Mitä mä meninkään tekemään..? Aloitin uuden tarinan. Ja tällaisella aiheella..? Tehty mikä tehty, mutta mä tulen vielä katumaan tätä, kaatuu taas velvollisuudet tästä niskaan.
Mä rakastan historiaa, joten se piti tietty ottaa tällä kertaa kokovaltaisesti mukaan. Ja toinen pääteema... No, olenpahan ainakin ensimmäisiä jotka levittävät mokomaa materiaalia suomalaisille simstarinoille ihan kokovaltaisesti. En ensimmäinen, en, mutta ei tässä häntäpäässäkään olla.
Vaati jonkin verran uskallusta lähteä tälle linjalle ja en erityisemmin toivo mitään "vitun homo"- kommentteja. Kommentoida toki saa, mutta asiallisesti. ^^ Ja ihan sama, lukeeko kukaan tällaista roskaa, omaksi iloksenihan tämä on.
Mutta nyt, mennään asiaan ja päästetään tarina alkuun.
~*~*~*~
Claudius käänsi varovasti sivua, joka kääntyi pehmeästi kahahtaen. Kirjat olivat arvokkaita, maksoivat omaisuuden, eivät laisinkaan aliarvostettuja ja Claudius antoi kirjoille vielä normaalia suuremman painon, kätkiväthän teokset sisäänsä tiedon, jota hän halusi. Heillä ei ollut montakaan kirjaa, herra isä ei niistä välittänyt, vaan arvosti enemmän komeita ratsuja ja miekkoja.
Claudius ei itse pitänyt miekkailusta, kynä sopi hänen käteensä kalpaa paremmin, vaikka isä halveksuikin hänen mielipidettään kirjoista, tieteestä ja muusta, mikä oli hänelle lähellä sydäntä. ”Uudenaikaista hupsutusta”, tapasi isä murahtaa kun löysi nuorimman poikansa uppoutuneena noiden turhien opusten maailmaan.
Näissä puitteissa Claudius oli, surren heidän vähäistä kirjastoaan, oli riemuinnut saadessaan luvan käydä lukemassa luostarissa. Claudius oli kiitellyt apottia hartaasti ja saanut pienen hymyn vanhan miehen jähmeille kasvoille.
Tämä kirja oli kuitenkin heidän omiaan, rouva äiti oli sen vaivihkaa pojalleen tuonut, vaikkakin se oli kulkenut isoveli Andersin käsien kautta, isän ja Andersin viimeksi käydessä ohikulkumatkalla Magdalena-tädin emännöimässä linnassa.. Kuulemma kirja oli Magalena-tädin peruja.. Täti oli ikävä, aina valittamassa jostain. Isä vieraili joskus sisarensa luona, mutta Claudius muisti itse käyneensä peltojen takana sijaitsevassa linnassa viimeksi, kun oli ollut niin pieni, ettei hän edes muistanut siitä matkasta mitään. Vain Magdalena-tädin kiukkuiset kasvot olivat jääneet hänen mieleensä. Olikohan täti muuttunut paljon kaikkien näiden vuosien aikana...?
Claudius havahtui mietteistään, kun joku tokaisi hänen takanaan:” Taasko sinä olet piiloutunut tänne kirjoinesi? Isä ei olisi tyytyväinen jos tietäisi.” Claudius kääntyi nopeasti ja oli pudottaa kirjan käsistään. ”Anders”, hän totesi ja rentoutui, hetken hän oli jo pelännyt Isacuksen yllättäneen hänet. Anders vilkaisi kiinnostuneena kirjaa Claudiuksen käsissä. ”Tuon kirjan minä tunnenkin, et arvaakaan miten vaikea oli kuljettaa se Magdalena-tädin käsistä tänne, isälle sitä ei saanut näyttää.”
Vanhin veljeksistä, Anders, oli oikeamielinen ja suhtautui Claudiukseen suojelevasti, isän ja isoveli Isacuksen vain moittiessa ja nälviessä tätä. ”Linnanpihalla on jotain sekaannusta ja isä on aivan suunniltaan, ajattelin että on parempi lähteä ja odottaa että tilanne tasaantuu. Etsin sinua, mutta kun en löytänyt sinua mistään, ajattelin että olet ehkä piiloutunut taas jonnekin”, Anders puheli huoleton hymy kasvoillaan. Yleensä hyväluontoinen Anders oli hymyilevä ja sopuisa, mutta miehellä oli kunnianhimoa ja ajoittain hän oli melkein pelottava kaikkine suuruudenhulluine suunnitelmineen.
Claudius huokaisi ja nousi seisomaan. ”Cajsakin huomasi minut kävellessään ohi, ehkä pitäisi vaihtaa paikkaa. Muuten Isacuskin on täällä ennen kuin huomaankaan”, hän huoahti turhautuneena ja sulki hellävaroin kirjan käsissään. ”Ei Isacus pahaa tarkoita, hän ei vain voi luonteelleen mitään”, Anders huomautti. Claudius kohautti olkapäitään. Isoveli Isacus ei välittänyt hevosten lisäksi kuin naisista, eikä Claudius voinut verisiteestä huolimatta ajatella veljestään kovinkaan kunnioittavasti. Anders tiesi sen, eikä kumpikaan sanonut aiheeseen enää mitään.
”Tulin itse asiassa vain kertomaan, että äiti etsii sinua”, Anders kertoi ja häipyi niine hyvineen. Kaipa Andersilla oli kiire jonnekin tai sitten tämä ei vain jaksanut keskustella äreän pikkuveljensä kanssa. Claudius nousi ja lähti kirja kainalossaan kohti rouvaintupaa; sieltä äidin varmimmin löytäisi. Mutta jos Andersin sanoihin oli uskomista, äiti etsi häntä ja voisi täten olla lähes missä vain. Mitä asiaa äidillä hänelle ylipäätään oli? Mutta Claudius ei ollut huolissaan, hänellä ei ollut mitään omatunnollaan ja Anders ei ollut kuulostanut siltä, että kyse olisi jostain ikävästä asiasta.
Vaalea Wilhelmina Augustintytär, Claudiuksen äiti, löytyi käytävältä, jossa tämä tuli Claudiusta vastaan. ”Olen etsinyt sinua, poikaseni”, äiti huudahti tyytyväisenä. Claudius nyökkäsi. ”Mitä asiaa teillä oli, rouva äiti?” ”Piditkö Magdalena-tädin kirjasta?” äiti kysyi hyväntuulisena. Claudius nyökkäsi uudelleen. ”Se on mielenkiintoinen”, hän vastasi. Todellisuudessa oli harvinaisen tylsä ja hyvin vakavahenkinen - mutta Claudiukselle kelpasi kirja kuin kirja. ”Magdalena sanoi että sinun olisi hyväksi lukea se. Hän pelkäsi, että mokoma lukeminen saisi pääsi aivan pyörälle ja ajatteli, että sinun on hyvä lukea jotain hengellistä, ettei sielusi lähtisi väärille urille.” Äidin suu oli kujeilevassa hymyssä, tämä ei suhtautunut kovinkaan vakavasti kälynsä hurskaisiin puheisiin.
Määrätietoinen nainen arvosti kirjoja, vaikkei osannutkaan itse lukea ja keskusteli mielellään oppineen poikansa kanssa. Vaikka kyllä Claudius tiesi, että häntä vain hieman vanhempi Olof oli äidin suosikki, Olofin kanssa äiti mieluiten seurusteli ja Olofille hän soi eniten pieniä lahjoja ja huomionosoituksia. Mutta Claudius ei ollut katkera, äidin lellittely oli vain pilannut Olofin luonteen. Tämä oli tottunut saamaan kaiken mitä halusi vain pienellä kiukuttelulla ja isoveli käyttäytyi paljon lapsellisemmin kuin Claudius itse, joka piti Olofin käytöstä lähinnä huvittavana.
”Magdalena-täti ajattelee aina toisten parasta”, Claudius totesi kuivasti ja muisteli miten täti oli haukkunut lähes jokaisen ihmisen linnan muurien sisällä. ”Älä ole liian ankara hänelle”, äiti hymähti. ”Mutta nyt, kun löysin sinut, voisimme mennä jonnekin istumaan. Olisin kovin iloinen jos voisit lukea minulle tuota kirjaa”, äiti ehdotti. Claudius vilkaisi nahkakantista kirjaa kainalossaan ja nyökkäsi myöntymisen merkiksi. Ei hän olisi koskaan väittänyt vastaan määrätietoiselle, tarmokkaalle äidilleen, joka hallitsi linnan palvelusväkeä linnanrouvan asemassa. Kaikki hoitui täsmällisesti ja tehokkaasti, kukaan ei alkanut väitellä Wilhelmina Augustintyttären kanssa.
**
Claudiuksen oma ääni soljui tasaisena hänen huultensa välistä. Äiti istui hänen vierellään ja kuunteli sanoja silmät kiinni. Sanoista muodostui lauseita, lauseista muodostui tarina ja tarina paljasti kokonaisen maailman.
Kesken mitä vakavahenkisimmän kappaleen, Claudiuksen levollisen äänen keskeytti kimeä kiljaisu:” Äiti! Isä loukkasi jalkansa!” Hetkessä sanojen muodostama, rauhallinen tunnelma särkyi. Äiti räväytti silmänsä auki. ”Mitä sinä sanoit?”
Ovensuussa seisoi Claudiuksen pikkusisko, Cajsa, jonka vaaleilla hiuksilla leikitteli ikkunasta lankeava yksittäinen auringonsäde. Cajsa oli lapsikatraan nuorin ja ainut tytär, mutta Claudiukselle läheinen. Pikkusisko oli kovin hento olento, jolla oli somat kasvot ja loppumaton tiedonjano; Claudius sai koko ajan kertoa pikkusiskolleen tarinoita, voimatta vastustaa ainuttakaan tuolla heleällä äänellä lausuttua pyyntöä.
”Isä suuttui, kun linnanpihalla jotkut rengit sähläsivät ja jotenkin siinä sivussa isä satutti jalkansa”, Cajsa selitti hätääntyneenä. Äiti nousi ylös ja harppoi vaalean tyttärensä luokse. ”Missä hän nyt on?” ”Oi, en minä tiedä...”
Cajsa näytti siltä, että voisi pian pyörtyä, joten Claudius katsoi velvollisuudekseen huolehtia pikkusiskostaan. Hän laski kirjan käsistään viereiselle penkille ja käveli Cajsan luokse ”Rouva äiti, menkää te katsomaan isää, minä kyllä huolehdin Cajsasta”, hän tarjoutui. Äiti nyökkäsi kiitollisen näköisenä ja riensi mekon helmat hulmuten ulos huoneesta.
”Älä hätäile, isä on ihan kunnossa”, hän lohdutti ja talutti siskonsa istumaan. Cajsa puri huultaan vaitonaisena ja puristi kätensä tiukasti nyrkkiin. Claudius hymyili rauhoittavasti ja ehdotti:” Mitä jos kertoisin sinulle uuden tarinan?” Tarjous aiheutti Cajsassa toivotun reaktion. Tyttö nosti kasvonsa ja hymyili valloittavasti. ”Ehdottomasti!”
**
Isän kasvot suorastaan hehkuivat innostuksesta. Claudius ei muistanut nähneensä moista ilmettä koskaan tylyn isänsä kasvoilla. Isä ajoi nopeasti kaikki luotaan olemalla epäystävällinen ja vaitelias, vastauksetkin olivat yleensä pelkkiä murahduksia. Mutta isä oli myös erittäin taitava miekkamies, joka oli saavuttanut kotiseudullaan mainetta. Lisäksi isä metsästi ja liikkui paljon luonnossa yksinään.
Viime vuosina isä oli tosin ottanut isoveli Isacuksen usein mukaansa ja jo monia vuosia, tosin harvakseltaan, Anders oli liikkunut isän matkassa. Olof oli, äidin mukaan, liian heikko lähteäkseen vaaralliseen korpeen, mutta Claudius itse oli tuottanut isälleen pettymyksen, keskittymällä miekkailun ja metsästyksen sijasta kirjoihin. Isän halveksunta kirveli, mutta Claudius kesti sen ylpeästi.
Äiti rypisti epäilevänä kulmiaan, eikä ollut ainut, joka suhtautui isän suunnitelmaan epäluuloisesti. ”Mutta, herrani, kuka huolehtii linnasta, jos me huvittelemme koko talven Michel Zachariaanpojan linnassa?” Mainittu mies oli Magdalena-tädin puoliso. ”Minä olen paraikaa sopimassa asioista”, isä totesi ja huitaisi väheksyvästi kättään.
”Aivan... Uusia maisemia, uusia naisia...” Isacus mumisi itsekseen. Claudius painoi päänsä, ettei kukaan näkisi hänen kasvoilleen kohonnutta ilmettä. Hän halveksui isoveljeään, tämän elämään ei mahtunut muuta kuin hevoset ja ruumiinilot. Mutta Isacus oli häntä vanhempi ja lisäksi isän suosikki, joten hänellä ei ollut oikeutta tuoda mielipidettään julki.
Se oli epäreilua; Anders oli vanhin poika ja perijä, Isacus isän suosikki ja Olof äidin lellikki. Kaikilla hänen veljillään oli jotain valtaa, mutta hän itse oli pahnan pohjimmaisena. Jos tämä olisi johtunut vain hänen iästään - Claudius kyllä ymmärsi että vanhempia ihmisiä tuli kunnioittaa -, mutta ei, jokaiselle muulle veljellä osoitettiin erikoishuomiota. Mutta ei Claudiuksella ollut mitään oikeuksia valittaa, itsepä hän oli itsensä tähän ajanut. Isän silmissä kunnon miekkakäsi oli paljon arvokkaampi kuin Claudiuksen ohuet sormet, jotka kannattelivat tuskin kynää painavampia taakkoja, jos ei ollut ihan pakko.
”Onko Olof tarpeeksi terve matkustamaan niin pitkän matkan, hänellähän on kuitenkin heikko terveys. Ja entä Cajsa, nuori neito?” äiti huolehti. Isä nauroi mahtipontisesti: ”Kyllä poika jaksaa.” Olofin ilme oli nyrpeä, Claudius tiesi veljensä mieluummin antautuvan itse pääpirulle, kuin nähdä vapaaehtoisesti vaivaa jonkin eteen. Äiti ei antanut Olofin juurikaan rasittaa itseään ja näin poika säästyi helposti kaikenlaiselta vaivannäöltä. Laiskuus ja ahneus olivat veljen synnit, mutta kukaan ei häntä niistä moittinut. Claudius epäili vahvasti, että Olof olisi ollut täysin kykeneväinen ratsastamaan vaikka valtakunnan toiselle puolelle.
Kun pitkä neuvottelu viimein päättyi, oli aurinko jo painumassa mailleen. Äiti, luonteelleen ominaisesti, oli tahtonut tietää kaiken mahdollisimman tarkasti eikä ollut tyytynyt epätarkkoihin vastauksiin. ”Puolen vuoden päästä... Silloin on jo alkusyksy. Talvella kälyn luona on varmasti kylmä, kokemuksesta kyllä tiedetään millaisia nämä kivilinnat ovat... Mutta että koko talven yli ja pitkälle kevääseen, toivon todella että hankit jonkun pätevän hoitamaan talouttasi”, äiti kertasi päätään puistellen ja tämän ilmeestä näki, että nainen laski parhaillaan hyvin tarkasti matkaan tarvittavien varusteiden määrää ja muuta, mistä Claudius ei oikeastaan jaksanut välittää, pakkaaminen ja taloudenhoito olivat naisten työtä. ”Kaipa tämäkin pitää jotenkin järjestää”, äiti huokaisi raskaasti ja tämän ylväs ryhti painui hieman lysyyn. Isä ei välittänyt.
Ingridin ja Wendilan vallaton hihitys täytti salin, mutta äitipuoli Magdalenan hyytävä katse hiljensi kaksoissisaret. Didrik Michelinpoika sörkki haluttomana ruokaansa ja seurasi sivusilmällä perheensä ruokailua.
Wendila ja Ingrid olivat hänen nuorempia sisariaan, tytöt olivat täsmälleen samannäköisiä ja edes Didrik itse ei osannut sanoa, kumpi oli kumpi. Tytöt käyttivät samannäköisyyttään häpeämättä hyväkseen, mutta pysyivät silti säädyllisyyden rajoissa ja olivat luvanneet, etteivät tuottaisi perheensä nimelle häpeää vallattomalla käytöksellään. Tytöt ihailivat suosittua isoveljeään ja Didrik luotti, etteivät he pettäisi hänen luottamustaan, vaikka aiheuttivat jatkuvasti huolta.
Didrikin isä, Michel, näytti aivan yhtä itseensä tyytyväiseltä ja ylpeältä kuin yleensäkin. Mies oli jo harmaantunut ja pientä elopainoakin oli tälle kertynyt, mutta silti mies näytti aivan yhtä ylväältä kuin vuosikymmeniä sitten. Ja aivan yhtä kopealta.
Magdalena oli Didrikin äitipuoli, jonka isä oli nainut kymmenisen vuotta sitten, pian Didrikin oman äidin kuoleman jälkeen. Ilmeisesti naisella oli itsestään aivan yhtä korkeat kuvitelmat kuin isälläkin, Magalena kulki jatkuvasti nenä pystyssä ja katsoi lähes kaikkea ja kaikkia nenänvarttaan pitkin. Didrik ei pitänyt äitipuolestaan, eikä äitipuoli pitänyt hänestä, joten heidän välinsä eivät olleet kovin kehuttavat. Sitä paitsi, Magdalena oli kademielinen ja ylenkatseellinen; ominaisuudet, joita Didrik ei voinut sietää, mutta joihin hän törmäsi muissakin kuin kitkerässä äitipuolessaan.
Didrikin sisarpuolet, Constance ja Bartolomeus olivatkin sitten aivan oma lukunsa. Constance oli valloittava pieni tyttönen, joka oli aina yhtä hymyä. Ilmeisesti tämän äidin vaikutus ei ollut vielä pilannut tätä pienokaista. Didrik soi pienelle siskolleen lempeän hymyn, huolimatta siitä, että ruoka oli menossa jonnekin aivan muualle kuin tytön suuhun.
Bartolomeus olikin sitten vähintään yhtä tympäisevä kuin Magdalena. Pienestä iästään huolimatta poika vaikutti siltä, ettei maailmassa olisikaan mitään mukavia asioita. Bartolomeus oli myös vallan sokaistunut omasta tärkeydestään ja vain Didrik oli tämän tiellä. Muuten poika olisi linnan perillinen, mutta nyt Didrik vei häneltä sen arvon ja sekös jos mikä sai pojan raivoihinsa. Bartolomeus inhosi velipuoltaan avoimesti eikä epäröinyt osoittaa sitä. Mutta Didrik ei pelännyt pienen lapsen myrkyllistä kieltä tai kovin hauraita nyrkkejä. Mutta hän oli valmis inhoamaan Bartolemeusta yhtä paljon kuin tämä häntä.
Jo valmiiksi tylsä puhe kääntyi jonnekin tulevan vuoden viljasatoon ja Didrik menetti kiinnostuksensa keskusteluun lopullisesti. Hän siirteli ruokapaloja lautasen puolelta toiselle eikä jaksanut välittää siitä, että Bartolomeus, kismittävän lapselliseen tapaansa, heitteli häntä herneillä.
Yhtäkkiä hän havahtui ajatuksistaan, kun isän kantava ääni kutsui häntä. ”Niin, herra isä?” Didrik vastasi nöyrästi. ”Puhuin eilen kolpakon ääressä Arvidin kanssa ja hän suhtautui aikeisiisi hyvin myöntyväisesti, kun vihjaisin hänelle niistä”, isä kertoi ja tuijotti, leuka hivenen liian korkealla, poikaansa peittelemättömän arvostelevana.
Missä vaiheessa niistä oli tullut Didrikin aikeita? Didrik ei kuitenkaan viitsinyt väittää isäänsä vastaan, vaan tyytyi sanomaan:” Sepä mukavaa.” Isä vilkaisi vielä Didrikiä hieman epäillen ja jatkoi:” Eleonora on hyväsukuinen ja siveä neito, teidän avioliittonne tulee olemaan suotuisa molemmille osapuolille.”
Didrik nyökkäsi hiljaisena ja ajatteli Eleonoran kauniita, mutta kovin typeriä kasvoja. Tyttö oli kyllä kaunis ja rikas, mutta tyhmä kuin saapas ja kävi lähinnä Didrikin hermoille. Isä oli valitettavasti päättänyt, että Didrik halusi naida Eleonora Arvidintyttären, vaikka Didrik itse piti koko ajatusta naurettavana. Mutta isälle oli turha väittää vastaan, tämä onnistui kääntämään kaiken aina siten, että se vastasi hänen omaa päätöstään. Didrik huokasi hivenen liian kuuluvasti, sillä Magdalena vilkaisi häntä voitonriemuisena.
**
”Sinä et halua astua avioon Eleonoran kanssa, eikö niin?” Ingrid kysyi myötätuntoisena astellessaan veljensä vierellä. Ilma oli leuto, mutta siinä tunsi jo syksyisen kirpeyden. Wendila poimi hieman kauempana kukkia, tyttöjä näki harvoin kaukana toisistaan. Didrik pudisti päätään. ”En, mutta isä on päättänyt niin ja sinä tiedät mitä se tarkoittaa.”
Ingrid vilkaisi nopeasti sisartaan. ”Olen kovin surullinen kuullessani tuon, Eleonora on kuitenkin hyvä ystäväni. Ja hän pitää sinusta kovasti”, tyttö totesi alakuloisesti, katse maassa. ”Tai sitten rahoistani”, Didrik totesi nyrpeänä. Ingrid vilkaisi häntä moittivasti. ”Älä viitsi”, hän suhahti.
Didrik jatkoi, välittämättä siskonsa toruista:” Magdalena on vain iloinen aiheuttaessaan minulle harmia, olen varma, että hän vain ruokkii isän päätöstä.” Ingridin katse muuttui entistä torjuvammaksi. ”Sinä tiedät, meidän täytyy kutsua häntä rouva äidiksi ja on epäkunnioittavaa puhua hänestä noin.”
Didrik irvisti ja tuhahti pahantuulisena. Ingrid pudisti päätään, kosketti kevyesti veljensä kättä ja riensi sitten siskonsa luokse.
Ei ollut mikään ihme, että Ingrid ei ollut jaksanut Didrikin epäkunnioittavaa, pahantuulista käytöstä enempää. Didrik hymyili vaisusti ajatellessaan mitä kaikki ne vanhat rouvat sanoisivat jos näkisivät Didrikin nyt. Vieraat, ystävät ja sukulaiset olivat aina vallan vakuuttuneita siitä, että Didrik oli kerrassaan hurmaava nuorukainen. Niin hän olikin seurassa. Didrik tiesi miten käyttäytyä, miten huomioida kaikkia ja olla yhtä aikaa kunnioittava ja sydämellinen. Mutta hymyilevien kasvojensa alla hän häpesi, pelkäsikin itseään ja ajatuksiaan.
Vaikka monet nuoret neidot toivoivat Didrikin huomiota ja vaikka he sitä yleensä saivatkin, eivät Didrikin neidoille heittämät lempeät katseet sisältäneet lainkaan tunnetta. Niin kuin eivät kaikki ne ihastuttavat neidot myöskään herättäneet Didrikissä minkäänlaisia tunteita. Olihan naiskauneus kaunista katselle, mutta Didrikiä ei kiinnostanut se sen enempää. Sen sijaan...
Didrik katkaisi ajatuksen nopeasti, luoja tiesi, miten kovasti hän yritti kontrolloida itseään, olla ajattelematta moista jumalattomuutta. Mutta Didrik ei todellakaan nähnyt öisin unia niiden kaunokaisten povista, vaan jostain aivan muusta. Ja hän häpesi itseään, eikä ymmärtänyt, miksi hän tunsi jotain niinkin säädytöntä. Hän oli pyytänyt kaikessa hiljaisuudessa pappia manaamaan pahat henget pois hänestä, mutta tilanne ei ollut muuttunut, vaikka pappi olikin vakuutellut Didrikin olevan nyt puhdas. Kaikkea muuta.
Ja ajatuskin Eleonorasta ja avioon liittyvistä velvollisuuksista sai hänet lähes voimaan pahoin.
”Didrik, tule poimimaan meidän kanssamme kukkia!” Wendilan huutoa seurasi vallaton kikatus. Didrikistä oli mukava katsoa miten elinvoimaisia ja hilpeitä hänen sisarensa olivat, nuoruuden palava elämänilo paloi heissä kirkkaana ja kirkasti heidät kohdanneiden ihmisten ilmeet. Didrik hymyili väsyneesti ja noudatti siskonsa käskyä.
**
Paljon puhuvia katseita heiteltiin suuntaan jos toiseen. ”Tarkoititteko tuota todella, herra isä?” Wendila uskaltautui kysymään. ”Kyllä”, Michel tokaisi napakasti. ”Magdalenan veli tulee perheineen vierailulle tänne.” ”Milloin, herra isä? Ja kuinka kauaksi?” Didrik kiirehti kysymään. Hän olisi kaikkea muuta kuin halukas näkemään äitipuolensa perheen. Luultavasti samanlaisia ihmisi, kuin arvon rouva äiti. Ajatus linna täynnä sellaisia ihmisiä sai Didrikin äärimmäisen synkäksi.
Isä kohensi ryhtiään ja vilkaisi kopeana vierellään istuvaa Magdalenaa. ”Muutaman viikon kuluttua. He viipyvät täällä talvikauden.” Mahtavaa. Koko talvi samojen seinien sisällä äitipuolen sukulaisten seurassa. ”Vaimoni ei ole nähnyt ainutta veljeään vuosiin. Joten annoin hänelle suostumuksen tähän pyyntöön.” Isän ääni suorastaan tihkui arvovaltaa.
Ei ollut lainkaan vaikea arvata, että kaunis nuori vaimo oli puhunut herransa nopeasti ympäri. Vaikka isä ei ottanut vastaan käskyjä keneltäkään muulta kuin kuninkaalta, kuunteli tämä vaimonsa pyyntöjä ja tarvittiin vain pieni suostuttelu ja avokauluksinen mekko, kun isä oli jo valmis lupaamaan vaikka tähdet taivaalta naisen tähden. Didrikistä se oli säälittävää.
Kysymyksiä sateli vielä, mutta aina isällä oli aina vain epämiellyttävämpi vastaus. ”Paljon heitä on?” ”Vaimoni veljen ja tämän vaimon lisäksi viisi kappaletta jälkikasvua.” ”Ovatko he hienoa väkeä?” ”Vain hieman parempaa kuin me.” ”Onko meillä tarpeeksi huoneita ja ruokavaroja?” ”Olemme kyllä valmistautuneet tähän.”
Lopulta kaksoset poistuivat kevyesti niiaten ja Didik seurasi heitä. Magdalena katsoi, poikansa Bartolomeus vierellään, heidän peräänsä hymyillen tyytyväistä, julmaa hymyään.
Keskustelu jatkui vielä Didrikin ja kaksosten kesken. Verhojen suojaama syvennys tarjosi mainion paikan vaihtaa mielipiteitä. ”Tämä ei voi olla totta!” Didrik suhahti heti. Wendila mutisi jotain myöntävää, mutta Ingrid totesi:” Tästä voi tulla hauskaakin. Kerrankin tapahtuu jotain. Ja emmehän me tiedä millaisia ihmisiä he ovat.” Didrik muljautti silmiään ja näytti kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä.
”Linna täynnä Magdalenan sukulaisia -” ”Tiedät kyllä miten häntä puhutellaan”, Ingrid tokaisi. ”Täällä tulee ahdasta. Ja joudumme joka päivä seurustelemaan vieraiden ihmisten kanssa. Se on ahdistavaa”, Wendila lausui oman mielipiteensä tilanteeseen.
”Me tutustumme heihin”, Ingrid huomautti toiveikkaana. Ja vaikka Ingrid saikin pian Wendilan puolelleen, Didrik ei kyennyt näkemään tilanteessa mitään erityisen miellyttävää.
**
Lähtöä oli suunniteltu kauan ja hartaasti ja silti se oli tullut aivan liian aikaisin. Ja puolimatkassa oli puhjennut kurjin koiranilma, mitä Claudius oli aikoihin nähnyt. Märät hiukset liimaantuivat kasvoille samoin läpimärät vaatteet ihoon kiinni. Kasvoja piiskaava vesi pakotti sulkemaan silmät ja Claudius katseli maailmaa hämärästi ripsiensä lomasta.
Edelle ratsastavien isän ja veljien hahmot näkyivät tummina hahmoina ja Claudius yritti ohjastaa kuraisella tiellä kulkevaa hevostaan isoveljiensä perässä. Äiti ja Cajsa tulivat perässä vaunuilla. Claudius pelkäsi että vaunut juuttuisivat kuraan tai ajuri ajaisi vaunut ojaan, matkanteko tällä ilmalla ei ollut tosiaankaan mitään leikkiä.
Kun ensimmäiset valot pilkahtivat kukkulan huipulla sijaitsevasta linnasta, Claudius hymyili itsekseen helpottuneena. Ei enää pitkä matka, pian he olisivat perillä ja pääsisivät kuivattelemaan. Ilmeisesti isä oli huomannut saman ja kiristi kulkueen ensimmäisenä vauhtia. Claudius puri hammasta yhteen ja räpytteli kiivaasti silmiään, ikään joku olisi voinut kulkea enää yhtään lujempaa tällä kelillä.
**
”Rakas veli, voi missä kunnossa te olette!” Nainen oli varsin kaunis ja kantoi itsensä ylväästi, mutta Claudius ei pitänyt tämän silmistä. Niistä huokui avoin halveksunta koko ympäröivää maailmaa kohtaan. Nainen oli Magdalena, isän puoleinen täti, josta Claudius oli kuullut paljon puheita, mutta jota ei ollut vielä nähnyt; linna, mihin isän sisko oli naitettu, sijaitsi melkoisen matkan päässä heidän omastaan.
He olivat matkanneet tänne monta päivää, viikko siinä oli varmasti vierähtänyt... Mutta tapa, jolla isä puhui pikkusiskostaan, paljasti että mies ihaili avoimesti sisartaan ja nämä kaksi, Claudiuksen isä ja täti, olivat hyvissä väleissä. Kirjeitä läheteltiin puolin ja toisin. Ja nyt isä, puhuttuaan siitä monta vuotta, oli viimein pannut toimeksi ja päättänyt lähteä vierailulle linnaan, jossa hänen siskonsa toimi linnanrouvana.
Magdalena-tädin perässä saapui pian vanha mies, jolla oli samanlainen katse silmissään kuin vaimollaan. ”Ah, olen iloinen nähdessäni rakkaan rouvani noin onnellisena”, hän sanoi jäykästi, vaikuttamatta lainkaan iloiselta.
Toisin kuin hämäännyttävän samannäköiset tytöt, joiden silmät tuikkivat innostuksesta. Varmaankin oli mahtavaa, kun heidän näköpiiriinsä ilmaantui iso joukko naimattomia nuoria miehiä, Claudius ajatteli hieman kirpeästi.
” Aviomieheni Michel ja tytöt hänen edellisestä liitostaan, Wendila ja Ingrid”, Magdalena esitteli. ”Mutta rakas sisko, entäs omat lapsesi. Haluaisin todellakin nähdä heidät”, isä totesi. ”Bartolomeus ja Constance nukkuvat jo. Mekin olimme siirtymässä makuukamarin puolelle”, Magdalena selitti. Äänensävystä ei voinut päätellä, että lapset olisivat herättäneet naisessa minkäänlaisia tunteita. ”Tosiaan, he ovat vielä nuoria. Mutta entäs tämän linnan perijä? Mainitsit hänet jossain kirjeessäsi”, isä tiedusteli varovaisesti. Magdalena nyrpisti hienoisesti nenäänsä, tämä perijä, luultavasti myöskin herra Michelin entisestä avioliitosta, ei näyttänyt miellyttävän tätiä sitten yhtään.
”Mainitsiko joku minut?” Äänen omisti mustahiuksinen, suunnilleen Claudiuksen ikäinen poika. Magdalena vilkaisi tätä kuin halpaa makkaraa. ”Didrik, herrani edellisestä avioliitosta. Poika perii tämän kaiken jonakin päivänä.” Didrik vastasi äitipuolensa katseeseen samalla lailla.
Röyhkeää, Claudius ajatteli ja tarkasteli Didrikiä kiinnostuneena. Vaikka tuskin tästä saisi seuraa, eikä Claudius edes kaivannut sellaista. Hän viihtyi varsin hyvin yksinkin, vaikka tuleva pitkä ja pimeä talvi ainakin toistaiseksi vieraassa linnassa sia hänen mielensä synkkenemään.
Claudius käänsi päänsä häveliäästi sivuun, kun Didrik vastasi hänen katseeseensa. Claudiuksen yllätykseksi toinen kuitenkin valahti valkeaksi kuin olisi nähnyt haamun. Johtuiko se hänestä..? ”A-anteeksi”, Didrik sanoi ääni värähtäen ja pakeni huoneesta. Claudius puri vaivautuneena huultaan. Eikö Didrik ollutkin kalvennut huomatessaan hänet..?
~*~*~*~
Kommentoikaa, hyvät ihmiset, mä haluaisin kernaasti tietää mitä tästä ajatellaan.
Kommentit