Se on täällä, pitkän odotuksen jälkeen! =D Enkä edes tiedä onko tämä sen odottamisen arvoinen... Mutta ottakaapa nyt mukava asento tuolissanne, sulkekaa tarinan kulkua haittaavat häiriöntekijät ja syventykää taas tähän auttamattomaan sekoiluun... Väärinkäsityksiä, pelkkiä väärinkäsityksiä, mä saan näistä pojista päänsärkyä.

**

Claudius oli muistanut Magdalena-tädin kopeana ja kovinkin epämiellyttävänä naisena. Ja vaikka hän edelleen myönsi, että täti oli mukava vain niille, ketkä katsoi sen arvoiseksi (ja tädillä oli todella korkea taso) ja oli erittäin ylpeä, oli Claudius joutunut muovaamaan käsitystään uudestaan jonkin verran. Pian Didrikin kanssa tapahtuneen välikohtauksen jälkeen täti oli pyytänyt häntä avuksi, kun tämä lähti keräämään lääkeyrttejä läheltä tai kauempaakin linnan tarpeisiin. Ja vaikka Claudius oli lupautunut mukaan hyvin epäileväisellä mielellä, oli hän ollut hyvin otettu tästä pyynnöstä, että juuri hänet; hän, pojista nuorin, joka merkitsi sisarussarjastaan vähiten vanhemmilleen.

Paljoa Magdalena ei puhunut, vain silloin kun Claudius pyysi tätä kertomaan jostain kasvista, kertoi täti kaiken tietämänsä sellaisella innostuksella, ettei sitä olisi voinut koskaan uskoa nähtyään miten kopea ja kylmä nainen oli kaikkia kohtaan. Mutta Claudius oli mielissään saadessaan nähdä tädin rentoutuneemman puolen, yleensä kun tämä oli hyinen kuin talvinen meri. Sitä, miksi täti oli valinnut juuri hänet, ei Claudius osannut arvata. Tai ehkä se johtui siitä, että heitä yhdisti se, että Didrik inhosi kumpaakin. Claudius huokasi raskaasti ja kumartui poimimaan maasta tädin pyytämän ruohon.

Näppärin sormin Claudius nyppi ruohosta kukinnot irti ja kääntyi Magdalenaan päin. ”Tässä, olkaa hyvä, täti”, hän sanoi ja ojensi juuri poimimansa yrtin tädilleen. Magdalena tarkasteli sitä hetken, ennen kuin laittoi sen kyljellään roikkuvaan vasuun vaisu hymy kasvoillaan. Vaikka Claudius oli jo luullut tottuneensa näkemään tätinsä kasvoilla hymyn häiveen, hätkähti hän silti joka kerta. ”Oikein mainiota”, Magdalena kehaisi ja sai hymyn myös Claudiuksen kasvoille. Tädiltä sai hyvin harvoin kiitosta ja se merkitsi paljon. ”Kiitos.”

”Sinulla on luontaisia taipumuksia tähän”, täti huomautti kumartuessaan tutkailemaan maasta nousevia kukkia. Sanat sisälsivät enemmän kuin ulkopuolinen olisi voinut aavistaakaan, ainakin Claudiukselle, joka ei ollut kehuihin lainkaan tottunut. Nuorukainen ei onnistunut pyyhkimään yllättynyttä ilmettä kasvoiltaan. ”Mitä täti tarkoittaa?” hän ähkäisi. Magdalena ei vastannut enää mitään, mutta tämän kasvoilla karehtiva hymyntapainen sai Claudiuksen entistä hämmentyneemmäksi.

***

Magdalena-täti ei koskaan huolinut Bartolomeusta mukaansa, kun hän ja Claudius lähtivät syksyisille kedoille yrttejä etsimään. Claudiusta tämä tilanne hieman oudoksutti, olihan Bartolomeus tädin oma poika. Tosin täti ei osoittanut lapsilleen muutenkaan juuri huomiota. Hiljaa mielessään Claudius mietti, eikö täti yksinkertaisesti vain pitänyt lapsista vai kuuluiko pieni poika jostain syystä henkilöihin, joille täti ei katsonut tarpeelliseksi olla ystävällinen.

Silti pikkupoika oli aina vastassa portilla, kun he tulivat takaisin. Kuten tänäänkin, Bartolomeus nojasi sillankaiteeseen, punainen tunika näkyi jo kauas. Näennäisesti tämä odotti Claudiusta, mutta Claudius epäili että poika halusi samalla nähdä äitinsä. Etäinen, vaitelias Magdalena. Niin kovin erilainen kuin Claudiuksen oma äiti, joka oli aina ollut läsnä kaikkien lastensa elämässä, vaikka Olof olikin tämän erikoissuosikki.

Ja Claudius ei voinut olla miettimättä, miltä tuntui elää kokonaan ilman omaa äitiä, kuten Didrik ja kaksoset... Hiljaa itsekseen kiroten hän puristi kätensä nyrkkiin. Miksi hänen ajatuksensa kääntyivät aina yhteen ja samaan ihmiseen. Kirottu Didrik, mitä nuorukaisella oli häntä vastaan? Rehellisesti sanoen, aluksi Claudius oli heikosti toivonut, että heistä olisi voinut tulla ystäviä, hänellä kun ei niitä juuri ollut... ”Isoveli!” Bartolomeuksen juostessa pyörimään hänen jalkoihinsa, oli Claudiuksen pakko hymyillä ja heittää hetkeksi synkät ajatuksensa pois mielestään.

”Ingridillä on sinulle asiaa!” poika ilmoitti topakasti ja nyki odottavasti hänen tunikan helmaansa. Aivan, Ingrid - ei vahingossakaan isosisko. Paitsi eiväthän nämä olleet varsinaisesti sisaruksia... Claudius vilkaisi varovasti Magdalena-tätiä, joka tarkasteli poikaansa täysin ilmeettömänä, mutta nyökkäsi hänelle myöntymisen merkiksi. ”Hyvä on, näytä minulle missä Ingrid on”, Claudius hymähti. Itse asiassa hänellä oli hauskaa seuratessaan innostuksesta suorastaan hehkuvaa Bartolomeusta, joka höpötti tapansa mukaan kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä mennessään. Hätkähtäen Claudius tajusi, ettei poika koskaan päästänyt huuliltaan muuta kuin aurinkoisia sanoja, ei koskaan mitään minkä voisi liittää jotenkin ajoittain näkyvään yksinäiseen, murheelliseen ilmeeseen.

Ingrid löytyi kappelista - tai ainakin Claudius oletti että tämä oli Ingrid, hän saattoi aivan yhtä hyvin erehtyä siskoksista. Epämääräisesti Claudiuksen mielessä häivähti ajatus siitä, että erottiko Bartolomeus kaksoset toisistaan. ”Sinulla oli jotain asiaa”, Claudius aloitti varovaisesti, tunnustellen tunnelmaa. Tyttö kääntyi ja näytti huomattavan huojentuneelta. ”Aivan, ihana kun tulit”, Ingrid huudahti läpsäyttäen kädet yhteen. ”Bartolomeus, kiitos, teit hyvän työn, mutta nyt voit mennä”, hän kehotti kääntyen ovelle norkoilemaan jääneen pikkupojan suuntaan. Bartolomeus livahti kiitollinen hymy huulillaan ulos. Sitten tyttö keskitti koko huomionsa hieman vaivautuneeseen Claudiukseen.

”Onko sinulla aavistustakaan, miksi pyysin Bartolomeusta tuomaan sinut tänne?” hän kysyi. Claudius pudisti päätään ja antoi katseensa vaellella seinillä. Hän vaivaantui jäätyään kahden huoneeseen tytön kanssa, jotkut olisivat tuominneet tilanteen täysin sopimattomaksi, esiliina pitäisi aina olla mukana. Claudiusta pelotti, että hän saisi nyt kuulla jonkinlaisen rakkaudentunnustuksen tytöltä - niin oli käynyt kerran ja se oli ollut kaikkea muuta kuin mukavaa. Ei Claudiuksella mitään neitosia vastaan ollut, joidenkin kanssa hän saattoi jopa kuvitella elävänsä, mutta hän oli perusluonteeltaan kovin ujo. Ja herranen aika, Ingridhän oli epäsuorasti hänen sukulaisensa. Se ei merkinnyt loppupeleissä mitään, ei ollut outoa naida edes omaa serkkuaan; mahdollisimman läheltä sukulinjaa. Eivätkä Ingrid ja Claudius edes olleet verisukulaisia. Mutta Ingrid ei kyllä Claudiuksen tarkkailun tuloksena vaikuttanut niin säädyttömältä neidolta, toisin kuin siskonsa, mitä nyt Claudius oli näiden puheita tulen ääressä pimeinä iltoina kuunnellut.

Ilme Ingridin kasvoilla oli jotain huojentuneen ja harmistuneen väliltä. ”Asia koskee itse asiassa veljeäni”, tyttö aloitti ja sai Claudiuksen huulilta turhautuneen huokaisun. Tässäkö sitä taas oltiin? Eikö hän saanut aiheelta rauhaa missään, kun mokoma mustahiuksinen nuorukainen kummitteli hänen ajatuksissaankin kaiken aikaa. Ingrid ei joko välittänyt tai huomannut ja jatkoi:” Oletteko te tutustuneet hyvinkin?”

Claudius naurahti käheästi. ”Todellakaan emme, veljesi on tehnyt selväksi, ettei tahdo olla missään tekemisissä kanssani.” Miksi ihmeessä kyseisen henkilön pikkusisko oli tullut tenttaamaan Claudiukselta veljestään, joka ei edes sietänyt nähdä häntä. Ainakin Ingrid osoitti terveen arvostelukyvyn puutetta, jos ei muuta. ”Minä ajattelin”, Ingrid mutisi ja sai Claudiuksen kärsimättömäksi. ”Jos sinulla on jotain varsinaista asiaakin, niin sano äläkä vitkuttele”, hän tuhahti ja naputti kärsimättömänä jalallaan lattiaa. Hän ei pitänyt kappelin tunnelmasta, lähes sama tapahtui jokaisessa kirkossa ja kappelissa, ikävä tunnelma, ihmisten pelko kuolemaa ja viimeistä tuomiota kohtaan.

”Itse asiassa minulla olisi pyyntö”, Ingrid totesi. Claudius kohotti kulmakarvojaan ja kysyi, peläten jo pahinta:” Ja mikähän se on?” ”Isoveli... Hän on käyttäytynyt oudosti viime aikoina. Eikä hän ole ilkeä ihminen, kyllä hän varmasti haluaisi tutustua sinuunkin, hänellä vain on ennakkoluuloja. Hän ei pidä tädistäsi, tiedäthän... Joka tapauksessa, voisitko edes yrittää puhua hänelle, tutustua häneen? Se tekisi varmasti veljelle hyvää, hän on niin yksinäinen...” Ja tässä sitä oltiin, olisihan Claudiuksen melkein pitänyt arvata. Hän avasi jo suunsa vastalauseeseen, mutta Ingrid ehätti edelle:” Oikeasti, minä pyydän! Olkaa niin kiltti! Yritä edes miellyttää Herraa, lähimmäisen rakkaus, kyllä sinä tiedät...”

”Miksi ihmeessä minä jättäisin kunnioittamatta veljesi käskyä jättää hänet rauhaan”, Claudius protestoi ja vastusti päässään piipittävää velvollisuuden ääntä. ”Minä en voi tehdä mitään, mutta hän katsoo sinua niin kuin tahtoisi tutustua sinuun paremmin”, Ingrid selitti anova katse silmissään. Vai että sillä lailla? Claudius nielaisi palan kurkustaan ja yritti haihduttaa mielestään kaikki sinne tuppaavat epämiellyttävät ajatukset, joista hän saattoi tosin syyttää vain itseään.

***

Kop kop kop

Kolme haparoivaa koputusta. Claudius ei ymmärtänyt miksi oli lopulta, Ingridin pitkien suostuttelujen jälkeen, myöntynyt tämän älyttömään pyyntöön. Miksi vaivata ihmistä, joka oli tehnyt selväksi, ettei tahtonut nähdä häntä? Vain hädin tuskin Claudius suostui myöntämään itselleen, että oli osaksi mielenkiinnosta suostunut mokomaan tunkeiluun. Aivan liian pian ovi tempaistiin auki. Kylmä hiki kihosi Claudiuksen otsalle, hän ei ollut vielä valmis tähän.

Claudiuksen hermostuneisuutta ei parantanut lainkaan oven avanneen nuorukaisen täydellisestä yllätyksestä kielivä ilme. ”Tuota... Päivää”, Claudius mumisi ja yritti huonolla menestyksellä vääntää kasvoilleen jotain joka olisi muistuttanut edes läheisesti hymyä. Didrikin pitkien ripsien kehystämät silmät kaventuivat epäluuloisesti. ”Mitä sinä tahdot?” hän äyskähti ja tarttui oven salpaan, kuin valmiina jo sulkemaan sen. No, Claudiusta ei olisi yllättänyt vaikka toinen olisi vetänyt oven kiinni hänen nenänsä edestä.

”Emme ole ehtineet oikein tutustua... Ajattelin että olisi mukava jutella hetkinen kanssasi”, Claudius änkytti ja kirosi mielessään sanojaan jo päästäessään ne huuliltaan. Mokomaa selitystä ei edes armelias Jumala kaikessa hyvänsuopuudessaan nielisi kaiken Didrikin aiheuttaman sotkun jälkeen. Oli kuitenkin Claudiuksen vuoro yllättyä, kun Didrik varovaisen hymyn säestämänä, mutta silmät selvästi epäuskoisina, pyysi hänet viivytellen sisään kamariinsa. Ja vaikka kaiken järjen mukaan tilanne oli sujunut Claudiuksen kannalta oikein hyvin, kasvoi pakokauhu hänen mahanpohjassaan entistä vahvempana. Tässä oli nyt jotain mätää, miksi Didrik edes hymyilisi hänelle julistettuaan ensin, ettei tahtonut nähdä häntä? Kokemus oli opettanut olemaan varuillaan.

Didrikin kamari vaikutti melko samanlaiselta kuin muutkin tornikamarit, joihin nuoret oli majoitettu, myös Claudius itse - syy kuitenkin lieni se, että tornikamarit myös vetivät enemmän ja nuorillehan kelpasi hieman viileämpikin huone. Erityisen huomion Didrikin kamarissa vei kuitenkin pöydällä komeileva paksu, nahkakantinen kirja. Claudius jäi tuijottamaan sitä kuin lumoutuneena ja sananmukaisesti hyppäsi melkein ilmaan, kun kuuli Didrikin äänen takaansa. ”Pidätkö kirjoista? Haluaisitko lainata tuon?”

Nopeasti Claudius kääntyi ympäri, mutta kohotti kasvonsa rohkeasti kohtaamaan Didrikin katseen. Jossain toisessa tilanteessa hän olisi voinut vannoa että pojan silmissä leikki nauru, mutta nyt se tuntui täydeltä mahdottomuudelta. Tilanteessa oli jotain uhkaavaa, tai sitten se oli vain Claudiuksen oman pään sisällä, pojan päästettyä epäluulonsa valloilleen. Nyt oli kuitenkin myöhäistä kääntyä takaisin. ”Kiitos, kyllä”, hän takelteli. Olo oli sama kuin häkkiin jääneellä eläimellä, miksi hän olikaan ollut niin tyhmä että oli suostunut Ingridin pyyntöön. Didrik vihasi häntä, hymyn takana täytyi piillä jotain aivan muuta; kasvoihin ei kannattanut koskaan luottaa sen enempää kuin sanoihinkaan, ihmiset käyttivät naamioita, piilottivat todelliset kasvonsa, tunteensa muiden eleiden alle.

Claudius ei saanut muodostettua sanaakaan huuliltaan, mutta onneksi Didrik hoiti puhumisen ennen kuin hiljaisuus kävi liian raskaaksi. ”Säikähditkö sinä jotain? Ihan turhaan.” Sanoja seurannut vakuutteleva hymy oli omiaan kalventamaan auringonkin loisteen, mutta se sai Claudiuksen entistä varautuneemmaksi. ”Mitä sinä tahdot minusta?” ruskeahiuksinen töksäytti. Hän kuulosti epäkohteliaalta ja tahtoikin kuulostaa, hän ei kestänyt tätä. Mitä peliä Didrik oikein pelasi hänen kustannuksellaan? Hän oli tahtonut vastauksen jo pidemmän aikaa, oli kysynytkin jo samaa Didrikiltä, muttei ollut sitä vieläkään saanut.

”Mitä tarkoitat?” Didrik kysäisi näennäisen välinpitämättömänä ja Claudius olisi uskonutkin, olisi antanut toisen uskotella itselleen että hän todella oli Didrikille täysin yhdentekevä, ellei hän olisi muistanut mitä Ingrid oli sanonut, elleivät nuorukaisen silmät olisivat tuikkineet niin kovin kiinnostuneina. Samanlainen katse kuin silloin pienen, pölyisen huoneen ovella; se, jota Claudius ei osannut tulkita, jota hän pelkäsi, mutta jonka hän olisi halunnut nähdä tuhat kertaa useamminkin, vaikkei myöntänyt sitä itselleen. Ilme Didrikin kauniin värisissä silmissä aiheutti saman reaktion kuin viimeksikin; hetken ajan Claudiuksen pää tuntui täyttyvän pumpulista ja sydän jätti muutaman lyönnin väliin.

Pyristeltyään irti hämäännyksestään, kävi Claudius vastaiskuun, pää edelleen hieman pyörällä. ”Miten niin? Minun tuota pitäisi kysyä. Ensin osoitat varsin avoimesti, ettet siedä minua näköpiirissäsi ja nyt jo hymyilet ja lainailet minulle kalliita kirjoja!” Claudius ei edes tajunnut että hänen raivostunut huutonsa oli kohonnut hetkellisesti kimeään falsettiin; koko epätietoisuudesta kerääntynyt turhautuminen pyrki ulos. Didrik näytti melkoisen pöllämystyneeltä, mutta se olikin tälle aivan oikein. Ajatelkoot edes hetken käytöstään. ” Armeliaan Isän nimeen, etkö voisi selittää minulle? Minä en jaksa tätä enää kauaa.” Claudiuksen ääni sortui.

Huudon mukana hän oli vapauttanut muutkin ikävät tunteensa ja nyt ne valuivat alas hänen kasvojaan kyynelten muodossa. Claudius pyyhki kämmenensyrjällään kyyneliä kasvoiltaan ja mutisi:” Älä katso, en minä oikeasti itke. Minä vain...” Hän hiljeni kuitenkin äkisti kun tunsi vahvat käsivarret ympärillään. ”Shh, itke vain. Ei se mitään.” Oliko Claudius koskaan kuullut Didrikin ääntä tuollaisena? Niin rauhallinen, hellä... Ei, ei varmasti. Mitä tässäkin oli takana... Claudius oli ehtinyt jo rentoutua, toisen syli tuntui rauhoittavalta ja lämpimältä, mutta epäluulo alkoi taas hiipiä hänen mieleensä. Hän ei ollut vieläkään kuullut Didrikin vaikuttimia eikä hänellä ollut mitään syytä luottaa poikaan, joka oli ensin käskenyt Claudiusta jättämään hänet rauhaan ja joka jo nyt halasi häntä varsin oma-aloitteisesti. ”Päästä irti”, Claudius nyyhkäisi, mutta ei tehnyt itse mitään pyyntönsä eteen, hänen kätensä roikkuivat hänen sivuillaan ja hän oli täysin jähmettynyt paikoilleen, ei osannut tehdä mitään. ”En”, oli lyhyt, hiljainen vastaus.

” Päästä irti!” Claudius kivahti tukkoisesti saatuaan ajatuskykynsä takaisin ja tönäisi Didrikin irti itsestään. Toinen ei vastustellut, vaan antoi Claudiuksen sylkeä päälleen muutaman kiukkuisen, kyynelten sumentaman herjan ennen kuin ruskeahiuksinen nuorukainen ryntäsi typertyneen Didrikin ohi ulos kamarista.

***

Miten tässä oli käynyt näin? Didrikin oli vaikea myöntää kaikki omaksi syykseen. Hän vain ei osannut päättää, että olisiko ollut parempi jatkaa samanlaisella töykeällä linjalla kuin aikaisemminkin vai olisiko hänen alun perinkin pitänyt osoittaa enemmän huomaavaisuutta Claudiukselle. Tilanne oli nyt kuitenkin tämä, että Didrik oli saanut mitä ilmeisemmin toisen vihaamaan itseään. Ei, sen hän olisi saattanut vielä kestääkin. Se olisi ollut helppoa, vielä helpompaa olisi jos Claudius ei olisi ensinkään yrittänyt ystävystyä hänen kanssaan. Pahinta tässä joka tapauksessa oli se, että hän oli saanut käytöksellään toisen itkemään.

Ajatuskin kylmäsi. Claudius sai vihata ja herjata häntä niin paljon kuin tahtoi, Didrik kyllä saattoi ottaa sen vastaan. Mutta kyyneliä hän ei tahtonut nähdä, erityisesti jos oli itse niiden takana. Kiroten itseään Didrik löi nyrkkinsä kiviseinään. Ketä toista hän saattoi tästä syyttää? Mutta jos Claudius vihasi häntä, niin miksi tämä oli tullut hänen luokseen... Parempi jos ei olisi lainkaan tullut, Didrik ajatteli ja jäi raskaasti nojaamaan seinään. Päässä vilisi liikaa synkkiä ajatuksia. Ja kaikki ne päätyivät samaan pisteeseen; erääseen ruskeahiuksiseen nuorukaiseen.

”Pitäisiköhän sinun purkaa kiukkuasi jossain muualla kuin Herran huoneessa?” Ääni kuulosti Didrikin korviin tuntemattomalta. Käännyttyään nopeasti hän kohtasi kasvot, joiden olemassaolon hän oli jo onnistunut unohtamaan, kyseistä ihmistä ei näkynyt juuri koskaan. Missäköhän tämäkin vietti päivänsä? Ajatus vilahti häiritsevänä Didrikin mielessä ja katosi saman tien, tehden tilaa sen hetkiselle tilanteelle. ”Mitä sinä täällä teet? Vakoilet minua?” Didrik tuhahti halveksivaan sävyyn.

Äänensävy ei aiheuttanut toivottua reaktiota vastapuolessa. Olof, Claudiuksen typerä veli, kohautti huolettoman oloisena olkiaan. ”Tarkkailua sinä kyllä tarvitsetkin”, hän heitti ja tarkkaili tiukasti Didrikin jokaista reaktiota tummilla silmillään. Didrik vavahti. ”Mitä sinä tarkoitat”, hän kysyi väkinäisesti ja ei voinut estää ajatuksiinsa tunkeutuvaa pelkoa, tuntui kuin hän olisi ollut nyt koko ajan varpaillaan. ”Oi, kyllä sinä tiedät”, Olof naurahti ja käänsi selkänsä. Helähtelevä, mutta pahaenteinen nauru jäi soimaan Didrikin korviin vielä pitkäksi aikaa sen jälkeen kun Olof oli lähtenyt.

Didrik painoi päänsä ja kirosi itseään entistä katkerammin. Mistä Olof oli puhunut..? Pahinta mahdollista vaihtoehtoa hän ei tahtonut myöntää itselleen. Mutta mistä Olof muka olisi edes tiennyt mitään, kunhan vain puhui tyhjää... Niin, niin sen täytyi olla.

***

”Isoveli, miksi sinä olet niin synkkä?” Bartolomeus ihmetteli huolestuneena ja yritti parhaansa mukaan pysytellä Claudiuksen rivakan kävelyn tahdissa. ”Ei hätää, lupaan piristyä kun saan yhden asian pois päiväjärjestyksestä”, Claudius murahti eikä välittänyt odottaa pientä poikaa. ”Minkä asian?” pienempi puuskutti kipittäessään Claudiuksen rinnalla. ”Minulla on vain asiaa Ingrid- siskollesi”, Claudius vastasi kireästi ja äänensävyn Claudiukselle epäominainen tylyys sai Bartolomeuksen hiljenemään.

Ingridiä ei löytynyt tämän omasta kamarista eikä sisätiloista laisinkaan, mutta viimein Claudius yhytti tytön kaivolta. Ingrid kääntyi ruskeat letit heilahtaen kuullessaan Claudiuksen huudon:” Minulla on sinulle asiaa!” Neito hymyili, mutta tämän hymy hyytyi pian Claudiuksen jäisen katseen edessä. ”Mitä se on?” hän kysyi nojaten toisella kädellään kaivon reunaan. Bartolomeus vilkaisi niin kutsutun isoveljensä ilmettä ja päätti paremmaksi olla sanomatta mitään.

”Minä en suostu”, Claudius töksäytti täysin varmana sanoistaan, mitta täynnä hankalia ihmisiä - erästä tiettyä ihmistä.. Ingridin hartiat lysähtivät pettyneesti. ”Miksi?” tyttö kysyi, ymmärsi sentään mistä Claudius puhui. ”Minä olen saanut tarpeekseni sinun veljestäsi.  Joten minä lopetan tämän nyt, en yritäkään tehdä tuttavuutta sellaisen ihmisen kanssa. Suoraan sanottuna se on täysin mahdotonta, eikä minun täydy pyhittää mielenrauhaani niin mahdottomalle tehtävälle.” Claudius puhui kiivaasti ja potki puhuessaan maata, saaden pikkukivet lentelemään sinne tänne.

Ingrid katsoi hetken pää kallellaan määrätietoista, mutta kovin järkyttyneen oloista nuorukaista ja huokasi sitten alistuneesti, ymmärtäen ettei saattaisi kääntää toisen päätä. ”Hyvä on. Mitä sitten ikinä onkin tapahtunut, niin se on ilmeisesti saanut sinut pois tolaltasi.” Claudius avasi suunsa vastalauseeseen, mutta Ingrid jatkoi taas tapansa mukaan päälle:” Toivon silti, että voisit edes hieman tutustua isoveljeeni, kevääseen on kuitenkin pitkä aika, eikä teille kummallekaan varmasti tee hyvää olla yksin.” Claudius tuhahti ylenkatsoen edes ehdotusta. Ingrid ei tiennyt mitään tapahtuneesta ja - ainakaan päätellen siitä miten ihailevasti neito isoveljeään katsoi - eikä tämän edes tarvinnut. Claudius ei ainakaan lähtisi pilaamaan välejään tytön kanssa Didrikin vuoksi.

”Kuinka vain, mutta voin sanoa, etten ole varmasti erehtynyt isoveljen ilmeestä kun hän joskus katsoo sinua. Isoveli tahtoisi varmasti tutustua sinuun, jos vain antaisit mahdollisuuden. Yrittäisit edes, etkä olisi kuin...” Ingrid nielaisi nimen jonka oli ollut sanomaisillaan. Kuin Magdalena-tätisi, pyöri hänen kielensä päällään, mutta tyttö ei uskaltanut eikä kehdannut verrata Claudiusta äitipuoleensa.. Oliko tämä kohtalo, ilmeisesti Didrik ei tullut lainkaan toimeen kenenkään kanssa, jossa virtasi sama veri kuin Magdalenassa.

”Äh, ei mitään. Jos sinulla ei ollut muuta, niin voit lähteä”, Ingrid totesi nopeaan ja kääntyi kaivolle peittääkseen punehtuneet poskensa. Häntä hävetti ajatuksensa, ei hän saisi ajatella pahaa isän uudesta puolisosta. Claudiuksen suusta kuului tyytymätöntä mutinaa ennen kuin askeleet lähtivät loittonemaan. Niitä seurasivat kevyemmät askeleet. Ingridin ei ollut vaikea käsittää sitä, että Bartolomeus oli alkanut riippua Claudiuksessa kiinni kuin takiainen. Pojalla ei ollut oikeastaan ketään ja kun eteen ilmaantui ystävällisen näköinen nuori mies, joka myös osoitti pojalle muutakin kuin välinpitämättömyyttä ja negatiivisia tunteita, ei lapsi enää tahtonut päästää irti äkkiä ilmestyneestä toivostaan.

Samalla Ingrid muisti, että pitäisi käydä taas katsomassa pientä Constancea. Tyttö jäi suurimmaksi osaksi lastenhoitajan vastuulla ja Ingridistä tuntui, että hänen kristillinen velvollisuutensa oli huolehtia lähimmäistensä hyvinvoinnista. Ja pitäisi samalla käydä puhumassa Didrikin kanssa, mitähän isoveli oli nyt tehnyt kun oli saanut kaikkien muiden lisäksi Claudiuksenkin suhtautumaan itseensä kuin halpaan makkaraan? Veljellä oli ilmiömäinen taito saada kaikki inhoamaan itseään ja heittäytyä sitten itse uhriksi, väittäen että kukaan ei pitänyt hänestä. Ehkä Didrik ei myöntänyt sitä itselleen, oli kai helpompi vain uskotella itselleen, että hän sai inhota muita kun nämäkin inhosivat häntä. Ingiridistä tuntui, että isoveli ajoi kaikki tieten tahtoen pois ympäriltään, eikä hän voinut käsittää miksi.

Ingrid huokaisi ja tuijotti kaivon tummaan veteen. Jospa isoveli ei möhlisi tätäkin mahdollisuutta tutustua Claudiukseen...

***

Tavoistaan poiketen ja Ingridin suureksi hämmästykseksi Didrik ei nostanutkaan vastaväitteitä kun Ingrid antoi isoveljensä kuulla kunniansa. ”Niin kai sitten”, nuorukainen mutisi penseänä, kuin ei olisi välittänyt yhtään, ja vältteli siskonsa katsetta. ”Minä en tiedä mitä tehdä sinun kanssasi. Tuollainen toisten välttely ei ole varmasti edes Herran tahdon mukaista. Sinun pitäisi jotenkin osoittaa Claudiukselle, ettet inhoa häntä tai mitään, koska hän näyttää syvästi uskovan niin”, Ingrid pohti ja yritti turhaan hakea katsekontaktia jäykkänä istuvaan veljeensä.

Kun Didrik ei sanonut mitään tai osoittanut mielenkiintoaan siskonsa puheita kohtaan, jatkoi Ingrid kovin yksipuolista keskusteluaan:” Minä olen varma, että Claudius tahtoisi olla sinun ystäväsi, vaikka hänellä onkin ennakkoluuloja. Mutta ne sinä olet luonut aivan itse, tiedäthän sen. Ja sinäkin varmasti tahdot tutustua paremmin Claudiukseen, teistä tulisi varmasti hyvät ystävät.” Yllättäen Didrik nousi ylös ja käveli ikkunalle. ”Claudiukselle olisi varmasti parasta, jos minä en tutustuisi häneen yhtään tämän enempää”, tämä totesi kireänä kuin viulunkieli.

Ingrid pudisti paheksuen päätään. ”Et sinä voi ajatella noin, ajat vain kaikki luotasi. Minä vain ajattelen sinun parastasi, ei varmasti tee sinulle hyvää olla aina yksin. Isääkin hermostuttaa kun et osoita mitään mielenkiintoa, vaikka hän on hoitanut sinulle hyvät kihlat Eleonoran kanssa ja -” ”Ulos!” Ingridin moittiva puhe katkesi kuin veitsellä leikaten Didrikin kiivastuneeseen komentoon. ”Lähde jo, enkö minä sanonut! Eiköhän Wendila jo kaipaa sinua, miten jätitkin Cajsan hänen kanssaan kahdestaan, siitä ei seuraa mitään hyvää.” Ingrid olisi mieluusti halunnut protestoida, mutta ilme isoveljen kasvoilla oli kuitenkin niin puhtaan kiukkuinen, että tyttö katsoi paremmaksi noudattaa Didrikin käskyä; lähteä ja jatkaa saarnaansa joku toinen päivä.

”Hyvä on sitten. Mutta sinun olisi parempi ajatella sitä mitä sinulle sanoin. Eleonorakin on olemassa ja varmasti isä kutsuu hänet tänne pian, kun sinä et tee minkäänlaista -” Ingrid jätti kuitenkin saarnansa kesken ja sananmukaisesti pakeni kamarista, isoveljen jo tarttuessa kiinni nahkakantiseen sidokseen, joka olisi varmasti pian lentänyt kohti Ingridiä.

Didrik painoi sormensa ohimoilleen ja puristi silmänsä tiukasti kiinni. ”Hyvä Jumala, enkö minä ole saanut jo enemmän kuin tarpeeksi...”

***

Pitkästä aikaa Cajsa oli liittynyt Claudiuksen seuraan. Nykyään tyttö vain kirmasi ympäriinsä Didrikin omalaatuisten kaksoissisarien kanssa. Claudiusta hieman kauhistutti Cajsassa tapahtunut muutos; ennen pikkusisko oli hyvinkin ujo, mutta nykyään hän oli paljon rohkeampi - ehkä jopa liian. Claudius ei pitänyt Wendilan vaikutuksesta, tämä ei ollut hyvää seuraa Cajsalle. Mutta toisen ystäviä ja ainakin melkein sukulaisiaan kunnioittaen hän piti suunsa kiinni ja antoi vaalean pikkusiskonsa kertoa kaikista niistä ihastuttavista paikoista ja asioista, joita kaksoset olivat hänelle esitelleet. Ja toisaalta, oli hyvä että Cajsalla oli seuraa, että hän pystyi yhtymään kaksosien hymyyn. Muiden hymyä, ainakaan kunnollista sellaista, täällä kun harvoin näki.

Cajsan mainitessa jotakin kukista ja niiden merkityksestä, muisti Claudius oman haaveensa. Olisi hienoa ja mielenkiintoista prässätä erilaisia yrttejä ja koota niistä kirja tuleville polville - ja miksei tietysti aina koko perheelle, ainakin Cajsalle. Claudius ei vain uskaltanut uskoa toiveensa toteutumiseen, isä ylenkatsoi kirjoja, ajoittain osoitti jopa suoraa inhoa niitä kohtaan ja ei ollut harvinaista, että Claudiuksen kamarissa lojuneet kirjat katosivat salaperäisesti. Onneksi isä ei sentään lankonsa kirjastoa uskaltanut alkaa tuhoamaan, vaikka niin oli käynyt monille heidän kotonaan oleville niteille.

Claudius antoi Cajsan puheen soljua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta hän havahtui kun huoneeseen astui Bartolomeus painavan näköinen kirja sylissään. Se näytti tutulta... Claudius ei vain voinut muistaa missä oli sen nähnyt. ”Isoveli, Didrik käski antaa tämän sinulle”, poika mutisi ojentaessaan kirjan hämmästyneelle Claudiukselle. Cajsakin oli hiljentynyt ja seurasi nyt kiinnostuneena kohtausta. Bartolomeus ei selvästikään olisi tahtonut antaa kirjaa Claudiukselle, kenties poika oli mustasukkainen. ”Didrikiltä?” Claudius tuhahti, mutta otti kirjan vastaan. Hän ei olisi tahtonut itse asiassa ottaa Didrikiltä mitään vastaan, mutta ei kyennyt kieltäytymäänkään näin kalliista lahjasta. Sitä paitsi vain kirjat voittivat yrttien keräämisen ja tutkimisen, eikä Claudius koskaan saanut lukemisesta tarpeekseen. Vain käännellessään sivuja ja uppoutuessaan sanojen maailmaan, hän saattoi unohtaa kaiken muun.

”Didrik ei kyllä näyttänyt yhtään iloiselta luopuessaan kirjasta”, Bartolomeus lisäsi happamasti ja vilkaisi Claudiusta kuin toivoen että kommentti himmentäisi lahjan antajan hehkua Claudiuksen silmissä. Mutta Claudius ei huomannut, hän mietti jälleen kerran Didrikin motiiveja. Mutta kenties Didrik todella tahtoo olla minun ystäväni, Claudius joutui myöntämään itselleen. Ehkä hänen pitäisi antaa toiselle vielä yksi mahdollisuus. Käsissä komeileva paksu kirja sai Claudiuksen myötämielisemmäksi Didrikiä kohtaan. Ja, niin ironista kuin se onkin, lahjonta oli ilmeisesti onnistunut. Mutta vain yksi mahdollisuus, vain yksi.

Myöhemmin illalla, omassa kamarissaan, Claudius uskalsi avata kirjan. Hän sytytti kynttilän, otti mukavan asennon kovin epämukavalla puupenkillä ja avasi kirjan nahkakannet.

Claudius ehti lukea hyvän aikaa, kun portaikosta alkoi kuulua raskaita tömähdyksiä. Herranen aika, mitä hän olisikaan antanut ovesta, täällä kamarit oli sijoitettu torneihin niin, että noustessaan ylöspäin kulki aina välttämättä toisten huoneiden läpi. Claudius läimäisi kirjan sillä hetkellä kiinni ja suorastaan pomppasi ylös penkiltä. Kirja tipahti hänen käsistään lattialle tulijan nähdessään. ”Iltaa, herra isä”, Claudius toivotti epävarmana. Häntä pelotti, isä näytti vaaralliselta hoippuessaan portaiden ylätasanteella selvästi humalassa. Ja Claudius epäili, ettei isällä ollut mitään hyvää sanottavaa pojastaan - hän kun oli jäänyt vielä kiinni kirja käsissään.

”Taashko, shiinä luet niitä turhia opushia, vaikka muutakin tekemishtä varmashti löytyshi? Kuule, shano minun shanoneen, että…” Claudius uskalsi jo huokaista helpotuksesta, isän käyttäytyessä varsin rauhallisesti, vaikka yleensä tämä humalassa yltyi joskus hyvinkin väkivaltaiseksi. Mutta ei saisi nuolaista ennen kuin tipahtaa, ja isä huomasi lattialle lojumaan jääneen, Didrikin antaman kirjan. Isä oli kasvattanut paheksuntaansa poikansa lukuintoa kohtaan pitkillä moitteillaan ja ymmärtäessään sumuisesti, että tämä kyseinen, kelpaamaton poika oli kenties hetki sitten ennen hänen saapumistaan ollut juuri hänen paheksumallaan kirjojen tiellä, kasvatti tunteita paisutteleva, rajoja hämärtävä alkoholi vihaa entisestään.

”Anna she tänne”, isä murahti uhkaavasti ja osoitti tärisevällä sormellaan Claudiuksen uutta kirjaa. Claudius perääntyi pari askelta. ”En”, hän silti kieltäytyi ja kohotti leukaansa kerätäkseen itsevarmuutta.

Virhe. Isää ei kannattanut ruveta vastustamaan tämän ollessa humalassa. Myöhemmin kenties isä ei muistanut tekosiaan, ehkä hän jopa katuisi, mutta oli Claudiuskin nähnyt mustelmat äidin kasvoilla. Ja nyt hän oli tehnyt saman, noussut isän tahtoa vastaan. Kauhu kerääntyi mieleen nopeammin kuin ilmassa viuhahtava nyrkki.

***

Didrik ei ollut saanut ajatuksiltaan unta pitkän sängyssä pyöriskelyn jälkeenkään, joten hän näki parhaaksi lähteä linnanpihalle haukkaamaan raitista ilmaa, keräämään ajatuksia. Oliko hän tehnyt oikein noudattaessaan Ingridin neuvoa? Tyttö olisi kyllä voinut jättää Eleonora Arvidintyttären mainitsematta, sille neitoselle Didrik ei aikonut uhrata yhtään enempää ajatusta kuin oli pakko. Jos se isästä riippuisi, niin Eleonora päätyisi Didrikin kanssa naimisiin. Ehkä se olisi neidolle jopa pahempi kohtalo, Didrikillä kun ei ollut aikomustakaan osoittaa kihlatulleen minkäänlaista huomiota.

Yö oli tyyni ja viileä, ja päivisin niin elämää täynnä oleva pihakin oli autio ja hiljainen. Isän ja Magdalenan tornikamarissa paloi vielä valo. Didrik käänsi katseensa pois, hän ei tahtonut tietää mitä asioita kamarissa mahdettiin tällä hetkellä toimittaa. Didrik jäi nojaamaan viileään kiviseinään ja nautti öisestä rauhasta. Mutta pian rauhan rikkoivat kulman takaa kuuluvat askeleet ja hiljaiset kuiskaukset. Didrik jännittyi. Keitä siellä oli? Miksi? Pahat aavistukset nostivat päätään hänen mielessään. Mitä se olikin, ei ainakaan mitään sallittua.

Hiljaa Didrik hiippaili eteenpäin ja kurottautui katsomaan kulman taakse. Kuunvaloa vasten piirtyivät kahden henkilön siluetit. Nämä olivat liian lähellä toisiaan... Aivan, jokin salainen lemmenpari? Palvelusväkeä vai peräti linnanherran perhettä? Didrik ei voinut erottaa piirteitä pimeässä, eikä voinut liikkua enää eteenpäin tai hänet olisi huomattu.

Rakastavaiset vaihtoivat suudelman ennen kuin kumpikin kiirehti omiin suuntiinsa. Didrik vetäytyi nopeasti seinää vasten. Hän ei todellakaan tahtonut jäädä kiinni. Uteliaisuus kutkutti hänen mieltään, ketkä oikein tapailivat salaa öisin? Ilmeisesti pari oli ainakin kovin varomaton, kuka tahansa olisi voinut ilmestyä pihalle ja sitten se olisi ollut menoa. Jos Didrik olisi joskus niin tyhmä, että taipuisi salasuhteeseen, hän ainakin varmistaisi, ettei jäisi varmasti kiinni... Didrik veti nopeasti ajatuksensa takaisin. Oli tyhmää edes ajatella tällaista, kun otti huomioon mistä hän öisin uneksi.

Päätään pudistellen, kahden näkemänsä ihmisen henkilöllisyyttä miettien, Didrik kääntyi tarkoituksenaan lähteä takaisin sisälle. Hän kuitenkin pysähtyi nähdessään kauempana maassa jotain valkeaa, joka hohti kuunvalossa. Didrik kiirehti katsomaan. Polvistuessaan ja nähdessään paremmin, saattoi hän todeta valkeat lituskat kirjan sivuiksi. Eikä minkä tahansa kirjan, tämän kirjan Didrik tunsi. Se oli ollut hänen pöydällään monta vuotta aina tähän päivään asti, kun oli ojentanut kirjan vastahakoisena Bartolomeukselle ja käskenyt happaman ipanaa kiikuttamaan sen pikimmiten Claudiukselle.

Didrik sormeili pergamentin paloja ihmeissään. Oliko Claudius repinyt kirjan..? Jotenkin se oli vaikea uskoa, hän oli itse nähnyt millaisella hartaudella nuorukainen käsitteli isän vaatimattoman kirjaston kirjoja. Katse ylöspäin kertoi että vaaleita palasia satoi edelleen eräästä ikkunasta kuin lunta ikään. Didrikin ei tarvinnut edes miettiä, hän tiesi jo, kenelle kyseinen ikkuna kuului.

Ennen kuin Didrik sitä itse edes ymmärsi, hän kiisi jo portaita ylös, mielessään vain huoli siitä ainoasta ihmisestä, jota hän rakasti niin paljon että sydän oli pakahtua, mutta jonka hän oli itse ajanut luotaan. Claudius ei ikinä repisi rakastamiaan kirjoja ja ikävät aavistukset valtasivat Didrikin pään kuin pahat henget.

***

Vähän ennen kuin Didrik oli päässyt päämääräänsä, käytävän tukki Claudiuksen oluelta löyhkäävä isä, joka muistutti leveine hartioineen lähemmäs ladonovea. ” Kurt-herra”, Didrik totesi ja tervehti miestä kevyesti nyökäten. Kurt örisi jotain, mistä Didrik ei saanut selvää. Mutta hänellä oli kiire, eikä aikaa jäädä pokkuroimaan humaltuneelle miehelle. Didrik pujahti Kurtin ohi. Kiireiset askeleet kopisivat kivikäytävillä.

Tempaistessaan Claudiuksen kamarin oven auki, kohtasi Didrik näyn, jota ei olisi koskaan tahtonut. Hän olisi tahtonut suojella Claudiusta kaikelta pahalta. Missään nimessä hän ei olisi tahtonut kohdata ruskeahiuksista nuorukaista polvillaan lattialla, kasvot rusikoituina ja verta valuen, huomenna toisen iholle nousisi takuuvarmasti sinelmiä. ”Hyvä Luoja!” Didrik huudahti, kiinnittäen Claudiuksen huomion itseensä. ”Mitä sinulle on käynyt? Tekikö joku tämän sinulle? Minä kyllä sille opetan.” Didrikin ääni kalskahti metallisesti hänen polvistuessaan Claudiuksen vierelle.

”Ei, ei sinun tarvitse. Isä oli humalassa ja...” Didrik keskeytti Claudiuksen kädenheilautuksella. ”Älä yritäkään. Minä en ymmärrä, miten joku voi tehdä jotain tällaista sinulle.” Claudius antoi Didrikin auttaa hänet seisomaan ja jäi sitten katsomaan toista pää kallellaan. ”Minulle? Mitä ihmeellistä minussa on?” hän kysyi harmaat silmät uteliaasti tuikkien. Didrik jätti vastaamatta. Vaikka Claudius ei nyt käyttäytynytkään häntä kohtaan yhtä negatiivisesti kuin viimeksi, ehkä kirja oli tyynnyttänyt toisen mielen, ei hän halunnut nostattaa uutta myrskyä.

”Ei sitten”, Claudius totesi hartioitaan kohauttaen. ”Mutta olen pahoillani kirjasta, isä taisi repiä sen -” Didrik keskeytti Claudiuksen anteeksipyynnön nopeaan:” Mitä sinä siitä kirjasta välität. Sinun pitäisi huolehtia enemmän siitä miltä itse nyt näytät! Pitäisikö minun kutsua Ingrid katsomaan sinua...” ”Kuten jo sanoin, pahoittelen kirjan kohtaloa, mutta en ymmärrä, miksi sinä oikein lahjoitit sen minulle?” Claudius kohotti kulmiaan ja tarkasteli Didrikiä arvostelevana, ihmetellen tämän motiiveja.

”Tuota... Kai minä... Tahdoin pyytää jotenkin anteeksi”, Didrik mutisi ja antoi katseensa kiertää ympäri seiniä, vältellen Claudiuksen katsetta. ”Anteeksi?” Claudius hymähti ja pyyhki kämmenselällään verta pois kasvoiltaan. Didrik kumartui nostamaan lattialta nahkaiset kannet, joiden sisältö oli silputtu ja heitetty ikkunasta ulos pihamaalle. Sanaakaan sanomatta hän ojensi nämä Claudiukselle. Claudius otti yhtälailla hiljaa kannet vastaan. Ja hetkeksi, vain hetkeksi, Didrik menetti itsehillintänsä, kun Claudiuksen käsi kosketti hänen omaansa kuin vahingossa. Olihan se vahinko? Tietenkin, miksi Claudius olisi sen tahallaan tehnyt. Ja tällä kertaa Didrik ei voinut paeta itseään.

Se ei ollut mikään kunnon suukko, poikien huulet hädin tuskin koskettivat toisiaan, mutta sitä se oli kaikesta huolimatta.

"Mi.. Mitä tämä nyt oikein on?" " Sinähän halusit vastauksen, eikö? Tässä se on."