Tadaa, sain tämän tänne aikaisemmin kuin ajattelinkaan. Mutta se taas johtuu siitä, että pätkäisin tätä lopusta melko reippaasti, päätin säästää sen seuraavaan lukuun.  Kestäkää.
Tässä nyt on lähinnä Clauta ja Didiä, mutta ensi luvusta lähtien aletaankin sitten ottaa kontaktia muihinkin immeisiin.

~*~*~*~

Sade pieksi ikkunoita ja Claudius liikahti vaistomaisesti lähemmäs kohti leimuavaa takkavalkeaa. Vaikka tytöt olivatkin varastaneet parhaimmat paikat tulen läheisyydestä ja juttelivat nyt hilpeästi pistellen samalla pistoja johonkin koruompeleeseen. Claudiuksen oma pikkusisar oli liittynyt välittömästi Ingridin ja Wendilan joukkoon, kun he olivat pari viikkoa sitten saapuneet tänne. Ei ihme, aikaisemmin Cajsalla ei ollut ollut juuri oman ikäisiä seuralaisia ja kun hän nyt sai tilaisuuden liittyä eläväisten kaksoissisarien seuraan, ei tyttö ollut epäröinyt hetkeäkään.

Claudiuksen tila oli hieman toisin, häntä viihdytti lähinnä hänen kannoillaan roikkuva Bartolomeus, joka oli jostain Claudiukselle tuntemattomaksi jääneestä syystä päättänyt alkaa seurata häntä uskollisesti kuin pieni koiranpentu. Mutta ei kai täällä ole muitakaan, Claudius mietti ja pudisti ajatuksissaan päätään.

Isä oli heti päättänyt hyödyntää rikkaita metsästysmaita - omien sanojensa mukaan hän loi suhteita - ja lähtenyt lankonsa ja kahden vanhimman poikansa kanssa metsälle. Parina ensimmäisenä iltana oli herra Michel näyttänyt palatessaan perin juurin nuutuneelta. Vanha mies oli tuskin tottunut viettämään koko päivää metsällä. Äiti taas vietti urheasti päivänsä Magdalena-tädin seurassa, vaikka Claudius epäilikin että tädin seura oli kaikkea muuta kuin herkkua.

Eipä aikaakaan kun Bartolomeuksen kasvot ilmestyivät taas ovensuuhun. ”Ehtoota, isoveli”, poika toivotti lähes aralla äänellä. Pojan käytös oli Claudiukselle täysi mysteeri, eikä hänellä ollut aavistusta siitäkään, miksi poika oli alkanut kutsua häntä isoveljeksi. Mutta joskus hän saattoi vannoa näkevänsä pojan kasvoilla pohjattoman yksinäisen ilmeen, eikä Claudius oikein osannut käännyttääkään pientä luotaan. Kun tämän äitikin, Magdalena-täti, tuskin paljon välitti lapsistaan. Tai ei ainakaan näyttänyt sitä.

Claudius pakotti hymyn kasvoilleen ja nyökkäsi Bartolomeukselle hyväksyvästi. Tämän silmiin syttyi ilahtunut pilke. Tuollainen hän oli aina, kerjäsi hyväksyntää ja jos joku soi hänelle ystävällisen hymyn, oli poika jo onnensa kukkuloilla. Bartolomeus istui Claudiuksen vierelle ja alkoi, hymystä rohkaistuneena, selittää kaikkea yhdentekevää heleällä lapsenäänellään.

Claudius ei itse asiassa kuunnellut, pienen pojan epätoivoinen ripustautuminen häneen oli lähinnä turhauttavaa. Hän pärjäsi mainiosti ilman seuraa, hän oli tottunut jäämään kaksin ajatustensa kanssa, mutta ei saanut ajatella rauhassa pojan kulkiessa joka paikkaan hänen perässään. ”Didrik oli taas kamala, se ei antanut minulle yhtä esinettä vaikka pyysin”, Bartolomeus selitti mutristaen myrtyneesti suutaan, vaikka ilme olikin hieman levoton. Kaipa se ’yksi esine’ oli jotain luvatonta, toisen välttäessä sen mainitsemista. Tummahiuksisen nuorukaisen nimi sen sijaan kiinnitti Claudiuksen huomion.

Claudius ei ollut nähnyt Didrikiä paljonkaan, hän olisi voinut vannoa että toinen vältteli häntä parhaan taitonsa mukaan. Mutta miksi? Eikä nuorukainen koskaan vastannut jos Claudius yritti ruokapöydässä kysyä tältä jotain, puristi vain huulensa tiukasti kiinni ja pysyi hiljaa. Miksi Didrik kalpeni ja karkasi paikalta kun Claudius viimeinkin yhytti tämän. Mitä vikaa hänessä oli? Miksi toinen ei tahtonut edes tutustua häneen? (Rakastan ja inhoan tätä kuvaa, Bart näyttää ihan kissalta)

Claudius ei tiennyt Didrikistä paljon mitään, lähinnä vain sen, mitä oli muilta kuullut. Bartolomeus oli aina ensimmäisenä mustamaalaamassa velipuolensa nimeä. Ei sillä, Claudiuksen kokemuksen mukaan Didrik ei ollut erityisen mukava persoona, ainakaan hänen kokemansa perusteella. Mutta samalla toisen käytös kutkutti hänen uteliaisuuttaan.

Hän halusi tietää mikä sai Didrikin pakenemaan hänen luotaan. ”Bartolomeus”, Claudius sanoi, keskeyttäen toisen innokkaan pölötyksen. Poika vaikeni, kasvoillaan kysyvä ilme. Claudius avasi suunsa kysyäkseen jotain, ei oikein itsekään tiennyt mitään. Mutta hän ei saanutkaan muodostettua sanoja niin kuin olisi tahtonut. ”Äh, ei mitään. Jatka.”

**

Didrik kuuli parissa viikossa niin tuskallisen tutuksi käyneen äänen, jonka matala, vakava kulku katkesi huvittuneeseen nauruun, joka kuului aiemmin puhuneen vaalealle pikkusisarelle. Didrikillä ei ollut hyvä kasvomuisti, hän muisti nuoremmasta tytöstä vain vaalean hiuspehkon. Mutta tämä matalaääninen, Claudius nimeltään... Didrik vannoi voivansa muistaa pienimmänkin yksityiskohdan tämän kasvoista. Ne olivat syöpyneet hänen mieleensä polttomerkin tavoin, jo ensimmäisellä vilkaisulla.

Eikä Didrik tiennyt mistä se johtui. Tai ei halunnut tietää. Hän halusi unohtaa, saada nuo vakavat kasvot, jotka kummittelivat hänen unissaankin, suomatta rauhaa, pois mielestään. Didrik halusi juosta pois, paeta itseään ja tuota nuorukaista, joka sai hänen päänsä ja sydämensä täyteen ennen kokemattomia, mutta niin syntisiä ajatuksia. Samalla se, mitä hän pelkäsi eniten, oli ero Claudiuksesta.

Toinen ehkä ajatteli, että hän inhosi tätä. Parempi niin, vaikka se saikin Didrikin rinnassa aikaan pienoista ahdistusta. Ei hän halunnut että Claudius inhoaisi häntä... Mutta pakeneminen tuntui kaikista turvallisimmalta vaihtoehdolta. ”Ja silti minä olen tässä”, Didrik naurahti käheästi. Kuinka säälittävää. Hän seisoi tässä vain kuullakseen Claudiuksen äänen. Puhumattakaan niistä lukemattomista kerroista, kun hän oli näinä kahtena viikkona katsellut toista salaa. Mutta Didrik ei vain voinut riuhtaista itseään irti tästä verkosta, johon oli kietoutunut. Joka niin suloisesti kidutti häntä pikkuhiljaa hengiltä. Niin pohjattoman suloisesti...

”Mitä sinä teet?” Töykeä kysymys havahdutti Didrikin. Hän oli ääliö, olisihan hänen pitänyt kuulla jonkun tulevan. Hän oli ajatellut tätä, hänen olisi pitänyt helposti kuulla lähestyvät askeleet, ne kajahtelivat kivilattiaa vasten ja kaikuivat käytävässä. Mutta hän ei ollut huomannut, hän oli uponnut liiaksi ajatuksiinsa, unohtanut tarkkailla ympäristöään... Hän tajusi tuijottavansa Claudiuksen vanhimman veljen kasvoihin.

”E-en mitään”, Didrik ähkäisi ja kirosi sanojaan heti päästettyään ne suustaan. Ei mitään? Naurettavaa. Lisäksi hän tiesi kuumottavien poskiensa paljastavan hänet. Anders, vai olikohan miehen nimi edes se, tarkasteli hänen kasvojaan epäluuloisena. Oli sanomattakin selvää, että Didrik ei seisonut tässä käytävällä vain ihan huvikseen. Ja sen perustella mitä hän oli pannut merkille, Anders ei ollut mikään typerys.

”Minusta pieni rupattelutuokio voisi tehdä poikaa. Sinä varmasti haluat tehdä minulle seuraa”, Anders ehdotti näennäisen rauhallisena, vaikka ääni kalskahtikin kylmästi. Didrik tunsi kylmiä väreitä selässään. Oliko mies tajunnut? Hän oli todellisessa pulassa, jos niin oli käynyt...

”Tule”, Anders käski, eikä äänensävy jättänyt sijaa vastaväitteille. Didrik seurasi nöyrästi toista, vaikka hänen sydämensä takoikin villisti ja hänen silmissään oli loukkuun jääneen eläimen katse. Rauhoitu, hän hoki itselleen.

**

Anders sulki oven heidän perässään. Se sulkeutui kumeasti kolahtaen. Ääni jäi hetkeksi poukkoilemaan autioille kiviseinille. Huone oli mitä ilmeisimmin poissa käytöstä, lattiaa peitti paksu kerros pölyä, joka kieli siitä, ettei huoneessa oltu käyty pitkiin aikoihin. Kenties vuosiin...

Didrik ravisti otsahiukset pois silmiltään ja kohtasi uhmakkaana Andersin katseen. ”Miksi sinä raahasit minut tänne?” hän kysyi. Pelko paljastumisesta sai hänen nyrkkiin puristetut kämmenensä hikoamaan. Anders heilautti yliolkaisesti päätään. ”Kuulehan”, mies aloitti. ”En pidä siitä, että vaanit siskoani käytävissä.”

Totaalinen yllättyminen näkyi varmasti myös Didrikin tyrmistyneiltä kasvoilta. Hän ei ollut edes ajatellut, että Anders ajattelisi hänen haikailevan Cajsan perään. Äkkiä Didrikin teki mieli purskahtaa, silkkaa helpotustaan, nauruun, mutta hillitsi itsensä, vaikka joutuikin upottamaan kynnet kämmeniinsä, niin että hymy kääntyi enemminkin irvistykseksi.

”Tarkkailen sinua”, Anders varoitti, vilkaisi vielä kerran Didrikiä. Ovi jysähti hänen perässään niin voimalla kiinni, että ilmavirta sai pölyn lennähtämään ympäriinsä. Huolimatta silmiin ja kurkkuun tunkevasta tomusta Didrik purskahti nauruun. Kämmeniin uponneet kynnet olivat puhkaisseet ihon ja nyt veri valui ohuina noroina hänen kämmeniään pitkin. (Tää kuva on niin syvältä.. Didillä ei ole kaikki taas ihan hyvin)

**

Isoveli Anders tuli Claudiusta ja Cajsaa vastaan käytävällä ja syystä tai toisesta tämä näytti hyvin kireältä. Cajsa oli juuri nauraen pörröttämässä vastaan panevan Claudiuksen hiuksia, kun pysähtyi yhtäkkiä kuin sähköiskun saaneena, nähdessään Andersin ilmeen. ”Mitä on tapahtunut?” Cajsa ihmetteli ja laski kätensä alas. Ei Cajsa syyttä huolestunut - Claudius muisti ehkä vain muutamaan otteeseen nähneensä Andersin kasvoilla tuollaisen ilmeen. Niin synkkä...

Anders vaikutti siltä kuin ei olisi huomannut pikkusisaruksiaan lainkaan, kun tämä viimein kiinnitti heihin huomiota. ”Cajsa, Claudius... Suokaa anteeksi, minulla on ajateltavaa”, hän mutisi yrittäen, huonolla menestyksellä, jotain hymyntapaista. Claudius siisti itsekseen nuristen hiuspehkoaan ja vilkaisi Cajsaa. Tämä nyökkäsi sanattoman sopimuksen merkiksi.

”Anders, haluatko nähdä minun uuden pukukankaani?” Cajsa ehdotti, vaikka sanoissa ei ollut lainkaan kysyvää tempoa. Vastausta odottamatta Cajsa tarttui Anderssin käteen ja lähti vetämään tätä perässään. Isompi mies seurasi tyttöä oudon kuuliaisesti, väittämättä sanallakaan vastaan. Cajsa vilkaisi vielä Claudiusta olkansa yli ja heilautti päätään Andersin suuntaan. Claudius hymyili vaisusti ja heilautti kättään rohkaisevasti. Cajsa jos joku saisi tuon ilmeen pois Andersin kasvoilta, pikkusisko oli mestari toisten viihdyttämisessä.

Claudius jatkoi matkaansa, päinvastaiseen suuntaan kuin Cajsa ja Anders. Yhtäkkiä hän kuitenkin säpsähti ja jähmettyi paikoilleen. Jostain kuului ääntä, sen jäädessä poukkoilemaan seinille. Kuin kummituksen naurua, Claudius ajatteli ja tunsi puistatuksen kiirivän selkäänsä pitkin, nostaen niskakarvat pystyyn.

”Älä kuvittele sellaisia, se vain on joku ihminen”, Claudius rauhoitteli itseään puoliääneen. Kolkko nauru sai kaikki tulen ääressä kerrotut kummitusjutut heräämään hänen mielessään henkiin, vaikka ulkona olikin täysi päivä.

Ääni voimistui Claudiuksen jatkaessa eteenpäin. Yhtäkkiä hän pysähtyi ja kääntyi, jäi tuijottamaan vankkaa, tummaa puuovea. Nauru kuului taatusti sen takaa, oven madaltaessa äänen vaimeaksi, matalaksi hohotukseksi. Pieni, väräjävä ääni maalaili Claudiuksen mieleen kauhukuvia jossain hänen mielensä perukoilla, mutta uhkarohkeasti hän vetäisi oven auki, kestämättä pelkoa enää. Joku siellä vain oli, nauroi ties mistä syystä, kaikki johtui Claudiuksen omasta mielikuvituksesta.

Ja ihminen oven takana sai Claudiuksen melkein yhtä tyrmistyneeksi kuin oikea haamu olisi sen tehnyt.

Hän kohtasi Didrikin silmät, jotka olivat laajenneet lautasen kokoisiksi. Hetken he vain tuijottivat toisiaan, sitten Claudius yskäisi ja kohensi ryhtiään. ”Mitä sinä naurat täällä...” - Claudius vilkaisi ympärilleen- ”kaiken tämän pölyn keskellä?”

Didrikin silmät kaventuivat ja tämä pyyhki järkyttyneen ilmeen kasvoiltaan. ”Se ei tietääkseni kuulu sinulle”, hän tokaisi. Claudius tarkkaili toista uteliaana. Mielessään hän oli voitonriemuinen. Vihdoinkin hän oli saanut Didrikin puhumaan! Tarkemmin ajateltuna nuo olivat ensimmäiset sanat jotka poika kohdisti hänelle.

”Minulla ei ole sinulle mitään sanottavaa”, Didrik huomautti tylysti ja otti askeleen ovelle päin. Claudius väistyi nöyrästi sivuun, avaten toiselle vapaan tien pois huoneesta. Didrik vilkaisi häntä otsahiuksiensa alta ja hetken, vain hetken, Claudius saattoi vannoa näkevänsä tämän silmissä jotain, mitä ei osannut lainkaan tulkita. Mutta se katse, se ohimenevä tuikahdus noissa erikoisen värisissä silmissä sai hänen sydämensä jättämään pari lyöntiä väliin.

Claudius ei sanonut mitään, eikä toinen sanonut mitään hänelle, kun hän, tuon katseen lamauttamana, antoi Didrikin kävellä ohitseen. ”No, hei sitten”, Didrik toivotti ovelta. Eikä Claudius tiennyt mikä äkillinen voima sai hänet syöksähtämään ympäri ja tarttumaan toisen tunikan helmaan. Didrik sävähti kuin häntä olisi pistetty miekalla mahaan ja käänsi katseensa Claudiukseen.

”Kerro minulle”, Claudius pyysi. Eikä, herran nimeen, osannut sanoa mikä korkeampi voima sai hänet käyttäytymään niin typerästi. ”Kerro minulle, miksi sinä oikein välttelet minua? Mitä olen tehnyt?” Claudius näytti ja kuulosti surkealta ja sitä hän, totta vie, olikin. Jollain tasolla. Tietenkin hän halusi vain selvittää tämän, Didrikikin selittämätön käytös sai hänet uteliaaksi. Ja sitten oli joku toinen taso, jota Claudius ei osannut selittää, jota hän ei vielä voinut mitenkään käsitellä. Se vain odotti, odotti että joskus Claudius olisi tarpeeksi vahva huomaamaan sen... Joskus. Mutta tässä vaiheessa jo sen hetkellinen huomaaminen sai hänet karkaamaan kauhuissaan pois sen ulottuvilta.. Hän ei ollut vielä valmis kohtaamaan sitä.

Töykeä ilme Didrikin silmissä suli. Niihin syttyi se outo tuli, jonka Claudius oli niissä äsken hetken nähnyt. Mutta se sai Claudiuksen kääntämään päänsä pois, hän ei halunnut nähdä sitä. Ei edes ajatella. ”Et sinä ole tehnyt mitään. Minä se tässä kamala olen”, Didrikin ääni oli täysin väritön, mutta värähti loppua kohden uhkaavasti. ”Mutta-” Claudius yritti väittää vastaa, mutta hänen sanansa katkesivat kauhistuneeseen hengähdykseen. ”Hyvä Jumala, mitä sinun kämmenillesi on tapahtunut!”

Didrik vilkaisi hämmästyneen oloisena kämmeniään ja vaikutti siltä, että olisi vasta nyt huomannut vaaleaa ihoa tahrivan ruman punan. Claudius sieppasi toista ranteesta ja paotti tämän näyttämään kätensä hänelle. ”Itsekkö tämän teit”, hän puhisi ja päästi irti yhtäkkiä kovasti kalvenneesta Didrikistä. Taas hän kalpeni tuolla lailla, Claudius ajatteli eikä voinut estää ajatuksiinsa hiipivää nyreyttä.

”Nyt menet kyllä näyttämään noita jollekulle, haavat täytyy ehdottomasti sitoa”, Claudius määräsi. Kun Didrik vei kätensä selän taakse ja tuijotti vaivautuneena lattiaa, ei Claudius voinut estää suustaan pääsevää, turhautunutta huokausta. ”Hyvänen aika, onko tässä pakko hoitaa kaikki itse.” Sanojensa siivittämänä Claudius harppasi eteenpäin ja otti uudelleen tukevan otteen Didrikin oikeasta ranteesta. Hän halusi varoa koskemasta kämmeniin, niiden täytyi olla hyvin arat... ”Ala tulla”, Claudius puuskahti Didrikin haratessa vastaan, kun hän alkoi kiskoa tätä eteenpäin.

Ja vilkaistessaan Didrikiä, hän ei osannut todellakaan sanoa miksi nuorukaisen kasvoille oli kohonnut heikko puna, kuin neitosilla, silloin kun joku komea nuori mies soi heille huomiota.

**

Pojilla ei ollut aikomustakaan häiritä rouvia Didrikin takia, mutta kuitenkin sekä Magdalena että Wilhelmina tulivat heitä vastaan. Didrik jähmettyi paikoilleen, vetäisi kätensä irti Claudiuksen otteesta ja vei molemmat kätensä selkänsä taakse. Hän ei halunnut näyttää äitipuolelleen kättään, se olisi merkinnyt heikkouden osoittamista. Ainakin hänelle. Piti olla vahva, ilkeä katseet ja puheet eivät saaneet muuta kuin haavoittaa pintaa. Tämä oli tavallaan peliä. Ensimmäisenä romahtava häviäisi.

Mutta Claudius, mokoma typerä, suloinen ääliö ei tietenkään ajatellut niin. ”Didrik satutti kätensä. Siitä tuli verta, se näytti aika pahalta. Voisitteko te auttaa, rouva äiti?” Claudius oli osoittanut sanansa omalle äidilleen, mutta yllättäen Magdalena ehättikin edelle. ”Niinkö? Minä voin vilkaista sitä”, kopea nainen lupasi ilmekään värähtämättä. Didrikin silmät kaventuivat epäluuloisesti. Magdalena oli aina inhonnut häntä, hän inhosi äitipuoltaan. Miksi ihmeessä tämä nyt tahtoisi auttaa häntä?

Claudius vilkaisi kysyvänä Magdalenaa. Mutta Wilhelmina-rouva nyökkäsi hymyillen. ”Kälyni on loistava parantaja”, hän totesi. Didrik säpsähti ja hämmästys näkyi varmasti hänen kasvoiltaan. Magdalenako? Loistava parantaja? Hänen oli vaikea ajatella naisesta mitään sellaista, koskaan hän ei ollut kuullut tai nähnyt viittaustakaan siihen suuntaan. Magdalena oli aina ollut hänen silmissään ylpeä ja ilkeämielinen ja tulisi aina olemaankin. Vaikka tämä lievensikin hieman sitä...

Mutta se ei tarkoittanut että hän nöyrtyisi Magdalenan parantaa kätensä. Vaikka naisen kasvot olivatkin tällä hetkellä tyynet kuin vesi, Didrik odotti koko ajan että Magdalenan huulille kohoaisi hänelle tutuksi käynyt, voitonriemuinen virne. ”Minä en tahdo”, Didrik puuskahti ja kohotti ylpeästi leukaansa. Claudius kääntyi yllättyneenä hänen puoleensa. ”Mutta-” ”Äitipuoleni ei tarvitse minua auttaa”, Didrik totesi ja käänsi piinkovaksi muuttuneen katseensa pois Claudiuksen kummastuneista kasvoista.

”Haavat voivat tulehtua ja -”, Claudius aloitti ja otti Didrikin käden omaansa. Se oli liikaa. ”Anna minun olla!” Didrik tuiskahti ja repäisi itsensä vapaaksi. Eikä Didrik voinut kohdata toisen häkeltynyttä katsetta, vaan kääntyi ja juoksi pois, kunnes pääsi viimein omaan kamariinsa.

**

Didrikin pakenemisen jälkeen Claudius ei onnistunut muodostamaan yhtäkään sanaa huuliltaan. Ei ainakaan mitään mitä olisi halunnut. Ei sillä, että Didrik olisi sitä kuullutkaan enää, toinen oli karannut ennen kuin hän oli ehtinyt sanoa mitään, jättäen nuo täysin järjettömät sanat roikkumaan ilmaan. Mitä Claudius oli muka tehnyt? Huolehtinut toisen kunnosta, siinä kaikki.

”Hän vaikutti olevan hieman poissa tolaltaan”, äiti huomautti, katkaisten armollisesti painostavaksi muuttuneen hiljaisuuden. ”Poika ei pidä minusta”, Magdalena-täti totesi lyhyesti. ”Eikä ilmeisesti sinustakaan”, hän jatkoi nyökäten Claudiukselle. Tämä kääntyi. ”Mutta miksi? Mitä minä olen hänelle tehnyt?” Claudius huudahti ja levitti neuvottomana käsiään.

”Sitä sinun täytyy kysyä häneltä itseltään”, Magdalena-täti tokaisi ja vilkaisi Claudiuksen äitiä. ”Mennään.” ”Mene sinä jo, minä puhun hetken poikani kanssa”, Wilhelmina sanoi. Magdalena rypisti kulmiaan. ”Älä viivy kauan”, hän lopulta huokaisi ja jätti Claudiuksen ja tämän äidin seuran.

Äiti odotti kunnes Magdalena-täti oli kadonnut kokonaan näköpiiristä ja aloitti vasta sitten. Hän laski kätensä Claudiuksen olkapäille ja sanoi, oudon vakavasti:” Älä anna sen pojan hämmentää mieltäsi.” Claudius räpäytti pariin kertaan häkeltyneenä silmiään. ”Mitä sinä tarkoitat..?” Äiti oli myöhässä, Claudius oli jo saanut päänvaivaa Didrikin oudosta käytöksestä. Ja hän tahtoi saada selville mitä mieltä kuohuttavan käyttäytymisen takana piili.

Äiti hymyili, surumielisesti, mutta hymyili kuitenkin ja vetäytyi kauemmas. ”Tämän linnan asukkailla on kaikilla painava risti kannettavanaan. Sen vaistoaa, Claudius. Sen näkee heidän silmistään ja eleistään. En muista, että olisin nähnyt tämän linnanväen kenenkään hymyilevän kunnolla. Paitsi niitten kaksostyttöjen, heillä on toisensa tukenaan.” Claudius ei ymmärtänyt täysin mitä äiti yritti hänelle kertoa, merkitys pakeni sanojen taakse.

”Onko tämä paikka kirottu?” Claudius kysyi rohkeasti, vain hänen silmistään paistava epäröinti kavalsi hänen hämmentyneisyytensä. Äiti pudisti epäröiden päätään. ”Ehkä... En usko niin. Perheen välit ovat vain liian tulehtuneet.” Epäilys kuulsi äidin äänen läpi.

Claudius muisti värähtäen lohduttomuutta pienen Bartolomeuksen silmissä, muisti oudon katseen Didrikin kasvoilla, Claudius pelkäsi sitä. Kukaan tässä linnassa ei tainnut koskaan hymyillä kunnolla, niinhän äiti oli sanonut. Paitsi ne työt, Ingrid ja Wendila. Mielessään Claudius kiitti Jumalaa siitä, että Cajsa oli päätynyt näiden seuraan. Tämä paikka oli kylmä, joskus öisin, yön pimeillä hetkellä Claudius heräsi tunteeseen, että seinät kaatuivat hänen päälleen, tukehduttaen kaiken.

”Minä en halua, että herrani sisaren perheen takia mekin joudumme murehtimaan. Claudius, pidä varasi”, äiti vannotti. ”Tietenkin, rouva äiti”, Claudius lupasi ja onnistui vääntämään kasvoilleen jotakin hymyn tapaista. Äiti nyökkäsi ja huokaisi. ”Yritähän jaksaa.”

”Minä yritän, rouva äiti.”