. Ja oli vielä jotain muutakin, sellaista mitä Ingrid ei tohtinut edes ääneen lausua.

 

Tästä asiasta oli väitelty niin kauan, että Ingrid alkoi jo luopua toivosta ja väsyä yrittämään. Wendila taasen oli vain päivä päivältä hullaantuneempi. ”Wendila”, Ingrid huokaisi raskaasti, ”on vielä jotain muutakin.” Kylmät väreet kiirivät järkevämmän siskon selkää pitkin, hän tiesi että saisi loppujen lopuksi vain vihat niskoilleen ja tuhoaisi lopullisesti kaksoissisarusten välit. Ennen he olivat olleet erottamattomia. Milloin tästä oli tullut tällaista

 

"Kerropa, siskoseni”, Wendila kehotti koleasti, pitäen katseensa tiukasti kudoksessaan, joka päätyisi lopulta hänen kapioarkkuunsa. ”Sinä et halua kuulla”, Ingrid kuiskasi puristaen kätensä ristiin. Hän tarvitsi nyt voimaa ja varjelusta. Wendila ei vastannut, mutta hänen hartiansa olivat jännittyneet; hän odotti ja halusi kuulla mitä Ingridillä oli sanottavanaan. Sisko osasi toki tulkita kaksosensa elekieltä.

 

Ingrid sulki silmänsä ja kertoi ääni väristen:” Hän… Kuulin palvelusväen puhuneen, että sinun Isacuksesi... tuota… Mies oli ahdistellut Eleonoraa.” Wendilan silmissä välähti ja hänen kätensä jähmettyivät paikoilleen. ”Sinä valehtelet”, tyttö sähähti hampaidensa välistä. Ingrid pudisti päätään. ”Eleonora oli totta kai kunniallisen neidon tavoin torjunut miehen ja päässyt pakoon kalauttamalla häntä kynttilänjalalla päähän.” Toki Wendila muisti, muisti selvästi, kuhmun Isacuksen päänsivustalla maatessaan tämän vierellä, käsien hivellessä uteliaasti joka paikan vain pari päivää sitten. Mutta hän ei aikonut uskoa sitä.

 

”Palvelusväki puhuu mitä puhuu. Isacus ei tekisi sellaista, hän rakastaa minua”, Wendila tokaisi ääni väristen, epäillen itsekin omia sanojaan. Ingrid polvistui siskonsa vierelle, tarttui tämän kämmeniin, ”Minä en haluaisi kertoa tätä. Mutta Eleonora vahvisti sen itse. Tiedäthän, ajattelen vain parastasi.” Mutta Wendila Michelintytär ei sillä hetkellä välittänyt sen enempää sisarensa kuin rakastamansa miehenkään motiiveista. ”Sinä inhottava valehtelija”, hän kiljaisi, vetäisi kätensä syliinsä ja läimäytti Ingridiä avokämmenellä lujaa jonnekin suunpieleen. ”Isacus rakastaa minua, hän ei tekisi sitä! Ei varmasti!” 

 

Ingrid jäi hieromaan kuumottavaa poskeaan ja katsoi myötätuntoisesti ulos huoneesta harppovan Wendilan perään. Sisko oli vihainen ja pettynyt. Mutta Ingrid tulisi olemaan ikuisesti vastuussa siitä, myös Wendilan silmissä. ”Miserere nobis. Armahda meitä”, hän kuiskasi.

 

Wendila pyyhki itsepäisesti esiin pyrkiviä kyyneliä. Pintapuolisesti hän vain säntäsi eteenpäin, mutta hän tiesi ketä etsi. Täytyisi löytää Isacus, mies voisi todistaa että sisko valehteli. Isacus ei ikinä pettäisi häntä. He menisivät naimisiin ja mies rakastaisi vaimoaan ja hän aviomiestään ja he olisivat aina onnellisia. Isacus löytyi tallista, sieltä missä he olivat alun perin kietoneet kohtalonsa yhteen. Mies vilkaisi silmät kylminä Wendilan itkeneitä kasvoja ja kääntyi taas hevosensa puoleen. ”Isacus”, neitokainen kivahti ja mies käänsi kulmakarvat kysyvästi koholla katseensa toiseen. ”Kerro, oletko lähennellyt Eleonoraa? Sinä rakastat minua, etkö rakastakin? Vastaa!”

 

Isacuksen välinpitämättömillä kasvoilla häivähti inho. ”Ehkä olenkin. Mitä väliä?” hän tuhahti. Wendilan silmät rävähtivät auki ja tytön huulilta pääsi surkea vaikerrus. ”Mutta sinä rakastat minua. Me menemme naimisiin”, tyttö uikutti kuin eksynyt koiranpentu. Isacus oli nyt täysin kyllästynyt typerään aatelistyttöön, eikä vaivautuisi enää leikkimään tämän kanssa. ”Olenko koskaan sanonut niin? Minulla ei ole aikeita mennä yhdenkään naisen kanssa alttarille”, mies tuhahti ja kohotti leukaansa ylpeästi, ”suoraan sanoen olen täydellisen tympääntynyt sinuun.”

 

Wendilan itku yltyi parkumiseksi. Tyttö ulisi kuin hengen hädässä ja näytti siltä kuin olisi voinut jatkaa tuntikausia. Isacukselle tuli kiire, hän ei halunnut antaa kenenkään uskoa, että hän oli täällä suorastaan murhaamassa linnanneitoa, vaikka siltä kuulostikin. ”Hiljaa, tyhmä tyttö”, mies suhahti ja peitti tytön kirsikanpunaisen suun kourallaan ja tarttui toisella kädellä tätä tiukasti käsivarresta.

 

Wendila koetti rimpuilla irti, muttei mahtanut mitään itseään monta kertaa isommalle ja vahvemmalle Isacukselle. Kyyneleet valuivat valtoimenaan Wendilan punaisista silmistä, jotka olivat itkusta turvonneet ja pienet kourat hakkasivat miehen rintaa vailla mitään vaikutusta. Isacus ihmetteli välinpitämättömänä miten oli koskaan voinut välittää millään tasolla tästä naurettavasta, haihattelevasta olennosta.

 

Lopulta Wendila rauhoittui sen verran, että Isacus rohkeni nostaa kämmenensä pois tytön suun edestä, vaikkei uskaltanutkaan irrottaa vielä otettaan toisen käsivarresta. ”Minä kerron kaikille”, Wendila alkoi heti nyyhkiä, ”minä kerron mitä sinä olet tehnyt.” Mies kohautti hartioitaan, ”Siitä vain. Sinun maineesihan se on, ei se minua hetkauta.” Kauhu paistoi neidon silmistä tämän viimein ymmärtäessä. Vaikka tyttö olikin jo ehtinyt menettää kunniansa tälle julmalle miehelle.

 

”Minä inhoan sinua”, Wendila inahti. ”Siitä vain”, Isacus sanoi ja uskalsi viimein päästää toisen vapaaksi. ”Sinun on parempi olla sanomatta kenellekään mitään, ihan oman etusi vuoksi, ymmärrät kai. Minä voin kumota kaiken mitä väität.” Wendila nyökkäsi rajusti täristen ja kietoi kätensä ympärilleen. ”Alahan sitten mennä siitä”, mies komensi tympääntyneenä, ”minulla ei ole sinulle enää mitään käyttöä. Jos nyt edes olit Wendila, toivottavasti en sotkenut teitä.” Wendila kompuroi ulos tallista tyrskien lohduttomasti. 

 

 

Arvid tyttärineen hyvästeli pian nuutin jälkeen linnanväen. Lupauksia ja toivotuksia jaeltiin puolin ja toisin ja keskusteltiin sekä seuraavasta tapaamisesta että myös nuorten hääpäivästä, jota suunniteltiin loppukesälle. Toiset huokailivat haikeina, toiset helpottuneina, kun armollinen herra ja Eleonora-neito viimein katosivat portista ulos. Linnan hyöriminen vakiintui pian normaaleihin uomiinsa, ainakin päällisin puolin.

 

Palvelusväki juorusi häpeilemättä tuosta lähdöstä. ’Näkemiin hetkeksi, rakas kihlattuni. Näemme varmasti jälleen pian, vaikka aika tulee taatusti tuntumaan pitkältä. Kirjoitan sinulle niin usein kuin voin ja muistan sinua rukouksissani. En varmasti aio päästää irti tästä kihlauksesta tai sinusta’, tiesi joku Eleonora-neidon sanoneen juuri ennen lähtöään linnan nuorelle herralle, Didrikille. Ja neitonen oli vielä nauranut hyväntuulisesti sanojensa perään. Jotkut paheksuivat moista suorasukaisuutta, mutta suurempaa jaarittelua aiheutti onnekkaan sulhasen kylmäkiskoinen käytös morsiotaan kohtaan lähtöpäivänä.

 

Myös tulevaisuutta Eleonoran emännöinnin alla hieman pelättiin, tuleva linnanrouva vaikutti jopa jalosukuiseksi kovin kevytmieliseltä. Siitä kertoivat jo tämän lukutunnit Claudiuksen kanssa, harvoin kaksikko otti edes esiliinaa kaitsemaan tekemisiään. Ilkeämieliset huhut rehottivat. Neito oli lähtiessään vielä kiitellyt Claudiusta opettamisestaan, vaikka pahoittelikin sitä, ettei ollut ehtinyt oppia lukemisen jaloa taitoa paljoakaan. Vanhempi väki tuhahteli, ei lukeminen edes kuulunut naisväelle; täysin turha ja vain haittaa tuottava taito muiden kuin pappisväen keskuudessa. Melkein syntiä. Harva jalosukuinen mieskään osasi lukea saati kirjoittaa, sitä varten olivat kirjurit.

 

 Oli purevan kylmä aamu tammikuun puolenvälin paikkeilla. ”Olen niin onnellinen puolestasi, käly”, Wilhelmina hihkaisi yllättyneen näköiselle Magdalenalle, joka saapui juuri rouvastupaan. Ruskeahiuksinen nainen katsoi kysyvästi veljensä vaimoa, joka piteli käsissään ristipistotyötä. ”Olisin onnitellut sinua jo aiemmin, mutta on ollut niin paljon tekemistä ja ajateltavaa”, Wilhelmina hymyili.

 

”Anteeksi, Wilhelmina, mutta mistä sinä oikein puhut?” Magdalena ihmetteli vaivautumatta istumaan. Huolimatta hölmistyksestään hän piti itsensä yhtä ylväänä kuin aina. Vaalean naisen ilme muuttui vuorostaan hämmästyneeksi. ”Mutta etkö ole itse huomannut? Tottahan sinun olisi pitänyt, olet jo kaksi lasta synnyttänyt. Ja se näkyy sen verran, että siitä näkee että lapsihan sinulle on tulossa. Onnea vielä kerran.”

 

Kylmä tunne valahti Magdalenan läpi, jättäen kehon aivan turraksi. ”Lapsi? Minäkö olen raskaana?” hän ähkäisi. Tietenkin kaikki merkit kertoivat sen, mutta Magdalena oli pakottanut itsensä pitämään pahoinvointia ruokamyrkytyksenä, vatsan pullistumista tavallisena lihomisena. ”Niin juuri. Olet siunatussa tilassa, käly-rakas. Olet parantaja, sinun olisi pitänyt itse tajuta se heti”, Wilhelmina maiskautti paheksuvasti huuliaan, ”Toivottavasi se on poika. Herrasi tulee iloitsemaan.

 

Mutta kolmatta lastaan kantava nainen tuijotti laajentunein silmin kälyään ja tunsi elämän kääntävän selkänsä itselleen. Nainen kääntyi kannoillaan ja ryntäsi alas portaita. Wilhelmina nousi huudahtaen ja riensi toisen perään, Magdalenan ilme ei ollut luvannut mitään hyvää. Hän ei ymmärtänyt: lapset olivat naisten suurin saavutus, jotka oikeuttivat heidän olemassa olonsa täällä, vaikka hameväki olikin monta kertaa miehiä alhaisempaa. Wilhelmina itse ei ollut saanut enempää lapsia Cajsan vaikean synnytyksen jälkeen, joskaan sillä ei ollut enää niin väliä neljän poikalapsen jälkeen. Oikeastaan näin oli parempi, hän oli saattanut maailmaan tarpeeksi perillisiä aviomiehelleen eikä enää ollut vaaraa kuolla lapsivuoteeseen, joka oli kaikkien naisten suurin uhka.

 

Magdalena pysähtyi keskelle linnanpihaa, kaivon viereen, kohotti päänsä ja kirkui niin kovaa kuin ikinä pystyi. Varikset lehahtivat katonharjalta lentoon ja palvelusväki riensi nurkkiin piiloon. Wilhelmina saapui pian Magdalenan perässä ja pysähtyi ovelle, uskaltamatta lähestyä epätoivoaan ilmoille huutavaa kälyään. Nainen hiljeni vasta kun ääni loppui.

**

 

”Miten hän voi?” herra Michel tiedusteli heti kun Wilhelmina sai suljetuksi oven, jonka takana nukkui ilmeetön Magdalena. ”Herra, se johtuu vain raskaudesta, se väsyttää vaimoanne kovasti. Naisten asioita tiedättehän”, vaalea nainen vastasi pää nöyrästi painuksissa. Michel nyökkäsi myöntymisen merkiksi.

 

”Toivottavasti vaimoni toipuu ja kykenee synnyttämään elävän lapsen”, mies tuumi ja hymyili sitten toiveikkaana, ”loistavaa että hän on jälleen siunatussa tilassa.” ”Raskaudesta voi tulla vaikea”, Wilhelmina totesi puoliääneen. Puheena olevan naisen aviomiehen alahuuli työntyi hieman tyytymättömänä törrölleen,” Hän on vielä nuori. Eikä Bartolomeuksen ja Constancenkaan kanssa ole ollut ongelmia. Vaikka toisaalta hän ei ole oikein hedelmällinen, näin monta vuotta avioliittoa ja vain kaksi pientä kakaraa. Mutta toivottavasti hän kestää, pidän vaimostani kovasti.” ”Niin, herra”, Wilhelmina sanoi.

 

Lopulta huolestunut aviomies, jota vaimo ei päästänyt luokseen, lähti ja Wilhelmina pääsi taas Magdalenan luo. Hänen olisi kuulunut olla Olofin vierellä, oman rakkaan poikansa vierellä, mutta ei kehdannut jättää myöskään Magdalenaa. Wilhelmina istui tuolille vuoteen vierelle ja kertoi rauhallisena toiselle, että hänen aviomiehensä olisi halunnut käydä katsomassa vaimoaan. Magdalena irvisti.

 

Kyse ei ollut oikeastaan siitä, mitä Wilhelmina oli Michelille kertonut. Raskausajasta tosiaan saattaisi tulla raskas, mutta Magdalenan keholla ei tulisi olla olemaan mitään vaikeuksia kantamansa lapsen kanssa: käly oli nuori ja voimakas. Mutta jostain syystä naisen mieli torjui täysin sisällään kasvavan pienokaisen. Magdalena tuijotti vihamielisenä pientä mahakumpuaan. Mutta oli parempi pitää miehet asian ulkopuolella ja vedota naisten asioihin, silloin miesväki hiljeni ja kaikkosi nopeammin, eikä kysellyt mitään.

 

”Käly-rakas”, Wilhelmina huokaisi, ”lapset ovat Herran lahja. Meidän täytyy vain iloita kaikesta siitä hyvästä, mitä Luojamme meille antaa.” Magdalena tuhahti ja mutisi silmät silkkaa vihaa uhkuen:” Tämä ei ole missään määrin hyvä asia. Minä en halua tätä lasta.” Wilhelmina käski kälyä lopettamaan moisen kapinoinnin ja tarttui ompeleeseensa. 

 

Oikeastaan Wilhelmina vartio Magdalenaa vain ettei nainen olisi keksinyt jotain typerää. Tämä oli parantaja ja tiesi varmasti monia yrttejä ja kasveja, joilla lapsen saisi kesken. Vaalea nainen ei aikonut antaa miehensä siskolle mahdollisuutta uhmata Herran tahtoa vastaan. Tämä sitoi kummankin naisen kiinni tähän ongelmaan ja linnanrouvilta jäi huomaamatta monta asiaa, jotka olisivat voineet torjua vielä isompia tragedioita. 

 

 

Bartolomeus oli jälleen kerran kadonnut isoveljen. Pikkupoika oli harmissaan, että Claudius yhä useammin pyysi lasta jättämään hänet rauhaan. Poika toki lähti, mutta palasi taas pian. Häntä harmitti, mutta Claudius oli silti hänelle yhä isoveli, jota hän seurasi joka paikkaan ja teki kaikessa niin kuin toinen tahtoi. Tai no melkein kaikessa. Joskus Claudius oli pyytänyt häntä lopettamaan isoveljeksi kutsumisen, se vaivasi nuorukaista paljon varsinkin silloin kun Bartolomeuksen oma perhe oli paikalla, mutta pikkupoika ei oikeastaan osannut lopettaa sitä. Samoin kuin Cajsasta oli tullut hänelle isosisko, vaikkei poika nähnytkään neitoa niin usein kuin Claudiusta.

 

Vain sattuma, tai ehkä kohtalo, johdatti pojan erään tyhjillään olevan huoneen oven taakse. Kiviseinät ja ovi pitivät äänet hyvin, mutta kun joku kolahti puuoveen sisäpuolelta, juuri ohikulkeva Bartolomeus pysähtyi. Hän ei ollut tainnut käydä kuin ehkä kerran tuossa pienessä, hylätyssä huoneessa. Kuka siellä nyt oli? Joku tai jotkut kaipasivat omaa rauhaa, olivat piilossa... Pikkupoika oli nähnyt useammin salaa toisiaan kähmiviä palvelijoita ja linnanväkeäkin.  Hänestä oli aina hauska yllättää ihmisiä rysän päältä, vaikkei hän koskaan kenellekään kertonutkaan havainnoistaan.

 

Uteliaisuus kutkutti Bartolomeuksen mieltä ja hiirenhiljaa hän raotti ovea sen verran että pystyi kurkistamaan salaa sisään.

 

Ja sulki sen melkein saman tien yhtä hiljaa mutta kasvot lakananvalkeina ja silmät täynnä suunnatonta järkytystä. Mieli torjui näyn, se ei voinut olla totta. Ei voinut olla, ei se ollut totta! Bartolomeus juoksi äkkiä pois tapahtumapaikalta ja pysähtyi vasta omassa kamarissaan, jossa heittäytyi edelleen kauhistuneena vuoteelleen.

 

Kaikki oli Didrikin syytä, tämänkin täytyi olla Didrikin syytä. Isoveli... Claudius ei olisi ikinä ryhtynyt moiseen. Se ei voinut olla totta. Pettymys ja häpeä kirvelivät mielessä ja ilman syytä lapsi tunsi itsensä täysin nöyryytetyksi. Ja perinpohjaisen petetyksi, hän oli aina luottanut Claudiukseen, oli korottanut nuorenmiehen isoveljekseen, kunnioittanut tätä enemmän kuin ketään. Nyt Bartolomeus lähes huomaamattaan luopui tuosta nimityksestä.

 

Lapsi kömpi peitteidensä alle ja nieleskeli rajusti lähes sokissa. Maailma ympärillä mureni tomuksi.

**

 

”Wilhelmina, emmekö menisi katsomaan poikaasi?” Magdalena ehdotti nousten kangaspuiden äärestä. Hän inhosi kasvavaa vatsaansa, mutta kälyn jatkuva huolenpito ja vahtiminen kävi entisestään hänen hermoilleen. Nyt hänellä oli kuitenkin pakottava syy päästä Olofin kamariin, mieluiten ilman ulkopuolisia. Wilhelminan hän kyllä saisi jollain konstilla ulos kamarista muutamaksi minuutiksi. Hihaan sujautettu karkea kangaspussi hiersi ihoa, mutta oli koko turhan hätäisesti laaditun suunnitelman ydin.

 

Wilhelmina hymyili helpottuneesti, ”Vaikka heti. Ihanaa, minulla on niin ikävä häntä.” Naisten kävellessä kohti kummallekin tuttua tornikamaria, he keskustelivat vakavasti Olofin tilasta. ”Minä tiedän, etten saisi menettää toivoani, mutta joskus tuntuu, ettei Olof ikinä enää nouse”, Wilhelmina huokaisi ääni väristen tavattoman surun edessä.

 

”Kyllä hän siitä tokenee, aivan varmasti”, Magdalena totesi. Tosiasiassa Olof pysyisi unessa ilman tiettyjä yrttejä vaikka maailmanloppuun asti, kunhan joku huolehtisi tämän ravinnonsaannista. Mutta alkoi olla aika herätellä kälyn lapsellinen poika takaisin elävien kirjoihin. ”Toivon niin”, Wilhelmina sanoi kasvoillaan arka, toiveikas hymy. Jos Magdalena, joka oli sentään parantaja, sanoi niin noin varmasti, oli varmasti vielä toivoa.

 

Olof makasi sängyllään yhtä tajuttomana kuin ennenkin. Oikeasti Wilhelmina taisi olla ainut, joka poikaa konkreettisesti huomasi kaivata. Aiemminkin nuorukainen oli ollut kaikki päivät ties missä, Magdalena olisi mieluusti kuullut mitä tämä lapsen näköinen nuorimies oli puuhaillut. Mutta sitä ei tulisi kukaan koskaan kuulemaan.

 

Magdalena vilkaisi yliolkaisesti Olofia ja taikoi äkkiä kasvoilleen järkyttyneen ilmeen. ”Wilhelmina”, hän älähti kuin olisi ollut hyvinkin hätääntynyt, ”lähetä joku hakemaan äkkiä isä Matteo, seurakuntamme pastori, tänne. Poika tarvitsee viimeisen voitelun, hänhän kuolee käsiin.” Vaalean naisen suu aukeni huudahdukseen, jota ei kuulunut. ”Mutta”, hän sopersi, ”Sinähän sanoit… Miten Olof voi muka aivan yhtäkkiä kuolla?”

 

 Magdalena huitoi jo kälyä portaikkoon päin. ”On tapahtunut jotain, en osaa vielä sanoa. Mutta kasvoista näkee, että poikasi kuolee kohta, olen nähnyt tämän useasti. Mene, mene jo”, nainen hoputti. Wilhelminalle ei tullut mieleenkään kyseenalaistaa toisen asiantuntemusta ja hän lähti kovalla kiireellä etsimään jotakuta, joka voisi viedä viestin kirkkoon ja tuoda linnaan iäkkään pastorin, joka oli myös linnanherran perheen rippi-isä, jotta tämä voisi suorittaa viimeisen voitelun.

 

Heti kun vaalea nainen oli poissa, Magdalena antoi kasvojensa laueta ja niille ilmestyi aivan huomaamaton hymynväre. ”Olof”, hän mutisi, ”olet nukkunut pitkään. Nyt on aikasi herätä.” Magdalena ravisti hihastaan pienen, ruskean kangasnyytin ja laski sen tuolille, joka oli vuoteen vieressä. Hänellä oli vain muutama minuutti, aikaa ei ollut hukattavana. Nainen sekoitti kupilliseen vettä hyvin tarkasti muutaman hyppysellisen pussissa ollutta jauhetta. Hän olisi tehnyt tämän jo aiemmin, mutta kasvi, josta hän oli aineen valmistanut, oli vaatinut kuivauksen ja pitkän valmistumisprosessin. Raakana sitä ei sopinut käyttää, tämä oli vahvaa, vaarallista ainetta. Jos hän mittaisi liian suuren määrän, voisivat seuraukset olla kohtalokkaat. 

 

”Juopas nyt, kiltti poika”, Magdalena kuiskutti ja juotti kupin sisällön varovasti tajuttomalle Olofille. Sitten hän työnsi puukupin takkaan, jonka roihu ei lämmittänyt jääkylmiä seiniä ja tunki kallisarvoisen pussin takaisin hihaansa. Juuri ennen kuin Wilhelmina saapui takaisin tuoden mukanaan ison joukon säikähtänyttä väkeä. Käly näytti olevan murtumisen kynnyksellä. Magdalena itse kääntyi tulijoihin päin, kasvoillaan taas syvän alakuloinen ilme. ”Hienoa, että pääsitte näin nopeasti. Meidän täytyy rukoilla Olofin sielun puolesta odottaessamme isä Matteota tänne.”

 

Magdalena hääti huoneesta uteliaan palvelusväen, jotta sukulaiset saisivat valmistautua menetykseensä ajoissa. Jotkut itkivät kuin hullut, kaikki näyttivät murheellisilta. Vain Isacus uskalsi olla kasvot peruslukemilla. Wilheminan kasvoista kuvastui melkein konkreettinen kipu ja Magdalena sääli hetken kälyään. Nainen lohduttautui sillä, että tämä kyllä toipuisi kun Olof lopulta nousisikin ylös. Vuorokausi korkeintaan. Olof ei tiennyt mitään ympärillään pyörivästä humusta, vaan näytti nukkuvan yhtä levollisena kuin jo kauan aikaa. Kesken pater nosterin pyhien sanojen pojan silmäluomet värähtivät. Wilhelmina ei itkultaan sitä huomannut, mutta Ingrid huudahti yllättyneenä:” Hänhän liikahti!” Michel mulkaisi tytärtään moittivasti: ei sopinut häiritä harrasta hetkeä.

Mutta myös suurin osa kätensä ristiin puristaneista hiljeni hetkeksi, vaikka tuttu rukous jatkuikin pian murheellisena mumina. Ja hiljeni jälleen hetkeksi kun Olof liikahti taas. Tällä kertaa selkeämmin, Wilhelminakin huomasi sen ja syöksyi poikansa vuoteen äärelle. Rukous ja itku jäivät kesken, kun hämmästyneet sukulaiset tungeksivat nähdäkseen paremmin miten niin kauan tajuton Olof alkoi viimein osoittaa heräämisen merkkejä.

 

Äkkiä rajut puistatukset alkoivat ravisuttaa nuorukaisen haurasta kehoa ja tämän selkä vääntyi karrelle. Magdalena otti johdon hetkessä käsiinsä: ”Miehet, pidelkää poikaa paikoillaan! Tunkekaa jotain suuhun, ettei hän pure kieltään.” ”Hänenhän piti kuolla. Entäs se viimeinen voitelu? Pappikin on tulossa”, Michel tiedusteli jollain tapaa järkyttyneenä. ”Näyttää siltä, ettei Olof tarvitsekaan voitelua saati pappia”, Magdalena totesi tyynen asiallisesti.

 

Wilhelminan itkun raidoittamat kasvot kääntyivät hämmästyneinä hänen puoleensa:” Tarkoitatko ettei Olof kuolekaan?” ”Ei”, Magdalena vastasi vailla tunteen häivääkään, ”jos vain kestää nuo kouristukset. Hän on hentoinen poika.” Magdalena oli itse asiassa odottanut puistatusten iskevän laimeampina ja niiden vahvuus verrattuna Olofin hentoon ruumiinrakenteeseen muodosti vaarallisen yhtälön. Hän ei voinut muuta kuin toivoa, että Olof selviäisi, sillä nainen ei halunnut uhata sielunsa autuutta aiheuttamalla jonkun kuoleman.

 

 Mutta Olof kesti, joskin tämän heikentynyt ruumis oli aivan nääntynyt kun keho viimein rentoutui. ”Hän toipuu”, Magdalena vastasi kysymykseen, jota kukaan ei tohtinut lausua ääneen, mutta joka näkyi jokaisen kasvoilta. ”Nyt hän tarvitsee vain runsaasti lepoa. Hän herännee, kunhan on toipunut tuosta. Kutsukaa minut sitten paikalle, poika on luultavasti heikko kuin vastasyntynyt varsa maattuaan tajuttomana noin pitkään.”

 

Kaikki katsoivat Magdalenaa kiitollisina, mutta kukaan ei uskaltanut edelleenkään kysyä mikä Olofiin oli alun perin iskenyt. Pääasia että nuorukainen nyt alkaisi toipua. Joku tuli tuomaan viestiä, että isä Matteo oli saapunut paikalle. Linnanrouva kohautti olkiaan ja pyysi kattamaan iäkkäälle pastorille lämpimän aterian ruokasaliin. 

 

 

Hänen jalosukuisuutensa Michel neuvotteli lankonsa Kurtin kanssa vakavasti. Oli helmikuun alku, reilun kuukauden päästä, maaliskuun keskivaiheilla, sukulaiset lähtisivät viimein kohti kotia. Vierailun aikana oli tapahtunut monenlaista, mikä aiheuttaisi liikaa puhetta ja hälyä muiden jalosukuisten keskuudessa ja Michel olisi kernaasti suonut kaiken pysyvän vain heidän välisenään asiana. Kurt oli onneksi samaa mieltä asiasta, joskin hän pääsi näin kiristämään lankoaan häikäilemättömästi. Tilanne oli juuri käymässä vihamieliseksi, kun ovelta kuului vaimea koputus. ”Meitä ei saa nyt häiritä”, Michel äyskäisi äkeästi.

 

Ovi avautui silti ja Michelin oma pieni poika Bartolomeus astui sisään. Michel ei ollut kovin kiinnostunut lapsesta, hän oli vielä naisten vastuulla. Vasta muutaman vuoden päästä poika astuisi isänsä kasvatuspiiriin. ”Mene pois, juttelemme myöhemmin, poika”, Michel ärähti ja huitoi Bartolomeusta poistumaan vaivautumatta vilkaisemaan tätä. Pikkupoika nyyhkäisi. ”Tämä on to-todella tärkeää, herra isä”, hän änkytti ja kumarsi myös enoonsa päin, ”myös teille, Kurt-herra.” ”Anna pojan puhua”, Kurt ehdotti äkkiä kiinnostuneena. Michel kohautti olkiaan, vaikka tämä epäilemättä vähäpätöinen asia söikin hänen aikaansa. ”No kerropa sitten. Mieluiten lyhyesti.”

 

Ilme Bartolomeuksen kasvoilla oli lähes kauhun lamauttama, poika ei pitänyt siitä mitä aikoi kertoa. Se sai Michelinkin kiinnostumaan. ”Se… Se liittyy teidän poikiinne, Didrikiin ja Claudiukseen… He ovat, tuota… tehneet kuolemansynnin.” Poika pillahti avuttomaan itkuun, mutta Kurt nousi ylös ja läimäytti lasta poskelle. Michel vilkaisi tätä nyreästi, rankaisu oli isän tehtävä. Vaikka lapsi tosiaan hiljeni.

 

”Kerro tarkemmin. Haluan kuulla kaiken, myös yksityiskohdat”, Kurt komensi tylysti. Itkua tyrskien Bartolomeus ei voinut muuta kuin totella.