Haah, tämäkin täällä. Mutta jatkosta ei minkäänlaista tietoa, tällä hetkellä minulta ei löydy Simssiä yhdeltäkään koneelta. Yritän järjestää...
Tämä luku on pyhitetty Magdalenalle. Jaa, miksikö? En tiedä, tunsin vain jonkinlaista tarvetta kertoa miten hän on tuohon tilanteeseen päätynyt. Käsittelen aina asioita kerrallaan yhden henkilön näkökulmasta. Magdalenakin on monelle melkein kuin eri henkilö: Kurtille rakas pikkusisko, Claudiukselle kummastusta herättävä täti, josta ei ota selvää ja Didrikille ilkeä, vihattava äitipuoli. Ei ole yhtä totuutta, ehkä hän on sitä kaikkea. Minulla ei muutenkaan ole hyviä tai pahoja tyyppejä, on vain erilaisia näkökulmia asioihin. Olen koettanut vältellä kuvaamasta Magdalenan ajatuksia tai menemästä vielä hänen päänsä sisälle. Joten nyt on aika kertoa, mitä tämä nainen ajattelee.
Tämä on sitten toisiksi viimeinen luku. Olen yleensä hyppinyt joka toisessa luvussa ihmettelemässä mitä Claulle ja Didille ja joka toisessa mitä muulle linnanväelle kuuluu. Tämä sieppaa nyt kaksikon vuoron, mutta seuraava luku on sitten pitkä ja heille - ja muuten viimeinen. Niin ja sitten vielä epilogi.
~*~*~*~
Magdalena yritti olla katsomatta paisunutta mahaansa, mutta aina kun hänen katseensa osui siihen, syttyi hänen silmiinsä kiukkuinen pilke. Hän inhosi tätä hänen sisällään kasvavaa lasta, erillistä olentoa joka sai voimansa häneltä. Jollei Wilhelmina olisi jatkuvasti vahtinut häntä, olisi nainen kaivanut henkensäkin uhalla varastoistaan jotakin joka olisi aiheuttanut lapsen kuoleman.
Wilhelminan kasvot hehkuivat onnellisina kuin kesäpäivän aurinko. Olof oli herännyt pian kouristusten loputtua, eilen illalla. Nuorukainen oli heikko kuin linnunpoika eivätkä jalat lainkaan kantaneet häntä, mutta Wilhelmina oli aloittanut Magdalenan ohjeiden mukaan pojan voimistamisen, alkaen kunnon ruoasta. Ja mahtava nälkä lähes olemattomaksi laihtuneella Olofilla tosiaan olikin.
Kaikki oli mennyt Magdalenan suunnitelmien mukaan, vaikka muille tapahtunut näyttikin vain onnettomuudelta. Herätessään Olof oli kaiken lisäksi ollut aivan pihalla, ei muistanut yhtään mitään viimeisen kolmen vuoden ajalta. Magdalena hieman värähti ajatellessaan, että oli sittenkin sekoittanut liian vahvaa ainetta, kolme vuotta oli enemmän kuin hän oli ajatellut saavansa pojan unohtamaan. Olof ei tuntenut ketään heistä, ei paikkaa jossa oli, muttei myöskään kaikkia salaisuuksia, jotka oli onnistunut onkimaan esille ja joiden oli parempi pysyä piilossa.
Monille se oli kuitenkin pieni menetys ajatellen sitä, että Olof oli viimein ylhäällä ja elossa. Magdalenalle se taas sopi mainiosti, vaikka kolme vuotta olikin enemmän kuin hän oli suunnitellut. Poika kuitenkin pärjäsi ja Wilhelmina oli onnesta soikea, aivan kuin hänen poikansa olisi noussut kuolleista. Magdalena oli juuri onnittelemassa itseään onnistuneesta suunnitelmasta, kun äkillinen kouraisu vihlaisi hänen mahaansa.
Nainen tarttui henkeään haukkoen vatsakumpuunsa. Äkisti kaikki rouvastuvan naiset nousivat ja ryntäsivät linnanrouvan luo. Magdalena näki viimeisenä kälynsä kasvot ennen kuin maailma pimeni, tuntien mielessään sekä voitonriemun häivähdyksen että aivan pienen, terävän menetyksen viillon.
***
15 vuotta sitten
Magdalena Simonintytär eli mielestään varsin kelvollista elämää. Hän oli kuudentoista, kaunis nuori neito, jolla oli tahraton maine ja luvassa hyvät myötäjäiset. Isä oli kuollut jo vuosikausia sitten jossain mitättömässä naapurisodassa ja äiti oli vanhuudenhöperö, eikä hänen elinajastaan voinut enää olla varma. Magdalena asui itseään kymmenen vuotta vanhemman Kurt-veljensä luona, joka olikin hänen ainoa elävä sisaruksensa. Kurtilla oli suunnilleen itsensä ikäinen vaimo, Wilhelmina, joka suhtautui miehensä pikkusiskoon armollisesti ja naiset olivat jonkinlaisia ystäviäkin.
Veljen vaimo oli ollut koko suvun iloksi hedelmällinen. Vanhin pojista, Anders, oli nyt seitsemänvuotias, touhukas ja aurinkoinen pikkupoika. Isacus oli syntynyt vain vuoden myöhemmin. Olof oli kolme talvea nähnyt lapsonen ja nuorin pojista, Claudius parivuotias, herttainen pallero. Magdalena iloitsi myös veljensä onnesta, olihan tämä hänelle rakas, ja unelmoi itsekin loistavasta avioliitosta, johon hänellä oli hyvät mahdollisuudet.
Se kesä oli kuuma ja Magdalena leikki paljon veljenpoikiensa kanssa. Eräänä päivänä hän päätti viedä pikkupojat, Andersin ja Isacuksen, metsään, jotta voisi kerätä kasveja ja lapset voisivat nauttia luonnosta. Kun rouva äiti oli ollut vielä voimissaan, oli hän opettanut tyttärelleen parantamisesta perustaidot. Magdalena oli jatkanut sittemmin yksin kokeiluja ja syventänyt taitojaan itse opettelemalla.
Veljespari oli hermoille käyvän vilkas ja pojat olivat kadonneet siinä silmänräpäyksessä tätinsä silmistä kun neito käänsi selkänsä heille. Tyttö huolestui, huuteli lapsia, mutta näitä ei näkynyt missään. Magdalena oli nuori ja pelko puristi hänen rintaansa: mitä jos veljen vanhimmat pojat katoaisivat iäksi metsään? Tyttö oli itkun kynnyksellä, kun pusikosta ilmestyi tumma, komea nuorimies toisessa kädessään kikattava Anders ja toisessa sätkyttelevä Isacus.
Magdalena oli enemmän kuin kiitollinen tälle miehelle ja tarttui poikia napakasti käsistä kiinni, vaikka molemmat yrittivätkin riuhtoa itseään irti. Pelastaja esittäytyi Steiniksi ja Magdalena hymyili säteilevästi tälle, vaikka säädyllisyys olisikin vaatinut hänet pitämään muukalaisen seurassa katseensa maassa. Stein kertoi olevansa Magdalenan kotilinnassa soturina ja se tieto sai tytön hymyn entistä lämpimämmäksi.
Seuraavina viikkoina outo tunne jäyti neidon mieltä, hän tunsi pakottavaa tarvetta nähdä komean pelastajansa uudelleen. Vihdoin tyttö lähti ujona etsimään miestä talleilta ja ritarituvasta. Miesten tiloissa käyskentelevä pikkuneiti sai ukot nauramaan huvittuneesti, mutta kukaan ei uskaltanut koskea tyttöön, joka oli linnanherran sisko ja silmäterä.
Lopulta Stein löytyi ja Magdalena sopersi haluavansa kiittää miestä. Parivaljakko ajautui hieman suunniteltua kiihkeämpään keskusteluun. Mutta vaikka kunnia oli mennyt, Magdalena oli onnellinen maatessaan pehmeillä oljilla hiukset levällään hieltä ja hevoselta haisevan Steinin vieressä. Kumpikin vannoi rakastavansa toista ja Stein lupasi pyytää neidon kättä tämän veljeltä.
Lopputulos oli katastrofi. Kurt nauroi vasten hämmentyneen kosijan kasvoja ja totesi ylenkatseellisesti, ettei hän luovuttaisi arvokasta siskoaan vaivaiselle soturille. Asiaa eivät auttaneet edes tämän kallisarvoisen sisaren anelut ja Kurt ilmoitti jylhästi, että hän ajatteli vain siskonsa parasta, mikä oli tietenkin totta. Linnaherra ajoi röyhkeän soturin ulos linnastaan ja käski Magdalenaa kuivaamaan kyyneleensä.
Tieto tapauksesta levisi palvelusväen välityksellä kulovalkean tavoin ja pian ylhäinen neito Magdalena, jonka tulevaisuus oli näyttänyt loistavalta, oli kartettu, tärkeimmän ominaisuutensa menettänyt nainen. Kukaan odotetuista kosijoista ei rohjennutkaan pyytää linnanneidon kättä ja kului peräti kaksi surkeaa vuotta, ennen kuin Magdalenalle viimein esitettiin kauan kaivattu avioliittotarjous.
Aviomiehen nimi oli Michel ja hän asui monen päivän matkan takana. Hän oli kuulemma leskimies, jolla oli edellisestä avioliitosta poika ja kaksi tytärtä. Mutta mies oli hyvää, vanhaa sukua sekä rikas ja voisi vaivatta turvata Magdalenalle hyvän toimeentulon. Kurtin mielestä liitto oli olosuhteiseen nähden loistava, vaikka tulevalla langolla olikin jo lapsia ja perijäkin valmiina, joka syrjäyttäisi Magdalenan omien lapsien edut täysin. Mutta siskolla ei olisi mitään pakottavia velvollisuuksia synnyttää poikalapsia ja hyvällä tuurilla vanhahko mies kuolisi ennemmin tai myöhemmin, tietysti mieluummin ennemmin.
Sulho ei vaivautunut itse näkemään etukäteen morsiotaan, vaan linnasta kävi palvelija kosimassa ja hääjuhlissa Magdalenan kotilinnassa, eikä hän nähnyt vihkimisenkään hetkellä lainkaan miestä, josta tulisi hänen elinikäinen kumppaninsa.
Magdalena itki vuolaasti noustessaan vaunuihin, jotka veisivät hänet kohti uutta, tuntematonta kotia ja aviomiestään. Kurt totesi kaiken olevan vain siskon eduksi ja toki neito tiesi itsekin sen. Mutta häntä pelotti tuntematon tulevaisuus ja ero veljestä ja tämän perheestä, jota Magdalena rakasti kovasti, varsinkin pikkupoikia ja Cajsaa, joka oli vasta sylivauva. Kun koko elämänmittainen koti jäi rämisevissä kärryissä taakse, kyyneleet viimein loppuivat.
Oli myöhäinen, poutainen syysilta kun Magdalena astui kärryistä alas. Linna näytti jämerältä ja hyvin hoidetulta, mutta ketään ei ollut uutta linnanrouvaa vastassa. Kylmä tuuli puhalsi pihan läpi Magdalenan astuessa alas vaunuista. Hän tunsi olonsa orvoksi ja epätoivotuksi autiolla, tuntemattomalla sisäpihalla. Neito vilkuili levottomana ympärilleen ja kuski alkoi nostella linnanrouvan arkkuja maahan. Viimein pullea nainen tuli puolijuoksua pihalle. ”Armollinen rouva”, nainen sanoi niiaten kömpelösti ja alkoi saman tien karjua käskyjä ikkunoiden takana piileskelevälle palvelusväelle.
Magdalena saateltiin suureen ruokasaliin, mutta aviomiestä eikä tämän lapsia näkynyt missään. Sama pullea nainen, joka oli hänet ottanut vastaan, käski kattaa rouvalle aterian. Magdalena nautti ensimmäisen ateriansa uudessa kodissaan himmeästi valaistussa ruokasalissa, aivan yksin pitkän pöydän ääressä ja peloissaan tulevaisuudestaan, josta alku ei antanut lainkaan hyviä viitteitä.
Ruoan jälkeen hänet viimein vietiin kodikkaaseen huoneeseen, jonka takassa paloi valkea. Takan edessä istui pieluksien keskellä keski-ikäinen mies, jonka tummissa hiuksissa oli jo vähän hopeaa. Tuolin ympärillä seisoi lapsenpiikojen kanssa kolme lasta, nelivuotias, Claudiuksen ikäinen, tummakutrinen pikkupoika ja tätä hieman pienemmät aivan toistensa näköiset pikkutytöt. Mies nousi veltosti ylös ja otti muutaman laiskan askeleen Magdalenan luo, suuteli tämän kämmenselkää. ”Olen aviomiehesi Michel”, hän esittäytyi. Magdalena niiasi ja lateli tavalliset muodollisuudet.
”Poikani Didrik, tämän linnan perijä”, Michel sanoi ja viittasi lasta tulemaan luokseen. Didrik tuli, kumarsi jotenkuten ja loi silmänsä äitipuoleensa. Magdalena kavahti, ymmärtämättä miten niin pienen lapsen silmät saattoivat olla niin täynnä avointa vihaa. Ja miksi, mitä hän oli muka tehnyt? ”Tervehdi uutta äitiäsi”, Michel komensi ärsyyntyneenä, kun pikkupoika ei tehnyt itse minkäänlaista aloitetta. ”Hautka tavata,”, Didrik mutisi, selvästi osaamatta lausua S:sää oikein. Isänsä tiukan katseen vuoksi lapsi lisäsi happamana:” rouva äiti.” Magdalena hymyili säälivästi, mutta lapsen kasvoilla ei näkynyt pienintäkään hymynripettä.
Kaksoset olivat Wendila ja Ingrid, valoisia lapsukaisia, joskin Magdalenasta oli hieman hassua olla pikkutyttöjen kanssa; hän oli pitänyt huolta vain veljen lapsista, jotka olivat pientä Cajsaa lukuun ottamatta kaikki poikia ja Cajsakin vielä aivan sylivauva. Näiden lasten äiti oli kuollut vain jokin aika sitten ja itse asiassa näin nopea uusi avioituminen ei ollut aivan suotavaa. Michelin silmät mittailivat uuden morsionsa ruumista kuin kauppatavaraa eikä tämän ilmeestä voinut erehtyä; mies oli epäilemättä tyytyväinen saadessaan nuoren neidon vuoteeseensa. Magdalenaa alkoi taas itkettää, mutta kyyneliä ei enää tullut.
Hääyö koitti. Aviomiehelle se oli epäilemättä suurta huvia, mutta Magdalena inhosi silloin ja aina siitä eteenpäin Michelin jokaista omistavaa kosketusta.
Magdalena oli toivonut aikoinaan miellyttävää avioliittoa jonkun mukavan miehen kanssa. Hän oli saanut miehen, jonka pelkkä katsekin meinasi saada hänet oksentamaan, vaikka siihen ja paljon muuhunkin täytyi vain tottua ja myöntyä kuten naisen kuului. Hän oli saanut kolme lapsipuolta kasvatettavikseen, joista vanhin inhosi häntä ilmeisen pyhästi ja alkoi kiljua kurkku suorana jos äitipuoli vain yrittikin olla hänelle lempeä. Linnanrouva inhosi jopa uutta kotiaan, jonka seinät tuntuivat luotaantyöntäviltä ja palvelusväki vain ryhmältä nahjuksia. Cecilia Bertelintyttären, Michelin edellisen vaimon nimeä, ei koskaan kukaan maininnut ääneen.
Vähä vähältä Magdalena Simonintyttärestä kasvoi katkera, kova nainen, joka piilotti kaikki tunteensa kivisen kuoren taakse ja omaksui ylpeän asenteen. Siitä kasvoi osa häntä; hän oli murtumaton, kylmä, mikään ei koskettaisi tai satuttaisi. Hän vain kestäisi tämän elämän, kun muutakaan mahdollisuutta ei ollut. Ainoat valopilkut hänen elämässään olivat veljen satunnaiset vierailut. Linnanrouva teki edelleen pitkiä kävelyjä lähiseutujen metsissä ja niityillä ja keräsi kasveja ja valmisti rohtoja, kuivatti, jauhoi ja säilöi ja kokosi pikkuhiljaa itselleen varsin kattavaa lääkevarastoa.
Kului peräti viisi vuotta ennen kuin Magdalena lopulta alkoi kantaa lasta. Siihen asti hän oli turvautunut kaikenlaisiin yrtteihin ja rohtoihin, joiden kerrottiin ehkäisevän raskaaksi tulemista, joskin kaikki varoittelivat käyttämästä niitä, sillä monien tiedettiin heittäneen henkensä näiden kasvien sivuvaikutuksista. Magdalena inhosi lastaan ensi hetkestä alkaen, ajatus jostain mikä kasvoi hänen sisällään ja saattaisi kukaties näyttää isältään, sai hänet kärttyisäksi. Michel oli toki innoissaan, hän oli luullut jo vaimonsa olevan maho. Synnytys oli helvetti eikä Magdalena olisi koskaan halunnut kärsiä vain niiden öiden, joita hän kammosi, takia niin paljon.
Syntyi poikalapsi, joka nimettiin Bartolomeukseksi. Tuore äiti oli yksinomaan iloinen, ettei hänen edes ehdotettu imettävän mokomaa parkuvaa räkänokkaa. Hän ei halunnut edes nähdä lasta. Kun vauvaa tyrkytettiin hänen nähtäväkseen, havaitsi Magdalena siinä heti niin paljon isänsä piirteitä, että hän alkoi kirkua, eikä lopettanut ennen kuin vastasyntynyt oli viety pois huoneesta.
Vuodet eivät olleet yhtään muuttaneet Didrikin ilmeistä inhoa äitipuoltaan kohtaan, eikä sillä hetkellä yhdeksänvuotias poika suostunut käyttämään naisesta rouva äiti-nimitystä, vaikka kaikki tavat sitä olisivat vaatineet. Tytöt olivat herttaisempia, mitä nyt palvoivat isoveljeään ja halusivat olla kaikessa hänen kanssaan samaa mieltä. Magdalena ei antanut harminsa näkyä, vaan piiloutui kopeutensa taakse ja nieli niin usein kyyneleitään, että uskoi lopulta unohtaneensa miten ylipäätään itkettiin.
Bartolomeuksen ollessa noin kolmen vanha, tapahtui jotain, joka sai Magdalenankin hetkahtamaan. Hän ei tiennyt mitä Didrik oli pikkusiskolleen Ingridille, joka oli vain kahdentoista, sanonut, mutta hillittömästi itkevä Bartolomeus tuotiin äitinsä luokse, silmäkulmassaan pintanaarmu, joka kyllä valui runsaasti verta, mutta parani nopeasti. Henkisistä haavoista ei voinut sanoa mitään, mutta lapsi itki lähes keskeytyksettä peräti kaksi päivää. Magdalena ei välittänyt pojastaan, mutta olisi kuitenkin antanut ruoskituttaa tytön jos tämä olisi ollut arvoltaan vähänkin alhaisempi.
Didrik ei ilmaissut, että tapaus olisi jollain tapaa vaikuttanut häneen. Poika vain katsoi ilmeettömänä selitystä vaatimaan tullutta Magdalenaa, sillä Didrikin osa tapahtuneessa taustavaikuttajana oli ilmeinen. Kuitenkin poika tuntui säikähtäneen sen verran, että rauhoittui eikä mitään suuria tragedioita päässyt enää tapahtumaan.
Bartolomeus jätettiin vähä vähässään kokonaan huomiotta lähes jokaisen taholta ja pikkupoika omaksui kielteisen asenteen isoveljeensä. Magdalena antoi lapsensa tehdä mitä huvitti, kunhan häntä ei tarvittu hoitamaan asioita. Kun Bartolomeus ilmestyi yöllä oven taakse valittaen pelkäävänsä pimeää, äiti antoi lapselle tukkapöllyä ja käski nukkumaan ja heti sittenkin. Ei hän tuntenut mitään erityistä esikoistaan kohtaan, korkeintaan laimeaa ärtymystä.
Magdalena ei toivonut enempää lapsia, vaikkei miehensä avio-oikeuksilta voinutkaan välttyä. Toista lasta ei Bartolomeuksen jälkeen näkynyt ja nainen toivoi, että poika jäisi ensimmäiseksi ja viimeiseksi. Toivo oli turha, sillä kaksitoista vuotta avioliiton solmimisen jälkeen oli ilmeistä, että armollinen rouva oli jälleen siunatussa tilassa. Magdalena olisi vain maannut vuoteessa kamari pimeänä, mutta Didrikin ilkkuvat silmät pakottivat hänet keräämään itsensä kasaan ja kohtaamaan poikapuolen jäisellä, ivallisella tyyneydellä.
Keskitalvella syntyvä lapsi oli kaikenpäälle hyödytön tyttö, josta ei olisi iloa muuten kuin avioliittokauppoja ja samalla suhteita solmittaessa. Silloinkin täytyisi maksaa myötäjäiset. Magdalenaa puistatti koko lapsi, eikä hän sallinut sitä tuotavan lähelleen. Nainen vietti entistä enemmän aikaa metsissä ja omassa kammiossaan, jonne oli koonnut kohtaloisen varaston erilailla vaikuttavia yrttilääkkeitä ja jossa myös käsitteli keräämänsä kasvit.
Magdalena kävi veljensä kanssa kirjeenvaihtoa ja vanhimpien poikien alkaessa kasvaa, he seurasivat isäänsä matkoilla ja kävivät useammin vierailullakin. Nainen ei voinut lakata hämmästelemästä miten pitkiä ja komeita miehiä pikkupojista olikaan kasvanut. Silti hän olisi mielellään nähnyt koko perheen, Wilhelminaa ja nuorimpia lapsia hän ei ollut tavannut juuri lainkaan sen jälkeen kun oli nainut Michelin.
Viimein kolmentoista hirveän vuoden jälkeen Magdalena ja Kurt saivat sovittua, että koko perhe saapuisi vierailulle talven ajaksi. Wilhelminalla ei oikeastaan olisi muuta mahdollisuutta kuin seurata aviomiestään ja Magdalena tiesi, että saisi kyllä omalta mieheltään suostumuksen, vaikka sen hinta saikin hänessä aikaan puistatuksia. Hän ei ollut kaikkien niiden vuosien aikana oppinut sietämään Micheliä lähellään. Joten, eräänä iltana hän omaksui kaikkein mielistelevimmän hymynsä, puki ylleen häpeällisen avonaisen leningin ja ryhtyi puhumaan ympäri aviomiestään. Suostumus tuli hetkessä, kuten Magdalena oli arvellutkin. Hintana oli vain muutamia vastenmielisiä hetkiä, jotka hän kesti ajatellen sitä iloa, jota saisi saadessaan pitkästä aikaa tavata veljensä koko perheen.
Eräänä pimeänä, sateisena syysiltana veli saapuikin sitten koko ison perheensä kanssa ja Magdalena saattoi sanoa olevansa ikionnellinen tavatessaan taas heidät kaikki, vaikkei enää oikein osannutkaan osoittaa riemuaan tukahdutettuaan kaikki tunteensa niin monia vuosia. Kurt silti tiesi, että hän oli odottanut näkevänsä uudelleen tämän perheen, eikä sanoja tai loistavaa hymyä tarvittu. Niitten hakeminen uudelleen jostain mielen pimeistä haudoista olisi voinut olla vaikeaa, eihän Magdalenalla edes ollut ollut syytä hymyillä pitkänpitkään aikaan.
Käsittämättömästä syystä Magdalena mieltyi aivan erityisesti Claudiukseen, jonka oli viimeksi nähnyt pojan ollessa ehkä viisivuotias, kun veli edellisen kerran kävi perheineen kylässä. Nyt Claudius oli jo jotakuinkin seitsemäntoistavuotias, hiljainen ja nöyrä nuorimies. Täydellinen vastakohta samanikäiselle Didrikille, joka itsepäisenä teki ja otti mitä tahtoi ja jätti harvoin väliin tilaisuutta päästä arvostelemaan äitipuoltaan. Ja jonka ilme kertoi, että tämä ylenkatsoi myös äitipuolelleen niin rakasta veljen perhettä. Magdalenalle se sopi, hän suojelisi veljensä lapsia tämän linnan hirveältä ilmanalalta kun oli heidät tänne kerran tahtonut.
Magdalena pyysi Claudiusta mukaansa keräämään yrttejä, ajatteli kuuliaisen nuorukaisen olevan rauhallista seuraa, joka ei asettaisi hänen sanojaan kyseenalaiseksi. Syksyn mittaan hän huomasi yllättäen, että oli alkanut välittää veljenpojastaan enemmän kuin omista lapsistaan. Hiljaa mielessään Magdalena ajatteli siirtää kaiken tietonsa parantamisesta ja kasveista juuri Claudiukselle, tämä oli riittävän viisas ymmärtääkseen miten tärkeätä se kaikki oli.
Silti hän ei onnistunut suojelemaan yhtään ketään linnassa piileviltä varjoilta. Joku oli varmasti kironnut koko paikan joskus menneisyydessä. Hän yritti vaivihkaa ja epäonnistui, kaatui rähmälleen tavoitteidensa eteen. Olof, jonka kasvot näyttivät yllättävän lapsenomaisilta, ei vaikuttanut uhalta, mutta juuri tämän hemmoteltu lapsellisuus muodosti vaaran. Poika oli saanut jollain konstilla tietoonsa aivan liikaa, eikä Magdalena voinut muuta kuin estää salaisuuksien paljastaminen, hän tiesi uutteen joka pyyhkisi Olofin mielen puhtaaksi kuin vastapesty lakana. Kasvi kukki syksyllä ja veisi aikaa, ennen kuin Magdalena saisi sen kuivattua ja murskattua. Hänen ei auttanut kuin vaivuttaa poika syvään uneen. Se sattui, mutta hän koetti vain suojella kaikkia muita. Olof olisi joka tapauksessa täysin turvassa.
Kaikki se huolellinen suunnittelu ja asioiden hoitaminen sai Magdalenan väsymään. Kolmannen raskauden paljastuminen oli liikaa, hän ei haluaisi enää kivulla synnyttää inhoamalleen aviomiehelle, joka oli vain himokas vanha ukko, yhtään lasta, jotka muistuttaisivat aina miltä tuntui alistua Michelille.
Magdalenan elämä oli mennyt Steinin jälkeen kokonaan nurinniskoin ja piloille. Silti hän muisteli uljasta soturia vieläkin kaiholla, ehkä he vielä joskus kohtaisivat… Taitaisi olla täysin turha edes toivoa jotain niin mahdotonta. Viha, se oli kaiken takana. Ihan turhaan, ilman todellista syytä. Ja se oli helppo vierittää toisten syyksi, toisten kontolle. Enää ei ollut muuta kuin se ja syvälle uurrettu katkeruus.
***
Magdalena havahtui kuumeisena. Kurkkua kuivasi, otsaa poltti. Tämä oli linnanherran asunto, hänen aviovuoteensa. Ketään ei näkynyt. Nainen kömpi istualleen ja hieroi silmiään, jotka vuotivat savuttavan kynttilän takia. Oli kammottavan hiljaista. Maha kohosi kankaan alta yhtä vihamielisenä kumpuna kuin ennenkin. Kauanko hän oli ehtinyt nukkua? Missä Wilhelmina oli? Nainen oli viimeiset viikot ollut jatkuvasti hänen välittömässä läheisyydessään ja olo tuntui yllättäen oudolta ilman kälyä.
Magdalena puki päällyshameen ylleen ja lähti etsimään jotakuta, vaikka kuume polttikin otsaa ja selkä valui kylmää hikeä. Kaikki käytävätkin olivat tyhjiä, aivan kuin koko linna olisi yllättäen vaipunut karmeaan hiljaisuuteen. Se oli luonnotonta eikä Magdalena ymmärtänyt mitä oli tapahtunut. Eihän kukaan ollut kuollut? Mitä jos Olof ei ollut kestänytkään, poika oli niin heikko? Ei, hän oli suunnitellut ja ajatellut sen niin tarkasti, mitään ei olisi pitänyt ilmaantua.
Viimein Magdalena kohtasi nurkassa unohdettuna myttynä hillittömästi itkevän pikkupojan. Oman poikansa, vaikkei Bartolomeus herättänyt hänessä minkäänlaisia tunteita, lähinnä inhoa, siltä lapsi näytti aina enemmän isältään. ”Mitä on tapahtunut?” Magdalena tiukkasi kumartuen pojan ylle. Lapsi kohotti kyyneleiden juovittamat kasvonsa ja tuijotti vapisten ylhäistä rouva äitiä. Sitten hän puhkesi taas itkuun, eikä Magdalena saanut pojasta irti yhtään järjellistä sanaa. Jokin oli järkyttänyt Bartolomeuksen perin pohjin ja hän olisi mielellään tiennyt mikä se oli. Jotain hirveää täällä oli tapahtunut…
Rouvastupaan, Magdalena päätti, siellä oli aina pälpättäviä naisia. Linnanrouva nousi portaat ylös. Rouvastuvassa ei ollut tavalliseen tapaan takassa tulta ja ihmiset istuivat penkeillä kasvot valkeina. Joku itki ja sopersi jotain hirveästä häpeästä. Magdalena siristi arvioivasti silmiään ja istui sitten erään vanhan naisen viereen, jonka tiesi rakastavan juoruilua. ”Rouva Marian, mitä ihmettä täällä on tapahtunut sillä aikaa kun olen nukkunut?” hän tiedusteli ilmeettömänä.
Vanhus hymyili leveästi päästessään viimein puhumaan nyt kun kaikki olivat vaipuneet, palvelusväkeä lukuun ottamatta, jonkinlaiseen hiljaisuuteen. ”Voivoi, armollinen rouva, ja kauanhan te nukuitte. Melkein kaksi päivää, lapsi oli ihan vähällä mennä kesken, aijai. Onneksi pienokainen kuitenkin selvisi ja tekin näytte olevan elossa. Mutta oi, teidän silmännehän kiiluvat ja tekin olette ihan tulikuuma. Hirveä kuume. Sänkyyn teidän, rouva, pitäisi mennä, ettei vauva vahingoitu.” Magdalena keskeytti innokkaasti höpisevän vanhan naisen, ”Aivan, aivan. Mutta kysymykseni, onko täällä tapahtunut jotakin?” Naisen suu meni keskeytyksestä mutrulle, mutta pian se leveni taas hymyyn, ”Ette uskokaan miten hirveitä asioita, kaikki ovat ihan sekaisin.”
Magdalena rypisti kulmakarvojaan ja käski vanhusta jatkamaan. Sen toinen teki ilomielin:” Armolliset herrat, meidän Michelimme ja teidän veljenne Kurt, ovat molemmat aivan suunniltaan. Veljenne olisi varmaan jo tappanut pojan, ellei tämän rouva olisi estänyt sitä-” ”Pojan? Kenet?” Magdalena keskeytti, saamatta puheesta juurikaan tolkkua. ”No sen nuorimmaisen pojankloppinsa tietenkin, Clausko vai mikä sen nimi mahtoikaan olla”, toinen totesi ärsyyntyneenä keskeytyksestä, ”Hän ja Michel-herran vanhin poika, Didrik, teidän poikapuolenne, syyllistyivät kuolemansyntiin. Pikku Bartolomeus kuului saaneen siitä vihiä ja poika oli kertonut kumpaisenkin isälle, että oli nähnyt heidät tekemässä piilossa jotain, joka kuuluu yksinomaan miehen ja naisen välille...”
Eukko kikatti käheästi, mutta Magdalena ei voinut kuin toljottaa suu auki toista, unohtaen täysin kaiken sen tärkeän ylhäisyytensä, joka piti hänet koossa. ”Didrik ja Claudius, vai niin”, hän kuiskasi hitaasti, voimatta uskoa sanoja todeksi. Joku erehdys, aivan varmasti… ”Herrat sulkivat kumpaisenkin pojan erikseen lukkojen taakse, mutta ymmärtäähän sen, ettei Kurt-herra kauaa anna poikansa elää. Didrik tietenkin perisi talon, mutta onhan tuo Bartolomeuskin. Saas nähdä suostuuko Arvid-herra luovuttamaan tytärtään nuorelle miehelle, kun tieto tästä leviää, purkaa mies vielä kallisarvoisen kihlauksenkin.”
Magdalena painoi päänsä käsiinsä. Hän oli yrittänyt suojella kaikkia tällaisilta sotkuilta, oli sen takia asettanut Olofinkin vaaran alaiseksi. Tästä poika oli siis sinä varhaisena aamuna itsekseen höpissyt, nuorukainen oli tiennyt tästä jo silloin... Kauanko mokoma meno oli ehtinyt jatkua? Kirottu Didrik, tämä oli varmasti täysin hänen syytään. Claudius oli liian tottelevainen ja uskollinen perheelleen ja laille, että olisi sallinut tämän tapahtua ilman pitkäaikaista maanittelua tai uhkailua. Magdalenan olisi pitänyt estää tragedia, hänen olisi pitänyt kyetä siihen. Hänen olisi pitänyt, hänen syynsä…
Nyt täytyisi korjata tilanne jotenkin. Perheen kunnian voisi varmasti vielä pelastaa jollain tapaa. Kurt oli tietenkin ihan oikeassa, Raamatun mukaan pojat ansaitsivat kuoleman. Didrikistä ei väliä, mutta ajatus Claudiuksesta kuolleena sai jostain syystä Magdalenan surumieliseksi. Hän näki tavallaan pojassa itsensä, vaikka toki heidän tilanteensa olivat aivan erilaiset. Mutta Claudiuksellakaan ei ollut koskaan juuri vaihtoehtoja ja nuorukainen oli ehkä perheessään vähiten arvostettu jäsen. Hänen täytyisi estää suuremmat murhenäytelmät, pitäisi puhua aviomiehelle ja veljelle järkeä.
Magdalena tiesi jo miten saisi tilanteen selvitettyä ilman verenvuodatusta, vaikkei tilanne ehkä miellyttäisi ketään. Suurempi ongelma oli miten saataisiin pidettyä pahat kielet kurissa. ”Niin”, nainen totesi, ”sitten on tietysti se Wendila-neidin asia…” Toinen teki ristinmerkin. Magdalena ei kyennyt kuin tuijottamaan naista silmät pyöreinä, kaiken arvokkuutensa menettäneenä. Mitä vielä?
***
Magdalena komensi säikähtäneen oloisen palvelustytön tukemaan itseään. Vaikka kuume korvensi häntä ja olo oli mitä huonoin, maailmakin pyöri silmissä, olivat hänen ajatuksensa toistaiseksi kristallinkirkkaita. Niin kauan kuin huono olo ei pimentänyt hänen ajatuksiaan, kaikki oli ihan hyvin.
Piian avustamana linnanrouva pääsi linnanherran työhuoneeseen, jossa hänen aviomiehensä, veljensä, tämän vaimo ja vanhin veljenpoikansa kävivät kipakkaa keskustelua. Kaikki hiljenivät kun vitivalkoinen, todellakin sairaan oloinen ja ison vatsansa kanssa vaikeasti liikkuva Magdalena pääsi sisälle huoneeseen. Nainen istui tuolille ja viittasi piikaa poistumaan.
”Voi, käly-rakas, tämä on todella kamalaa, minä en ymmärrä”, Wilhelmina nyyhkäisi ja tuli oikopäätä seisomaan Magdalenan vierelle. ”Asia on harvinaisen selvä. Se kunniaton pojankloppi, jota en enää edes kehtaa nimittää pojakseni, on tehnyt teon, jonka rankaisu on kuolema”, Kurt ärähti järkkymättömänä. Tämän jykevän olemuksen ja Andersin uljauden rinnalla vanha Michel pelokkaine ilmeineen näytti todella säälittävältä.
”Herra isä on oikeassa”, Anders totesi puoliääneen kasvot kuolemanvakavina, ”mutta kuolemat voisivat herättää vain enemmän pahaa puhetta.” ”Claudius on minun poikani ja saatte surmata hänet vain kuolleen ruumiini ylitse!” Wilhelmina kivahti ja kaikkien tuskastuneet ilmeet kertoivat, että tämä keskustelu oli käyty jo monta kertaa aiemmin.
”Vaiti”, Magdalena tiuskaisi, ”Ketään ei tapeta.” Wilhelmina tarttui kälynsä käteen kiitollisena ja Kurt avasi suunsa väittääkseen siskoaan vastaan. ”Minulla on tähän ratkaisu, joka on ainut mahdollinen jos haluamme pitää tämän salassa. Vaikeinta tulee olemaan estää juoruilu, perheiden kunniat pitäisi säilyttää tahrattomina. Meitä aletaan välttää kuin ruttoa jos tämä tulee julki. Sitäkö te typerykset tahdotte? Ja tarvitsemme ne rahat, jotka saamme myötäjäisinä kun Didrik nai Eleonoran. Meidän täytyy vain kiistää kaikki ja pitää kulissit yllä, jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan”, Magdalena sanoi ääni koko ajan vaimeammaksi haipuen. Kurkkuun koski.
”Magdalena-täti varmaan tietää parhaiten”, Anders sanoi varovasti ja loi ahdistuneen katseen ruskeahiuksiseen naiseen. ”Totta kai minä tiedän, ei täydy olla kovin suuri nero ymmärtääkseen miten tällaisessa tilanteessa toimitaan”, Magdalena huokaisi ja aivan yllättäen alkoi kaatua sivulle päin. Wilhelmina sai naisen kiinni ja tuki hänet istumaan.
”Suokaa anteeksi, voin hieman huonosti”, Magdalena kähähti ja yritti koota itsensä saattaakseen tämän kunnialla loppuun. Wendilan asialle ei voisi tehdä enää mitään, mutta tämän välikohtauksen voisi vielä yrittää korjata. Hän oli ponnistellut niin paljon pitääkseen kaiken kunnossa ja heti kun hän selkänsä käänsi, niin kaikki vaivannäkö osoittautui turhaksi ja levisi käsiin. Pitäisi pelastaa se mitä pelastettavissa oli. Pieni ääni pään sisällä oli jo alkanut syyttämään Magdalenaa tapahtuneesta, hänen olisi pitänyt olla tarkkaavaisempi…
~*~*~*~
Ensi kerralla saamme tietää miten tähän on päädytty ja miten hurjasti pahennusta aiheuttanut parimme asian koki. Niin ja miten surkeaksi äitynyt vierailu sitten kaiken päätteeksi loppuu.
Onko kukaan huomannut, että kaikki (köh, Kurtia lukuun ottamatta) ovat aina ensimmäisinä syyllistämässä yksin Didrikiä tapahtuneesta? X'D
Kommentit