Suoriuduin tästä niin nopeasti kuin lupasinkin. Tämä on jo pieni ihme. Epiloginkin teksti on jo valmiina ja siinäkään ei pitäisi mennä kauan. Pari viikkoa, ehkä?
Nyt huomaan kaikenlaista, mitä olisin vielä halunnut lisätä tähän (viimeiseen) lukuuni. No, ei auta enää. Saa kysyä jos jotain jäi epäselväksi tai jos haluaisit ihan muutan vaan tietää enemmän jostain. Suurin osa kaikestahan on ihan vain minun pääni sisällä… X) Tosin epilogi tarjoaa katsauksen vuosien päähän, joten tulevaisuudesta sitten siellä.
Koska poikia ei ole pariin lukuun näkynyt, punoin vähän edellisien osien tapahtumia tähänkin ihan vain kertoakseni sen näiden kahden kannalta. Tämä alkaakin tuosta Magdalenan ei-niin-riemukkaasta raskauden paljastumisesta, mikä sekin esitettiin jo pari lukua sitten.
Nauttikaa.

~*~*~*~

 

Hetken aikaa Claudius ja Didrik olivat kulkeneet samaa polkua, takertuneet toisiinsa ilman aikeita päästää irti. Kumpikin hillitsi toista ja parin erilaisuus muodosti tasapainoisen yhtälön. Didrik heittäytyi hetkeen, ei koskaan välittänyt ajatella, mitä tapahtuisi jos kävisi näin tai mihin kaikki johtaisi. Claudius pelkäsi ja epäili, hermoili paljastumisesta, mutta tahtoi silti olla toisen kanssa yhdessä.
 

Claudius auttoi Didrikiä käsittämään mittasuhteet, keskeytti tämän kun kaikki alkoi mennä liian pitkälle ja huolehti siitä, etteivät he jääneet huolimattomuuttaan kiinni tai olleet liian avoimia toisten keskuudessa. Didrikin asenne auttoi Claudiusta rentoutumaan ja lopettamaan turhan stressaamisen sekä nauttimaan vain läheisyydestä ja pienistä onnenhetkistä, joita parempia heillä ei ollut. Ja molemmat huokaisivat helpotuksesta, kun Eleonoran kaunis hahmo katosi viimein joulupyhien jälkeen portista ulos. Vaikkei siitä ääneen puhuttukaan, Didrikin kaunis morsio hiersi taustalla hiljaa parin välejä.
 

Tämä oli yksi heidän harvoista kahdenkeskisistä hetkisistään. Tuotti ongelmia löytää rauhallinen, yksityinen soppi kun ulkonakin oli niin paljon lunta, ettei voinut pujahtaa metsän varjoihin. Didrik aina ehdotti ja osoitti huoneita, joita kukaan ei käyttänyt ja jotka pölyttyivät hylättyinä. Nyt he olivat pohjoistornin korkeimmassa kamarissa, joka oli jo yksistään niin kylmä, ettei kukaan välittänyt nousta sinne. 
 

Hengitys nousi huuruna ilmaan. Claudius tärisi, vaikkei hän ei tiennyt johtuiko se kylmästä vai Didrikin läheisyydestä. Jälkimmäinen sai kuitenkin hänen kylmästä sinertävät huulensa onnelliseen hymyyn. ”Voi sinua, sinähän olet ihan jäässä”, huomattavasti lämpimämmin pukeutunut Didrik hymähti, ”mutta ei hätää, minä voin lämmittää sinua.” ”Jaa, sinussako olisi pisaraakaan nöyryyttä passata ketään”, Claudius huomautti pieni moite äänessään ja näpäytti hellästi mustahiuksisen nenänpäätä.
 

”Ei nyt ehkä ihan ketä tahansa”, Didrik myönsi, ”mutta sinua ehdottomasti kyllä. Huulesikin ovat ihan siniset.” Claudiuksella ei ollut mitään sitä vastaan että toinen katsoi paremmaksi korjata asia suutelemalla häntä. Silti hän oli koko ajan varuillaan kuulemaan pienimmänkin kolahduksen, joka kertoisi jonkun olevan tulossa ylös. ”Sinä taas olet ihanan lämmin”, ruskeahiuksinen nuorukainen sanoi vasten toisen huulia, vaikkei sanoista saanut juuri mitään selvää.
 

Hiiviskelystä oli tullut jo tapa. Claudius ei antanut Didrikin varastaa häneltä ohimennen suukkoja tai puhua ohi suunsa, ei edes antanut katsoa kaipaavasti. Kuka tahansa sivullinen saattoi vahingossa nähdä, eikä heillä ollut siihen varaa. Ja kumpikin tiesi, että tämä päättyisi joskus, sitten kun Claudius lähtisi takaisin kotiinsa, mutta sitä ei lausuttu ääneen. Kaikki läheinen kanssakäyminen tapahtui jossain, missä kukaan ei varmasti huomaisi mitään. Didrikiä ärsytti välillä rakastettunsa pingottaminen tässä asiassa, mutta jälkikäteen täytyi hänenkin myöntää, ettei siitä ollut muuta kuin hyötyä.
 

Äkkiä ulkoa kuului selkäpiitä karmiva parkaisu, joka jatkui korviavihlovana kiljumisena. Claudius tönäisi äkkiä Didrikin irti itsestään ja ryntäsi ikkunalle. Toinen jäi seisomaan hetkeksi keskelle lattiaa hölmistyneenä kuin ei olisi heti tajunnut kultansa kadonneen niin kovin äkkiä käsistään. ”Se on Magdalena-täti”, Claudius huudahti hämmästyneenä ikkunan äärestä. Didrik rypisti kulmiaan ja talsi toisen vierelle ikkuna-aukon luokse.
 

”Mikäs hänelle on yhtäkkiä tullut?” Didrik ihmetteli tuntien lähinnä ärtymystä kun äitipuoli oli huudollaan kiinnittänyt Claudiuksen huomion hänestä itseensä. ”En todellakaan tiedä”, ruskeahiuksinen totesi, ”mutta aion ottaa selvää. Toivottavasti tädille ei ole käynyt mitään.” Claudius kääntyi suoristamaan Didrikin rypistynyttä paitaa. Tämä näytti nyreältä. ”Miksi sinä välität Magdalenasta niin paljon?”
 

Claudius huokaisi ja kohottautui sukimaan mustia hiuksia hieman siistimpään kuosiin. ”Hän on minun tätini ja minulle rakas sukulainen. Sinä tiedät sen enkä viitsisi väitellä vain tädin takia.” Äänessä oli tiukkuutta, joka kertoi, ettei hän aikoisi muuttaa kantaansa – ja tiesi myös, ettei toinenkaan tekisi niin. ”Miten vain”, Didrik kohautti olkiaan, ”mutta on typerää jättää näin hyvä hetki kesken vain hänen takiaan.”
 

”Ei se ole ’vain’”, Claudius huokaisi ja suikkasi nopean suukon Didrikin poskelle. ”Kunpa sinäkin ymmärtäisit sen jonakin päivänä.”

***
 

”Hän odottaa lasta”, rouva äiti totesi tasaisesti, kuin se olisi ollut maailman normaalein asia. Ehkä se olikin, mutta sai silti Claudiuksen hämmästymään. ”Magdalena-täti?” hän ihmetteli. Jollain tapaa täti oli käsittämättömän korkealla, aina ylhäinen ja etäinen, ja tuntui oudolta ajatella, että tämäkin oli pelkkä inhimillinen ihminen, joka tuli raskaaksi ja sai lapsia kuten muutkin naiset. Vaikka Magdalenalla olikin Bartolomeus ja Constance. Claudiushan sen tiesi, tälläkin hetkellä pikkupoika seisoi hänen rinnallaan, ote tiukasti kiinni hänen paidanhelmassaan.
 
 
Wilhelmina vilkaisi kälyään, joka makasi selin heihin. Tämä ei ollut linnanherran kammari, vaan joku talon vähäisemmistä makuukammareista, tarkoitettu kai vieraille. ”Sitä pidetään naisten tärkeimpänä tehtävänä”, nainen lopulta totesi ja laski silmänsä taas koruompelukseen käsissään. Claudiuskin vilkaisi huolestunein silmin tätiään, joka ei ollut suostunut nousemaan vuoteesta tai siirtymään linnanherran kamariin omaan aviovuoteeseensa viimeisen parin päivän aikana.

 
”Eihän hänellä ole hätää?” nuorukainen kysyi laskien äänensä matalammalle. ”Ei”, Wilhelmina kielsi heti tiukasti, ”tämä on niitä naisten asioita.” Claudius nyökkäsi, oli parempi olla inttämättä lisää. Naisten asiat olivat naisten asioita ja hyvä niin, miespuoliset eivät edes voisi niitä ymmärtää. Wilhelmina käänsi katseensa Bartolomeukseen. ”Äitisi toipuu kyllä”, hän vakuutti lämpimästi hymyillen.
 

Bartolomeus sanoi jotain niin hiljaa, ettei sanoja kuullut, mutta huulten liikkeen kyllä näki. Poika irrotti otteensa Claudiuksen paidasta ja otti muutaman epäröivän askeleen vuoteen vierelle. ”Toivuthan varmasti, rouva äiti? Minulla on ikävä”, hän sanoi ääni väristen, peläten äitinsä reaktiota. Poika kurotti kätensä koskettamaan ruskeita, lainehtivia hiuksia.
 

Magdalena säpsähti ja nousi hetkessä istumaan. Hän löi Bartolomeuksen pienen käden sivuun ja kivahti:” Pysy kaukana minusta!” Pikkupojan alahuuli alkoi täristä ja hän kohotti kätensä, jota Magdalena oli läimäyttänyt, rinnalleen. ”Mutta Magdalena, miksi?” Wilhelmina huokaisi ja veti Bartolomeuksen, joka oli selvästi puhkeamassa itkuun, vierelleen.
 

”Hän näyttää isältään”, nainen tokaisi kuin se olisi selittänyt kaiken ja heittäytyi jälleen makuulle, vetäen peiton päänsä yli. Bartolomeus riistäytyi irti Wilhelminan käsivarsista, jotka nainen oli kietonut suojelevasti pojan ympäri ja juoksi itkien Claudiuksen syliin. Wilhelmina nyökkäsi pojalleen ja viittasi ovelle päin.
 

Claudius painoi päänsä, laski kätensä pojan hartioille ja johdatti tämän ulos ovesta.

***
 

Didrik istui huoneessa kahdestaan Wendilan kanssa. Ei tytöstä ollut oikeastaan seuraa, tämä roikutti päätään, huokaili ja näytti täydellisesti murheen murtamalta. Totta kai Didrik oli yrittänyt saada pikkusiskon puhumaan siitä mikä tätä vaivasi. Mutta Wendila vaikeni kuin muuri ja Didrik pelkäsi pahinta. Toivottavasti sisko ei ollut tuollainen jonkun miehen takia, joka oli särkenyt linnanneidon sydämen. Se olisi paha jo siksi, että sellaiset juorut levisivät nopeasti palvelijoiden kautta. Tytöt alkoivat olla jo naimaiässä, kuudentoista, ja herra isän velvollisuus olisi järjestää näille hyvä avioliitto. Mutta ehkäpä nuorukaisen omat häät olivat nyt etusijalla. Didrik värähti ja pakotti ajatuksensa toisaalle. Ajattele Claudiusta, hän tolkutti itselleen, se oli paras tapa karkottaa ikävät asiat mielestä.
 

Ja itse asiassa tummahiuksinen nuorimies syventyi näihin ajatuksiin hieman liikaakin, sillä hän karahti punaiseksi kuin taatelivarkaista kiinni saatu pikkupoika Wendilan huokaistessa:” Miksi täällä tapahtuu vain ikäviä asioita?” Didrik yski ja koetti saada punastuksensa hillityksi, sillä eihän sisko voinut mitenkään nähdä hänen päänsä sisälle. ”Niin, olet oikeassa… Ehkäpä vain me ja Kurt-herran perhe olemme olleet liian kauan samojen seinien sisällä.”
 

Todellakin he olivat olleet ja nyt oli talvi. Päivät olivat todella lyhyitä ja pimeys todella pitkä. Ulkona paukkui pakkanen ja joka puolella kohosivat luminietokset, jotka tukkivat kulkureitit. Käytännössä he olivat täällä loukussa. Vielä ennen joulua ajatus sai Didrikin epätoivoiseksi, nyt hän koetti vain iloita. Jokaiselle päivälle olivat omat murheensa, eikä hän halunnut huolehtia siitä mitä kävisi ennemmin tai myöhemmin. Se toimi jäi täysin Claudiuksen vastuulle ja toinen lakkasi todella harvoin hermoilemasta sitä.
 

Ovi avautui ja sisään hoippui kalpeakasvoinen Olof Cajsan kanssa. Nuorukaisen äkkinäinen tajunnanmenetys ja aivan yhtä yllättävä herääminen olivat varmasti yksi suosituimmista juoruista. Hämmennystä herätti sekin, että Olof Kurtinpoika oli herännyt monen kuukauden mittaisesta unestaan ja menettänyt samalla ainakin kolmen vuoden muistot. Näin ollen poika ei ollut tuntenut isäntäväkeään ja erityisesti pikku-Cajsan kolmessa vuodessa kovasti muuttunut ulkonäkö sai hänet haukkomaan henkeään.
 

Jollain tapaa Didrik sääli tätä hämmentynyttä, itseään vuoden vanhempaa nuortamiestä, joka oli alkuun ollut kuin puulla päähän lyöty siitä miten asiat olivat ehtineet kolmessa vuodessa muuttua. Tuntui oudolta ajatella, että aiemmin hän oli jopa pelännyt sitä mitä Olof olisi voinut saada aikaan liialla tiedolla ja pelkällä lapsellisuudellaan, toinen oli jopa rohjennut uhkailla häntä. Didrik sai nyt huokaista helpotuksesta kun tämä huolenaihe oli poissa päiväjärjestyksestä ja Olof oli varsinkin äitinsä suureksi riemuksi viimein ylhäällä.
 

”Olof, Cajsa, päivää”, Didrik sanoi ja nousi kumartamaan. Cajsa koetti huonolla menestyksellä niiata tukiessaan samalla veljeään käsivarresta. ”Didrikhän se oli? Päivää vaan”, Olof toivotti ja lysähti istumaan lähimmälle penkille. Luurangoksi laihtuneella pojalla oli pohjaton ruokahalu ja surkeat ruumiinvoimat. Oli outo ajatus miten vaikeaa oli enää kävellä monen kuukauden pelkän levon jälkeen.
 

He vaihtoivat tavanomaisia latteuksia ja keskustelivat joutavanpäiväisistä asioista. Didrik kyllästyi, sillä keskustelu ei antanut hänelle tilaa vaipua ajatuksiinsa eikä toisaalta koko jutustelu kiinnostanut häntä. Hänet pelasti viimein tylsyydeltä juuri se, jonka kanssa hän toivoi olevansa. Claudius tuli huoneeseen, kumarsi kunnioittavasti neideille, mutta jäi ovensuuhun. ”Didrik”, hän pyysi, ”olisiko sinulla hetki aikaa?” Didrik nousi hetimmiten ja oli jo innokkaasti vastaamassa, kun näki Claudiuksen varoittavasti kohotetut kulmakarvat. Mustahiuksinen yskäisi hieman hämääntyneenä ja mutisi katse lattiassa:” Kaipa minun täytyy.”
 

Kun Didrik viimein pääsi ulos huoneesta ja typerän juoruilun keskeltä, hän nauroi hilpeästi ja tarttui Claudiusta kädestä. Toinen kuitenkin ravisti hänen otteensa irti ja suhahti levottomasti:” Älä viitsi. Meidät voidaan nähdä enkä viitsi lepytellä pikkupiikoja pitämään suunsa kiinni.” Didrik mutristi tyytymättömänä huuliaan, muttei voinut muuta kuin noudattaa käskyä.
 

Claudius antoi ilmeensä pehmetä pikkuhiukkasen. ”Joten mihin piiloudutaan tällä kertaa? Ei taas sinne tornikamariin, minä meinasin viimeksi jäätyä kalikaksi”, hän kysyi vaimealla äänellä. Didrik vilkaisi nopeasti ympärilleen ja virnisti. ”Tuonne”, hän ehdotti viitaten sormellaan ovea, joka oli aivan heidän vieressään.

 
Claudius pudisti epäuskoisena päätään, se oli liian lähellä kaikkea ja kuka tahansa voisi tupata sisään tai nähdä ruokasalista, mutta heleästi nauraen Didrik työnsi toisen pieneen huoneeseen, joka oli hänelle ennestään tuttu. Itse asiassa huone oli pikemminkin hämärä komero, aivan pieni ja lattioita peitti pöly, joka pani Claudiuksen yskähtämään. ”Tämä on sinullekin tuttu paikka, muistatko?” Didrik kysyi ja kohotti kätensä silittelemään hellästi toisen poskea. Claudius pudisti päätään jäykkänä kuin lankku ja antoi katseensa kiertävän seiniä epäluuloisena, miettien uskaltaisiko täällä heittäytyä rennoksi.
 

”Salakuuntelin sinua. Anders sai minut kiinni, kuvitteli että vaanin Cajsaa ja raahasi minut tänne. Isoveljesi osaa olla tarpeen vaatiessa hyvinkin vakuuttava, hän käski varsin suorin sanoin minua pysymään Cajsasta erossa. Sitten sinäkin tulit”, Didrik kertoili keventääkseen tunnelmaa ja saadakseen toisen unohtamaan levottomuutensa. Oli outoa ajatella viimesyksyisiä tapahtumia ja tunnelmia, nyt tilanne oli aivan eri.
 

Lopulta ruskeahiuksinen nuorukainen rentoutui ja painoi päänsä toisen olkapäälle, syleillen tätä tiukasti. Hän räpäytti silmiään ja mutisi:” Muistan ehkä. Olit hirveän tyly.” Didrik naurahti ja painoi poskensa toisen hiuksiin, ne tuoksuivat hyvältä… ” Anna anteeksi, minä pelkäsin”, hän totesi yksiselitteisesti, ”aivan hirveän paljon.”
 

Yllättäen Claudius niiskaisi. ”Minä pelkään koko ajan”, hän kuiskasi ääni väristen. ”Hyss, ei sinulla ole mitään pelättävää. Minä olen tässä ja kaikki on hyvin”, Didrik rauhoitteli puoliääneen. Claudius työnsi toisen hieman kauemmas ja nosti päänsä voidakseen katsoa tätä silmiin. ”Mutta mitä jos-” hän aloitti ja Didrik keskeytti oikopäätä nostamalla sormen Claudiuksen huulille. ”Shh, sinun ei tarvitse murehtia. Jossittelulla ei voiteta mitään. Meidän täytyy vain olla yhdessä ja nauttia kaikesta ajasta minkä saamme.”
 

Claudius huokaisi ja valitti surua silmissään:” Mutta silti… Minä en halua, että tämä kaikki loppuu tuhoisasti, minä en halua että tämä loppuu ja menetän sinut.” ”Et sinä menetä jos se vain minusta riippuu”, Didrik totesi jämäkästi ja sulki toisen syliinsä. Claudius ynähti ja vastasi halaukseen tiukasti kuin ei olisi koskaan halunnut päästää irti. Didrik painoi toisen huulille lempeän suudelman.

***
 

Niin kuin kaikelle, sillekin sadulle koitti lopulta katkera loppu. Magdalena-täti, jonka maha ja siellä oleva vauva kasvoivat pikkuhiljaa, tuupertui vain eräänä päivänä rouvastuvan lattialle valittaen kipuaan. Kauhistuneesti pälpättävät naiset toimittivat linnanrouvan makuukammariin ja käskivät hakemaan välskärin nuristen, että nyt kyllä menisi kallisarvoinen lapsi kesken.
 

Claudius, joka oli juuri sillä hetkellä viettänyt laatuaikaa Didrikin kanssa, kiirehti heti uutisen kuullessaan linnanherran kamariin nähdäkseen tätinsä. Pahantuulisesti jupisevan Didrikin ei auttanut kuin tulla kauhistuneen rakkaansa perässä.
 

Rouva Wilhelmina oli karkottanut suurimman osan väkijoukosta ulos kamarista, Magdalena tarvitsi nyt lepoa ja rauhaa odottaessa, että välskäri lopulta saapuisi. Ingridin ja Wendilan hän antoi luonnollisesti olla paikalla, sekä myös oman tyttärensä ja muutaman muun jalosukuisen naisen. Linnanherra Michel oli jossain puhumassa vakavasti Wilhelminan oman aviomiehen kanssa. Välittämättä rouvien äkäisestä jupinasta Wilhelmina päästi myös huolestuneen poikansa ja jopa tämän perässä tulevan, kärttyisän näköisen Didrikin sisään.
 

”Selviääkö hän?” Claudius kysyi oikopäätä päästessään tätinsä vuoteen vierelle. ”Hänen pitäisi”, Wilhelmina huokaisi, ”lapsesta ei voi olla varma. Toivoa täytyy, vaikka erityisen paljon sitä ei olisikaan.” Joku taaempana seisovista naisista puhkesi itkuun. Wilhelmina vilkaisi tätä kyllästyneesti ja pyysi poistumaan, hysteria ei ollut hyväksi tässä tilanteessa.
 

Didrik lampsi lohduttelemaan sisariaan, vaikkei vaikuttanut kovin innostuneelta murehtimaan inhoamansa äitipuolen terveydentilaa. ”Didrik tuli sitten myös”, Wilhelmina totesi kohottaen kulmiaan ja vaihtoi kylmän kääreen Magdalenan otsalla. ”Niin, rouva äiti”, Claudius sanoi ja toivoi, ettei joutuisi selittelemään. Wilhelmina ei kuitenkaan kysynyt mitään, kunhan näytti oudoksuvalta ja keskittyi hoivaamaan kälyään.
 

Yllättäen ovi pamahti auki. Ensinnä huoneeseen tuli linnanherra Michel ja Claudius ryhdistäytyi nopeasti kumartaakseen. Heti Michelin perässä saapui kuitenkin nuorukaisen oma isä, joka näytti valmiilta hyökkäämään kiinni jonkun kurkkuun. Claudius ehti hädin tuskin taipua kumarrukseen, kun Kurt syöksyi hänen luokseen ja takertui kiinni poikansa pitkiin hiuksiin. Nuorenmiehen suusta pääsi kauhistunut uikutus isän tukistaessa häntä kuin joskus pienenä poikana, eikä hän tajunnut lainkaan mitä oli tapahtumassa.
 

Herra Michel asettui Didrikin eteen, eikä tämä rohjennut nousta herra isäänsä vastaan vaikka silmät hakeutuivatkin epätoivoisina Claudiukseen. Huoneessa olevat naiset kiljuivat ja myös Wilhelmina kiljui ja yritti käskeä aviomiestään päästämään poikansa irti. Lopulta Kurt päästi irti ja viskasi Claudiuksen lattialle. Nuorukainen jäi istumaan siihen, pidellen päätään ja valittaen edelleen kyyneleet silmissä. Kurtin käsiin oli jäänyt ruskea hiustuppo.
 

”Hiljaa! Tämä on potilaan huone! Sinäkin, Kurt Simoninpoika, tämä tässä on sisaresi ja hän tarvitsee lepoa!” Wilhelmina huusi. Kukaan ei tuntunut tajuavan lainkaan mitä tapahtui, mutta kaikki hiljenivät vaalean naisen käskevän äänensävyn edessä. Wilhelmina kääntyi mieheensä ja Micheliin päin. Jälkimmäisen takana seisoi tyrmistynyt Didrik, jota mies piteli kuivettuneella kädellään tiukasti käsivarresta kiinni. ”No niin, mitä ihmettä tämä tarkoittaa?” nainen kysyi keräten ääneensä kaiken arvovaltansa. Claudius nousi lattialta purren huultaan, ettei olisi alkanut itkemään päänahassa polttelevan kivun takia.
 

”Tuo”, Kurt ärähti viitaten Claudiukseen päin, ”on tehnyt anteeksiantamattoman synnin ja minä aion teurastaa sen omin käsin, jotta voin olla varma lopputuloksesta.” Wilhelminan silmät pyöristyivät epäuskoisesti, Claudius painoi syyllisyydentuntoisesti, nöyränä päänsä ja Didrikin huulilta pääsi raivokas vastalause. ”Hiljaa”, Kurt murahti mustahiuksiselle nuorukaiselle, joka yritti turhaan päästä irti isänsä pihtimäisestä otteesta, ”Sinä olet syyllistynyt aivan samaan, joskin Michel saa isänäsi päättää mitä sinulle tehdään. Minä olen täysin varma siitä mitä tuo ansaitsee, mokomakin kiittämätön koira, joka ei ole tästä hetkestä lukien enää poikani.”
 

”Herrani, tuohan on järjetöntä. Claudius on kunnon poika, mitä hän muka tekisi? Kuka on edes väittänyt tuollaista?” Wilhelmina kiirehti vastustamaan ja tarttui aviomiehensä käsivarteen kuin hilliten tätä. Kurt ravisti naisen irti itsestään. ”Tuo on aina ollut täysin turha sintti, mistä ei ole ollut minulle mitään iloa tai kunniaa. Se ja Michelin pojankloppi ovat yksissä tuumin rikkoneet ikiaikaisia Raamatun ja luonnonlakeja vastaan ja kajonneet toisiinsa tavalla joka kuuluu vain miehen ja naisen välille avioliitossa. Tämän olen kuullut, kertojalla ei ole mitään merkitystä.”
 

Wilhelmina loi silmänsä Claudiukseen, katseessaan rukous, että poika kiistäisi nämä syytteet. Mutta Claudius sulki hiljaisena silmänsä, tietäen että maksun ja tuomion hetki oli tullut. Jos Luoja tahtoi tämän päättyvän tähän, hänellä ei ollut oikeutta vastustella. Didrik ei kuitenkaan aikonut tuomioonsa noin vain alistua. ”Jos sinä teet jotain Claudiukselle, niin tulet katumaan sitä”, nuorukainen ärisi, vahvistaen näin ajattelemattomasti väitteet omalta osaltaan oikeiksi. Kurt nauroi julmasti ja Michel huokaisi Didrikille:” Hiljaa, poika.”
 

Kukaan ei uskaltanut edes itkeä tai alkaa heitellä herjoja, vaan kaikki olivat hiirenhiljaa ja järkytyksestä kalpeita. Ingrid oli vajonnut polvilleen maahan puristaen käsiään ristissä. Yllättäen Wendila kiljaisi kuin tyttöä olisi pistetty puukolla ja hän ryntäsi ulos huoneesta. ”Wendila!” Ingrid kiljaisi, ”Menkää joku perään! Hän voi keksiä mitä vain!” Kirkaisusta lamautunut Michel oli hellittänyt otteensa Didrikin käsivarresta ja poika oli jo menossa pikkusiskonsa jäljessä.
 

Kurt vilkaisi välinpitämättömänä ovea. Sitten hänen katseensa siirtyi hitaasti hartiat kyyryssä seisovaan Claudiukseen ja silmät siristyivät petomaisiksi viiruiksi. ”Et ansaitse edes viimeistä voitelua”, hän kähähti ja tarttui Claudiusta käsivarresta, riuhtaisten tämän mukaansa lähtiessään itse kohti ovea. Nuorukainen ei vastustellut, vaan päätti alistua nöyränä kohtaloon, jonka tiesi itselleen olevan varattuna. Oli tiennyt jo silloin kun oli päättänyt astua Didrikin kanssa tuhontielle. Jollain tapaa hän oli koko ajan odottanut tätä hetkeä, sillä niin varmasti hän oli uskonut sen koittavan ennemmin tai myöhemmin.
 

Mutta Wilhelmina ei aikonut alistua niin kuin poikansa teki. ”Ei, herrani, ei!” hän kirkaisi ja syöksyi Kurtin eteen. Hän kohotti kyyneleiset kasvonsa ja aneli:” Pyydän, älä tee sitä. Häpeämme vain syvenee.” Mies murahti ja tönäisi vaimonsa sivuun. Wilhelmina ei luovuttanut, kyseessä oli hänen poikansa henki, vaikka tämä olisikin tahrinut itsensä kuolemansyntiin. ”Ajattele edes siskoasi! Ehkä hän haluaisi nähdä pojan, ehkä hän haluaisi sanoa mitä mieltä on, tuomionsa. Ajattele Magdalenaa, herrani, minä anelen sinua.”
 

Wilhelmina osasi vetää oikeasta narusta, sillä Kurt pysähtyi. Mies puristi poikansa käsivartta niin tiukasti otteessaan, että tämä valitti hiljaa sekä sitä, että kirvelevää päänahkaansa. ”Ehkäpä niin”, Kurt mumisi. Äkkiä hän kääntyi ja sysäsi Claudiuksen rähmälleen maahan. Nuorukainen kolautti leukansa kipeästi kivilattialle. 
 

”Viekää poika johonkin lukolliseen kamariin. Lukitkaa ovi, katsokaa, ettei kukaan mene sisään tai ulos, varsinkaan Michelin esikoinen. Laittakaa joku ovelle vahtiin jos pakko”, Kurt komensi ja potkaisi kauemmas Claudiuksesta Wilhelminan, joka oli polvistunut kyynelehtivän, kipujaan valittavan nuorukaisen rinnalle. ”Vauhtia!” Kurt ärjäisi ja käänsi katseensa lamaantuneen oloiseen Micheliin. ”Ja sinä menet etsimään poikasi ja päätät hänen kohtalostaan.”
 

Sillä välin Didrik koetti saada kiinni Wendilaa tuntien miten mustat siivet lepattelivat hänen mielessään. He olivat sitten Claudiuksen kanssa jääneet synnistään kiinni… Mutta miten? Toinen oli aina niin hirveän tarkka, ei koskaan oikein rentoutunut täysin niin ärsyttävää kuin se olikin, kurtisteli varoittavasti kulmiaan ja vältti jopa näyttäytymästä liian usein Didrikin kanssa. Silti joku oli nähnyt heidät. Tuntui pahalta jättää Claudius sinne isänsä pahoinpideltäväksi, itsehän Didrik oli nähnyt miten pahaa jälkeä Kurt-herra saattoi saada aikaiseksi.
 

Didrik kirosi raskaasti ja kovensi vauhtiaan, ettei kadottaisi Wendilaa näkökentästään. Sisko oli täysin poissa tolaltaan, tämän silmistä näki, että tämä oli se viimeinen orsi, joka katkaisi kamelin selän. Wendila pinkoi aina vain ylemmäs, kunnes lopulta pysähtyi katolle. Didrik tuli kolmisen metriä pikkusiskonsa jäljessä puuskuttaen raskaasti.
 

”Älä tule lähemmäs”, tyttö kirkaisi reunalta, ”jos tulet niin minä hyppään.” Didrik nielaisi kuuluvasti ja pysähtyi niille sijoilleen. Putouksesta ei selviäisi hengissä. Eihän sisko voinut olla tosissaan… Eihän? Itsemurha oli iso synti, Wendilaa ei silloin haudattaisi edes siunattuun maahan. Sisko ei voinut olla vain Didrikin takia niin tolaltaan. Mutta jo aiemmin Wendila oli surrut kauan jotakin. Mitä?
 

”Et sinä uskaltaisi”, Didrik sanoi puoliääneen. Wendila keikautti päätään sivulle. ”En vai?” tyttö pyhähti jollain tapaa lähes halveksuvana. ”Se on ehdottomasti kielletty”, Didrik sanoi, ”Sinut haudattaisiin hautausmaan aidan taakse.” Wendilan suusta pääsi särkynyt, surkea nauru. ”Sinäkö sen sanot, rakas isoveli”, hän ilkkui, mutta sortui pian kyyneliin. ”Minä uskoin sinuun”, tyttö tyrski, ”mutta sitten… Miten sinä saatoit tehdä niin? Sinulla on Eleonora, eikö se riitä? Miksi? Ovatko kaikki miehenpuolet täysin kelvottomia?”
 

Didrik kohotti kätensä kohti Wendilaa. Tyttö kavahti taaksepäin, vaarallisen lähelle reunaa. Didrik päästi huokaisten kätensä putoamaan. ”Ei se ole vain sitä. Minä nain Eleonoran koska minun on pakko. Claudius taas… Etkö sinä voisi ymmärtää?” Wendila pudisti raivokkaasti päätään. ”En varmasti! En edes ymmärrä miten saitte Claudiuksen kanssa mokomaa pahennusta aikaiseksi, miten hän oikein suostui siihen. Sinä teet aina itsestäsi marttyyrin, etkä osaa ollenkaan ajatella miltä muista tuntuu! Teet miten tahdot, kyselemättä ja aiheutat aina vain sotkua joka puolelle. Ja on vain oikein, ettette tekään saa onnellista loppua, kun sitä ei minullekaan suotu!”
 

Äkkiä Didrik ymmärsi, ettei Wendilalle ollut oikeasti mitään väliä sillä, miten hänelle ja Claudiukselle kävisi. Siskon ongelmat ja haavat olivat jossain paljon syvemmällä ja tämä välikohtaus oli antanut hänelle vain yllykkeen ajaa itsensä näin reunalle – sananmukaisesti. Vaikka totuus hänestä pikkusiskon sanojen takana saikin hänet sävähtämään. ”Wendila. Mitä sinulle on tapahtunut?” Didrik kysyi äänessään lähes anova sävy, ”Kuka on tehnyt sinulle tämän?”
 

Kaikki hymy katosi linnanneidon kasvoilta. ”Minä rakastin häntä”, Wendila nyyhkäisi, ”minä annoin hänen takiaan ihan kaiken.” Joku kirottu oli särkenyt pikkusiskon sydämen, leikkinyt sillä huolettomasti ja hylännyt sitten. Didrik tunsi kiukun kasvavan sisällään. ”Ei se ole maailmanloppu. Sinä voit jatkaa ihan hyvin. Tule nyt pois sieltä”, Didrik yritti rauhoitella mahdollisimman lempeällä äänellä.
 

Wendila nyyhkäisi, pyyhki silmiään ja alkoi siirtää painoa ottaakseen ratkaisevan askeleen kohti isoveljeään. Sillä hetkellä Ingrid kiirehti Didrikin takaa ovesta katolle. ”Wendila, tule pois sieltä! Tämä on sen miehen syytä, minähän sanoin, että hän on vain hulttio, joka ei oikeasti välitä sinusta lainkaan”, Ingrid hätäili ja pysähtyi Didrikin eteen.
 

”Hän ei edes erottanut meitä toisistamme”, Wendila parkaisi kuin haavoitettu eläin, kääntyi kannoillaan ja oli hetkessä kadonnut reunan yli. Didrik ryntäsi huutaen siskonsa perään vaikka tiesi, ettei voisi enää tehdä mitään. Alhaalla näkyi epämääräinen, verinen möykky, joka oli ennen ollut linnanneito Wendila Michelintytär. Didrik polvistui reunalle, painoi pään käsiinsä ja itki katkerasti. 
 

Taaempana Ingrid oli lysähtänyt polvilleen maahan jalkojen pettäessä allaan. Suu oli auki, mutta neito oli liian kauhistunut tehdäkseen yhtään mitään, liian kauhistunut voidakseen huutaa tai itkeä. Voima oli tyystin kadonnut hänen jäsenistään ja ajatuskyky yritti vain ymmärtää sen, että Wendila oli poissa. Ingridin kaksoissisar, joka oli kuin toinen puoli hänestä, oli riuhtaistu väkivaltaisesti irti. Puolet hänestä oli poissa.

***
 

”Minä en voi tappaa sinua, vaikka epäilemättä se saattaisi olla oikeudenmukaista. Mutta ihmiset vain innostuisivat juoruilemaan lisää. Joten noudatan lankoni toimintamallia. Saat pysyä täällä, kunnes saamme sovituksi miten kaiken hoidamme”, Michel puhui jäykästi. Didrik irvisti seinälle, suostumatta katsomaan isäänsä. Turhaa höpinää, totta kai hän tiesi ja ymmärsi kaiken jo. 
 

”Ja hän on sinun serkkusi, etkö ajatellut edes niin pitkälle”, mies jatkoi moittimista. Didrik tuhahti ja väitti hampaitaan kiristellen vastaan:” Eikä ole. Minulla ja Claudiuksella ei ole minkäänlaista verisidettä.” ”Jumala ottaa huomioon myös henkisen sukulaisuuden”, Michel väitti hurskaasti, muttei saanut esikoisensa taholta muuta vastausta kuin vähättelevää jupinaa.
 
 
Linnanherra viivytteli ovella katsoen esikoisensa selkää ennen kuin sulki ja lukitsi oven takanaan. Vasta herra isän mentyä Didrik nousi ja potkaisi kaikin voimin seinää. Jalkaa sattui ja kipu nosti vedet silmiin, mutta se ainakin hillitsi hieman hänen kiukkuaan. Claudius oli vangittu jonnekin toiseen samanlaiseen kammariin, oli ehkä yksinäinen, peloissaan ja varmasti katui. Mutta Didrik ei katunut mitään, vain sitä, että oli jäänyt kiinni. Hänen täytyisi päästä ulos, jotta voisi etsiä rakkaansa ja lohduttaa tätä. Sen jälkeen heidän täytyisi päästä täältä pois, karata kahden jonnekin kauas, missä heitä ei tunnettaisi. Se oli ainut keino säilyttää se, mitä he olivat kaikkien kyynelten ja murheiden läpi saavuttaneet, ainut keino säilyttää toisensa.

 
Helpommin sanottu kuin tehty, herra isä oli valinnut tämän huoneen tarkasti. Oli vain yksi, vahva ohi, joka oli visusti lukossa eikä sitä saisi yksi ihminen murtamalla auki. Ja ikkunat niin korkealla, että niistä poistuminen tietäisi vain Wendilan kohtaloa. Pikkusiskon muistaminen sai Didrikin entistä alakuloisemmaksi. Neito oli tehnyt häpeällisen itsemurhan eikä sitä katsottu hyvällä. Näin talvella hauta olisi vaikea kaivaa jäiseen maahan, mutta toisaalta myös ruumis säilyi paremmin. Häpeä olisi tietysti suuri koko taloudelle ja luultavasti herra isä pyrkisi hautaamaan Wendilan pienin menoin ja pitämään muutenkin vain pientä meteliä. Eniten kärsi kyllä Ingrid, tyttö oli mykkä surusta.
 

Didrik istahti vuoteen reunalle miettien ankarasti. Tilanne vaikutti jotakuinkin toivottomalta. ”Claudius”, hän kuiskasi ilmaan, ”Koeta kestää missä oletkin.”

***
 

Ovi avautui. Claudius painautui lysyyn. Tietenkin se voisi olla joku palvelusväestä, joka toi ruokaa. Mutta ruskeahiuksinen nuorimies tiesi, ettei ollut minkään aterian aika. Eikä herra isä antanut kenenkään muun kulkea ovesta. Ei edes rouva äidin, jonka Claudius oli kuullut kiukuttelevan asiasta oven toisella puolella. Itse isä oli kyllä muutamaan otteeseen käynyt, eikä Claudius tahtonut tämän tulevan enää kertaakaan. Herra isä oli hirvittävän vihainen, myös pettymys oli vilahtanut tämän silmissä. Ja Claudius ei voinut paeta mihinkään pienessä huoneessa, jonka ovi oli lukossa ja avain isällä, kun tämä tuli, yleensä humalassa ja oli päättänyt opettaa pojalleen nyrkin voimalla tapoja. Mies ei uskaltanut aivan surmata nuorinta poikaansa, mutta mikään ei estänyt häntä purkamasta raivoaan tähän.
 

Nyt oli mennyt kaksi päivää eikä Claudius tiennyt paljonko kestäisi enempää. Huokaisten hän kohotti päänsä ja valmistautui kohtaamaan herra isän raivoa uhkuvat kasvot. Mutta avonaisesta ovesta ei tömistellytkään harteikas mies, vaan vehnänvaalea rouva äiti niin huolestuneen näköisenä, että Claudiuksen sydämeen koski. Ja rouva äidin takana tuli Magdalena-täti kasvot kalpeina, näyttäen todella kipeältä.
 

”Claudius, poika rakas”, rouva äiti huudahti säpsähtäen. Niin, Claudiuksen täytyi näyttää todella hirveältä, vaikka huoneessa ei armollisesti peiliä ollutkaan. Rouva äiti itki ja Claudius itki heidän halatessa toisiaan. Magdalena istui kasvot sairaudesta ja kiukusta kalpeina tuolille, mutisten:” Heti kun selkänsä kääntää... Tästä täytyy puhua Kurtille. Vaikka minä tein jo kantani selväksi…”
 

Kun sekä äiti että poika viimein rauhoittuivat, Claudius koetti siistiä itseään, vaikka oli kaikkea muuta kuin siistissä kunnossa eikä oikeastaan saanut parannettua tilannetta millään tasolla. ”Mitä nyt tapahtuu?” hän kysyi katsoen vuoron perään sekä äitiään että tätiään. Molempien ilmeet olivat kuolemanvakavat ja Claudius alkoi vapista.
 

”Ei sinulla ole mitään hätää”, Magdalena vakuutti, ”meidän täytyy ensisijaisesti huolehtia maineestamme ja kuvaan ei sovi, että täällä kuolee joku. Seuraa meitä.” Claudius nyökkäsi. Tarkoittiko täti, että hän saisi pitää henkensä herra isästä huolimatta? Mihin hän sitten muka joutuisi? ”Rouva äiti, Magdalena-täti”, Claudius mutisi ja pysähtyi ovelle. Naiset katsoivat häntä kysyvinä. ”Minä olen todella pahoillani.”
 

Claudius tunnisti huoneen, johon hänet lopulta johdatettiin, linnanherran työhuoneeksi. Siellä odottivat jo Didrik isänsä ja Claudiuksen isän kanssa. ”Sinun kasvosi”, Didrik älähti hätkähtäen ja olisi rynnännyt toisen luokse, mutta herrat tarttuivat nuorukaista kiinni, Michel toisesta hartiasta ja Kurt toisesta. ”Sinulla ei ole käytännössä enää edes oikeutta katsoa häntä pitkään”, Kurt ärähti ja mulkaisi lankonsa poikaa murhaavasti. Didrik tuhahti ja kohotti ylpeänä leukansa, antaen huolestuneiden silmiensä ihan vain uhmallaan tuijottaa Claudiuksen mukiloituja kasvoja, vaikka samalla nuorukainen vain piinasi itseään; häntä sattui itseään nähdä rakkaansa ruhjeet, joista hän syytti itseään.
 

”Sinun pitäisi mennä lepäämään”, Wilhelmina toruskeli Magdalenaa, joka näytti kaikkea muuta kuin hyvävointiselta. Mutta nainen pudisti päätään. ”Minä ratkaisen tämän solmun”, hän tuhahti ja vilkaisi mietteliäästi poikiin päin. Aikuiset olivat selvästi keskenään jo sopineet lastensa kohtalosta ja nämä olivat täällä vain kuulemassa tuomionsa.
 

”Claudius”, Magdalena sanoi voipuneesti kääntäen katseensa ruskeahiuksiseen, päänsä painaneeseen nuorukaiseen päin. ”Sinun ei tarvitse pelätä”, täti hymähti ja yllättäen jopa hymyili hiukkasen. Claudiusta se ei vakuuttanut, vaan hän odotti kohtaloaan kireänä kuin viulunkieli, mutta valmiina tekemään kuten käskettiin. ”Sinä lähdet, ei, sinä pääset, erääseen luostariin, rauhalliselle maaseudulle. Kukaan ei ihmettele, olet kuitenkin nuorin poika ja se voisi muutenkin olla yksi vaihtoehdoistasi.” Tädin ääni oli tyyni, vaikka kyseessä oli hänen veljenpoikansa koko loppuelämä.
 

Claudius räpäytti hämmentyneenä silmiään. Hän siis hautautuisi loppuiäkseen jonkun syrjäisen luostarin muurien sisään, antaisi köyhyyslupauksen ja eläisi nuhteettomasti, suurta syntiään sovittaen. ”Kuten tahdot, täti”, Claudius sanoi ääni tukahtuneena ja kumarsi Magdalenaan päin. ”Kultaseni, tämä on sinulle mahdollisuus. Pääset lukemaan ja kirjoittamaan, siitähän sitä pidät, eikö niin? Ja varmasti Luoja armahtaa sinut kun pyhität elämäsi hänelle”, Wilhelmina kiirehti lohduttelemaan. 
 

”Ja sinä, Didrik”, Magdalena huokaisi, ”sinullekin on luvassa komea tulevaisuus kuolemansynnistäsi huolimatta. Meidän täytyy joka tapauksessa mieluiten pitää tämä salassa. Kunhan vain palvelusväki ei puhuisi.” Didrik hymyili pilkallisesti, mutta ei rohjennut sanoa sanaakaan ääneen. Kukaan ei sanonut mitään, vain Magdalena, joka oli sillä hetkellä kuin Jumala jakamassa korkeinta tuomiota.
 

”Sinulla kaikki menee aivan, kuten suunnittelimme. Nait Eleonora Arvidintyttären ja perit tämän linnan isäsi jälkeen. Meidän täytyy vain kiirehtiä häitä mahdollisimman aikaiseksi, luultavasti alkukesään.” Didrikin suu aukeni hämmästyneenä. Tätä hän ei ollut todellakaan odottanut, aivan kuin hän ei olisikaan tehnyt mitään. Magdalena rypisti kulmiaan ja totesi ääni happamana:” Et ansaitsisi todellakaan tätä. Mutta meillä ei ole vaihtoehtoja jos haluamme pitää tämän häpäistysjutun salassa. Arvidin ei saa antaa tajuta, että jotain tällaista olisi todella käynyt. Sinun kihlauksesi on melkein välttämätön, Eleonoran myötäjäiset ovat enemmän kuin hulppeat ja tarvitsemme kipeästi rahaa.” 
 
 
”Todel-” Didrik aloitti tietämättä mitä ajatella, mutta nainen keskeytti hänet tylysti:” Se ei sulje pois sitä, että isälläsi on valta rangaista sinua ja jätän sen hänelle. Itse ajattelin, ettei reilu määrä ruoskaniskuja tekisi pahaa, että mielessäsi kuitenkin pysyy, että se mitä olet, mitä te kaksi olette tehneet, on täysin kiellettyä. Hyvällä onnella siitä jäävät arvet todella muistuttavat sinua loppuikäsi. Luotan herraani tässä asiassa.” 
 

Michel yskähti ja käänsi puheen vaivihkaa toisaalle:” Uskoisin että vaimoni on oikeassa. Tämä tapaus täytyy haudata, kuten meidän täytyy järjestää tyttärellenikin vaivihkaa pienimuotoiset hautajaiset. Kukaan ei saa puhua tästä eteenpäin ja ruoskitutan omakätisesti joka ainoan piian ja rengin, jonka saamme kiinni juoruilusta. Jos meillä on tuuria, tämä ei leviä juuri lainkaan. Ja kaikkien levinneiden huhujen todenperäisyyden kiellämme ankarasti.”
 

Alas Claudiuksen mustelmaisia kasvoja valuivat kyynelhelmet. ”Milloin minä lähden?” hän kuiskasi ääni käheänä. Perin tyytymättömältä näyttävä Kurt hymähti pahansuovasti:” Hetimmiten. Ymmärräthän, että sinun luostariin astumisesi nielee tuhottomasti rahaa, joten mitään hienoa saattuetta on turha odottaa. Kaikki on valmista pikaista poistumistasi varten ylihuomenna heti aamutuimaan.” ”Mekin lähdemme aiemmin kuin piti, Wendilan kuolema rasittaa tätä perhettä tarpeeksi muutenkin. Varmaankin kahden viikon sisällä”, Wilhelmina lisäsi.
 

Claudius loi kaipaavaan katseen Didrikiin, kun hänet saateltiin ulos huoneesta, arvellen ettei näkisi toista enää koskaan. Ajatus laukaisi valtavan ahdistuksen rinnassa, kuin hänen päänsä olisi työnnetty veden alle ja pidetty siellä kunnes hän tukehtuisi.
 
***


Didrik ei alistuisi tähän. Ehkä hän oli tehnyt väärin, anteeksiantamattoman synnin ja törkeän rikoksen Jumalaa ja yhteiskuntaa kohtaan, mutta silti hän ei myöntyisi äitipuolensa sanelemaan rangaistukseen. Rangaistukseenko, pieni pistävä ajatus kysyi. Magdalenan ansiosta Claudius sai edelleen kantaa mustelmaista päätään, äitipuolen ansiosta toivottomalta tuntuva tilanne oli järjestynyt lähes normaaleiksi kulisseiksi. Mutta Didrik ei silti luovuttaisi, istuisi täällä kiltisti ja unohtaisi kaikkea. Hänen täytyisi nähdä Claudius vielä edes kerran ennen kuin olisi liian myöhäistä. 
 

Tumma nuorukainen oli lahjonut sokeripaloilla pikkupiian, joka kävi säikkynä tuomassa hänelle ruokaa. Hän oli aivan valmiina kun oven takaa kuului rapinaa ja kaidat kasvot ilmestyivät ovenraosta kynttilän himmeään valokeilaan. ”Didrik-herra”, heiveröinen ääni kuiskasi. Puhuteltu nousi ja kävi mahdollisimman hiljaa lyhyen sananvaihdon tytön kanssa, joka tärisi pelosta – vähäinen pieni piikatyttö olisi ensimmäisenä rangaistavien listalla jos Didrik saataisiin kiinni hiippailemasta. Mutta houkutus nuoren herran taskussa piileviin sokeripaloihin, joita tyttö, lapsi vasta, ei ollut saanut oikeastaan koskaan maistaa eikä tulisi saamaankaan, oli pelkoa suurempi.
 

Pimeys oli raskasta ja ahdistavaa kuin haudassa. Didrik hapuili eteenpäin mukanaan vain tieto siitä mitä kautta hän pääsi huomaamatta ja nopeasti kammariin, johon piika oli hänet sokeria autuaana imeskellen neuvonut. Pihistetty avainnippu painoi taskussa. Nenänpäätään pitemmälle ei nähnyt eikä nuorukainen voinut sytyttää kynttilöitä kielimään luvattomasta kuljeskelustaan käytävillä. ”Kuka siellä?” levoton suhahdus ja askelten kolahdus jossain edessä olevasta pimeydestä sai Didrikin melkein hyppäämään pelästyksestä ilmaan.
 

Valkeat kasvot, joita kehystivät oljenvaaleat hiukset, tulivat aivan lähelle Didrikin omia, kauempaa ei piirteitä erottanut. ”Didrik?” vaalean tytön kulmat kurtistuivat epäluuloisesti, ”Miten sinä voit olla täällä?” Nuorimies tuskin uskalsi kohdata kauhuaan, sillä jos Cajsa paljastaisi hänet täällä, olisi tilanne entistä pahempi. Mutta neito ei vaikuttanut uhkaavalta, korkeintaan hieman pelästyneeltä itsekin. Ei hänenkään olisi kuulunut olla täällä. ”Cajsa, minä pyydän anteeksi tästä sotkusta. Tämä on kokonaan minun vikani, älä siis syytä veljeäsi”, Didrik supisi.
 

 
Cajsa pudisti lähes huomaamattomasti pieniä kasvojaan. ”En minä kanna kaunaa. Olen samaa mieltä kuin muutkin, mutta jätän silti tuomion Herralle. Häntä vastaan te olette rikkoneet. Ja minäkin olen pahoillani Wendilan vuoksi, hän oli liian nuori kuolemaan. Mutta ethän kerro että tavoitit minut täältä keskellä yötä? Alkaisi liikkua härskejä huhuja, enkä minä ole pahoilla teillä. Halusin vain päästä juttelemaan Claudiuksen kanssa hyvästelläkseni isoveljen kunnolla.”
 

Pelosta huolimatta vino hymy ilmestyi Didrikin kasvoille. ”En tietenkään, jos vain sinäkin pidät suusi minusta kiinni. Olemme samalla reitillä, vaikka oletkin menossa väärään suuntaan.” ”Sinäkin siis hiippailit tänne tavataksesi veljen? Et ymmärrä edes hävetä.” Molemmat hiljenivät vakavina ja Cajsa astui taaksepäin, pimeys nielaisi melkein heti tytön. ”Mene sinä. Veli tarvitsee sinua kipeämmin.” Paperinohuen äänen läpi kuulsivat kyyneleet, jotka yö armollisesti piilotti.

**
 

Oltiin ehkä keskiyön paikkeilla, kun Claudius heräsi häiritsevään rapinaan. Mikä ääni se oli? Nuorukainen nousi ylös silmiään hieroen. Hän oli nyt kamarissa, joka oli isompi ja mukavampi kuin edellinen ja jonka Magdalena-täti oli hänelle määrännyt. Claudius tiesi tädin olevan todella sairas ja silti tämä huitoi edestakaisin hoitaen veljenpoikansa asioita. Tällä veljenpojalla oli koko ajan todella paha omatunto. Kun aamu sarastaisi, hän lähtisi kohti luostaria, jonka nimeä kukaan ei ollut lausunut ääneen ja jossa hän tulisi elämään seuraavat vuosikymmenet. Kuolemaan saakka.
 

Oven saranat narahtivat, kuului vaimeaa kuiskutusta ja joku astui sisään. Claudiuksen niskakarvat nousivat pystyyn ja hän hyppäsi hetkessä jalkeille kylmälle kivilattialle. ”Kuka siellä?” hän suhahti. Pimeydestä kuului tuttu ääni:” Minä tässä vain, ei tarvitse pelätä.” ”Didrik”, Claudius hämmästyi ja otti hätäisiä askeleita ääntä kohti. Oliko tämä totta, miten?
 

Lopulta Claudius kohtasi hahmon, jonka erotti lähempää paksussa pimeydessäkin rakastamakseen ihmiseksi. ”Se olet todella sinä”, hän kuiskasi, ”kuinka?” Didrik hymyili vaisusti ja kietoi hiljaa käsivartensa Claudiuksen ympärille. Tämä puristi silmänsä kiinni ja toivoi, että tämä ihana uni ikinä loppuisi. ”Luojalle ja sille typerälle pikkupiialle kiitos, että pääsin tänne ja sain vielä nähdä sinut”, tummahiuksinen huokaisi painaen huulensa toisen ruskeisiin hiuksiin.
 

”Tämä on unta, eikö olekin?” Claudius ynähti. Sankan pimeyden oli äkkiä täyttänyt toisen lämmin syli, tiheät hengenvedot ja sekä pitkät, kaipaavat suudelmat että nopeat, huomattavasti hermostuneemmat pienet suukkoset. Didrik naurahti hiljaisesti. ”Toivon tosiaan, ettei ole”, hän kuiskasi. ”Mutta”, tummahiuksinen jatkoi ja henkäisi Claudiuksen tanssittaessa sormiaan hänen ihollaan, ”tämä on viimeinen mahdollisuutemme olla yhdessä.”
 

Claudius äännähti myöntävästi ja supatti toisen korvaan:” Minä lähden heti aamunkoitteessa.” ”Me emme näe ehkä enää koskaan. Kukaan ei kerro meille mihin sinut viedään, etten voisi myöhemmin etsiä sinua käsiini. Tämä on meidän viimeinen tilaisuutemme”, Didrik kuiskutteli takaisin äänessään jo aavistus menetyksen kipua, suru joka saisi vielä tänä yönä väistyä, kunnes ottaisi paikan heidän kummankin sydämestä loppuiäksi. ”Minä tahdon sinut, Claudius. Me emme saa enää toista tilaisuutta”, Didrik henkäisi.
 

Claudius kohotti katseensa mietteliäänä. Hän tulisi katumaan, mutta hänellä olisi koko elämä aikaa katua syntejään luostarissa. ”Entä iankaikkinen autuus? Taivaspaikka? Aiotko menettää sen vain hetken takia?”, nuorukainen kuiskasi, pää kallellaan ja harmaat silmät epäilevästi puoliksi kiinni. Didrik kohtasi Claudiuksen katseen yllättävän vakavana. ”Sinun takiasi”, hän kuiskutti ääni käheänä, ”sinun takiasi menetän mitä vain. Yritä ymmärtää, Claudius, me kadumme molemmat loppuikämme jos kadotamme toisemme näin.”
 

Claudius nyökkäsi hitaasti, hymyili epävarmana ja veti kädet täristen Didrikin aivan lähelleen.

**
 

”Isoveli, herää!” Ovelta kuului napakka koputus ja Cajsan kirkas ääni. Claudius haukotteli ja kesti hetken, ennen kuin hän viitsi avata silmänsä ja nousta istumaan. Oli hämärää, aurinko ei ollut vielä noussut ja taivas oli raskaan pilviverhon peitossa. Vain luminietokset nousivat maasta valkeina ja niin kovin kuolleina.
 

Claudiuksen katse kävi ilmeisen hyödyttömästi huoneen levottomana läpi. Missä vaiheessa Didrik oli ehtinyt lähteä? Toivottavasti toinen oli päässyt kenenkään huomaamatta takaisin omaan kamariinsa. Nuorukainen kääriytyi tiukasti peitteeseen, jossa saattoi tuntea yhä Didrikin tuoksun. Claudius saattoi vielä kuvitella toisen ihollaan, saattoi kuulla kuiskeen, joka vakuutti rakastavansa elämänsä loppuun saakka vain häntä, saattoi muistaa miltä Didrikin suu maistui. Mennyt yö tuntui vain ihanalta, huumaavalta unelta, mutta sen täytyi olla totta.
 

Claudius ei olisi halunnut lainkaan nousta, mutta uudempi koputus ja huhuilu oven takana pakotti hänet nousemaan jalkeille. ”Hetki, Cajsa, tulen ihan pian!” nuorukainen huusi kiskoessaan samalla vaatteita ylleen. Sydäntä viilsi.
 

Rouva äiti, Cajsa, Anders ja Olof, joka oli edelleen kuin eksynyt kissanpoika, olivat hyvästelemässä häntä pimeässä talviaamussa. Magdalenakin oli itsepäisesti raahautunut paikalle, vaikka olikin niin sairas että tuskin pysyi jaloillaan. Claudius oli puolittain odottanut häntä uskollisesti seuranneen Bartolomeuksen saapuvan paikalle, muttei ollut tuon hirveän paljastumisen jälkeen nähnyt lasta kertaakaan.
Naisväki itkeskeli tätiä lukuun ottamatta ja kaikki halailivat ja jakoivat hyvästejä ja viime hetken neuvoja ja kauniita sanoja. Myös Claudius kyynelehti vuolaasti, kun töykeän oloinen ukko tuli ilmoittamaan, että nyt täytyisi lähteä, että ehdittäisiin illaksi perille määränpäähän. ”Yritä pärjätä”, rouva äiti kuiskasi poikansa korvaan ja rutisti tätä vielä kerran tiukasti.
 

Kyyneleet jäätyivät paukkuvassa pakkasessa poskille, kun Claudius kiipesi hevosen selkään ja soi viimeisen katseen linnaan. Omaa kotiaan hän ei näkisi enää koskaan, vaikka oli jättänyt sen jo alkusyksyllä. Jossain tuon jykevän kivirakennuksen seinien sisässä, jonkun ikkunan takana kenties katsomassa Claudiuksen lähtöä, oli myös hänen rakastettunsa, Didrik. ”Amor vincit omnia. Rakkaus voittaa kaiken”, nuorukainen kuiskutti ilmaan, ”Me tapaamme vielä. Meidän täytyy. Etsi minut, minä odotan. Odotan ikuisesti.”
 
 
~*~*~*~
 
Kuka ihan tosissaan odotti onnellista loppua? Olen pahoillani, mutta kuten olen useasti tokaissut, en juuri harrasta niitä.
Tuntuu kummalta, että olen päässyt tämän kanssa näin pitkälle, vaikka  kauan se vei. Vielä en sano "ja sen pituinen se", sillä epilogi häämöttää vielä edessä. Kommentit olisivat enemmän kuin tervetulleita, ihan vaikka kiitokseksi minulle siitä, että olemme päässeet loppusuoralle.