Kukapa olisi ikinä uskonut, että minä olisin uuden luvun kanssa näin nopea? En itse ainakaan. Sain tämän luvun kauniisti pakettiin oikeastaan jo viikon alkupuolella, mutta ajattelin lykätä julkaisemista huhtikuun puolelle. (Jokaisella on oma logiikkaansa...) Kuitenkin päädyin pitkällisen mietinnän jälkeen paljastamaan tämän teille jo nyt. Toivottavasti teillä on edes pientä syytä olla kiitollisia, en ole varsinaisesti tähän lukuun erityisen tyytyväinen. Kuvasin yhden kohtauksen kolmeen kertaan... Varsinkin alku kytkeytyy hyvin tiiviisti neljännen luvun loppupuolelle, joten olisi kai ihan hyvä verestää muistojaan mihin kaikki silloin jäikään.
**
Didrik oli onnistunut ajamaan itsensä aina vain syvempään ahdinkoon ja nyt hän oli tainnut lopulta pitkän kilpajuoksun päätteeksi saapua umpikujaan. Tilannetta saisi pahemmaksi ainoastaan enää se, että Claudius kertoisi jollekulle mitä oli tapahtunut. Silloin kaikki lopullisesti räjähtäisi käsiin, Didrik ei edes halunnut ajatella mitä siitä seuraisi. Hänen olisi pitänyt jo silloin aikoinaan ymmärtää kieltää itseltään kaikki nämä saastaiset tunteet, jotka vain viitoittivat hänelle tietä maanpäällisen kärsimyksen jälkeen Helvetin lieskoihin.
Viime yönä kaikki oli mennyt väärin ja nurin kurin. Didrik ei ollut enää aivan varma, mitä Claudius oli sanonut tai tehnyt, kuitenkin toinen oli vähemmän mairittelevin sanankääntein vaatinut häntä lähtemään, mielellään loppuiäksi pois elämästään. Didrik tiesi tehneensä peruuttamattoman virheen ja kaikki mitä hän pystyi tässä tilanteessa tekemään, oli anoa Claudiusta vaikenemaan tapahtuneesta, ettei ruskeahiuksinen levittäisi tätä eteenpäin. Se olisi Didrikin loppu. Hänen ei ollut koskaan tarkoitus päästää tätä näin pitkälle, mutta nyt hän oli sen jo tehnyt.
Isoin ongelma tuntui silti olevan, että Claudius ei vaikuttanut sietävän häntä silmissään. Didrik oli aamiaisen jälkeen yrittänyt päästä puheisiin tämän kanssa, mutta toinen oli katsonut häntä kylmästi harmailla silmillään, jotka eivät kuvastaneet minkäänlaisia tunteita ja kiiruhtanut mitään sanomatta pois. Didrik puri sitä muistellessaan alahuultaan ja nuorukaisen ilme kuvasti ainoastaan harmia, hänen mielialansa oli yhtä raskas ja harmaa kuin taivaalla roikkuvat likaisenharmaat pilvet.
”Wendila”, Didrik aloitti, hänen äänensä särähti epävarmasti. Pirteän oloinen tyttö käänsi kysyvän katseensa veljeensä ja yritti saada tähän katsekontaktin, mutta nuorukainen käänsi päänsä sivuun. ”Oletko sinä koskaan rakastunut kehenkään?” Kysymys sai Wendilan huulilta pienen, iloisen naurunkiherryksen ja neito nyökkäsi riemukkaasti hymyillen. ”Arvaisitpa vain”, hän ilmoitti silmät tuikkien. Didrik säpsähti, tämä ei ehkä ollut se vastaus jota hän oli odottanut. ”Sinä liikut hieman vaarallisilla vesillä, toivon tosiaan että olet pysynyt säädyllisyydessä”, mustahiuksinen huomautti. Wendila nauroi taas ja totesi haastavasti:” Niin sinäkin, velikulta. Vai miksi muuten kyselisit tällaisia?”
Didrik vilkaisi siskoaan ja pakottautui naurahtamaan väkinäisesti. ”No, kuka se onnekas on?” Wendila oli päättänyt tarrata kiinni Didrikin ajattelemattomasti aloittamaan aiheeseen. ”Ei kukaan, unohda”, nuorimies tokaisi tarkoituksellisen tylysti, mutta hänen jyrkät sanansa saivat aikaan vain uusia pieniä nauruntirskahduksia Wendilan huulilta. ”Älä pelkää, en minä kertoisi kellekään, kyllähän sinä sen tiedät”, neitokainen kikatti hiuksiaan pöyhien.
Tyttö kuitenkin vakavoitui aikansa hihiteltyään. ”Mutta muistathan sinä”, hän puhui puoliääneen kuin pahoitellen, ”herra isä on jo löytänyt sinulle soveliaaksi katsomansa morsiamen. Vaikkei mitään olekaan lyöty vielä virallisesti lukkoon, sinusta ja Eleonorasta puhutaan jo kuin kihlaparista.” Didrik murahti äkäisesti ja käski tapansa mukaan siskoaan sulkemaan suunsa, vaikenemaan ikävistä asioista, joita hän mieluummin ei ajatellut. Wendila mutristi pienesti suutaan. ”Kyllä minä ymmärrän. Olisi kamalaa jos ei koskaan voisi saada sitä ainutta jonka tahtoo.”
**
Aamulla vähäisien yöunien jälkeen herättyään Claudiuksen silmät olivat olleet vielä arat ja turvonneet vuodatettuaan yön pimeinä tunteina peittojen alla piilossa kyyneleitä. Hän ei tiennyt mitä oli niin kauan ja lohduttomasti itkenyt. Oliko se lähes tajun vievä mielenjärkytys, hätäännys ja jonkinlainen shokki? Vaiko Didrikin pohjattomiksi kaivoiksi muuttuneet, lohduttomat silmät, jotka katsoivat häntä solvausten jälkeen kuin kantaen koko maailman painoa mukanaan? Oloa kyyneleet olivat joka tapauksessa helpottaneet, vaikka nyt hän oli aivan yhtä eksynyt ja hämmentynyt kuin eilenkin.
Claudius oli halunnut olla yksin, selvittää sotkuisia ajatuksiaan rauhassa ja hiljaisuudessa. Miten kaunis olikaan kirpeä, selkeä syysilma. Metsä haisi mätäneviltä lehdiltä ja suurin osa puista oli tiputtanut jo lehtipukunsa. Oli kuolemanhiljaista ja Claudius kuuli vain omat hengenvetonsa ja lehtien rapinan vaihtaessaan asentoa. Kesä oli peruuttamattomasta poissa ja syksykin alkoi pian väistyä kylmän, kalpean talven valmistautuessa ottamaan ylivaltaa. Kuten aina, Claudius tunsi olonsa alakuloiseksi aistiessaan kuoleman läsnäolon niin selkeänä.
Mitä oli tarkalleen ottaen tapahtunut? Didrik oli suukottanut häntä ja Claudius oli ajanut hämmentyneenä ja tyrmistyneenä ikätoverinsa luotaan. Claudius punastui tuntiessaan muiston niin selkeänä ja harmissaan hän painoi kämmenensä kuumottaville poskilleen. Se oli ensimmäinen kerta kun kukaan suuteli häntä, hyvä Jumala! Miksi sen piti olla juuri Didrik, miksi toisen piti saattaa heidät kummatkin näin kyseenalaiseen asemaan? Miksi hänet täytyi sotkea tällaiseen sopimattomuuteen, hän ei ollut koskaan ollut näin hämillään. Rujoimmaksi tämän teki se, että Claudius ei kyennyt unohtamaan silmänräpäyksessä ohi vilahtanutta hetkeä, toisen pojan huulia omillaan.
Huultaan purren, pyyhkien uudelleen ilmaantuneita harmin kyyneleitä silmäkulmistaan Claudius nousi jaloilleen ja otti muutaman askeleen, mutta pysähtyi sitten. Seisottuaan täysin jähmettyneenä paikoillaan muutaman sekunnin, nuorukainen kääntyi kannoillaan ja lähti ripeästi, määrätietoisin askelin harppomaan täysin päinvastaiseen suuntaan.
Taivallettuaan hiljaisen metsän halki aimo matkan Claudius pysähtyi raskaasti huohottaen erään metsäaukean reunaan. Nyt heinä oli painunut lakoon ja puut aukean ympärillä nolostelivat alastomina ilman lehtiverhoaan. Aiemmin syksyllä täälläkin oli vielä ollut eloa, mutta nyt näkymä oli lähinnä masentava ankeudessaan. Claudius huokasi syvään. Mitä hän oli luullut löytävänsä? Hän oli käynyt täällä Magdalena-tädin kanssa pian heidän tulonsa jälkeen ja ihastunut paikkaan, silloin vielä lehdet olivat hehkuneet väriloistossaan ja metsäniitty oli näyttäytynyt hänelle koko alkusyksyn komeudessaan. Nyt hän tunsi pettyneensä, vaikkei edes tiennyt miksi oli kiiruhtanut tänne.
Claudius puristi kätensä nyrkkiin ja jäi nojaamaan viereiseen puuhun, tuijottaen lähes vihamielisesti harmaata näkymää. Jos hän oli tullut etsimään täältä mielenrauhaa, se ei onnistunut. Miksi juuri hänen ajatuksensa piti sotkea näin, eikö Didrik olisi voinut edes ajatella hieman hänen tunteitaan? Vaikka kirkassilmäinen nuorukainen olisi valmis vajoamaan niin hirvittävään syntiin, Claudius ei sitä tahtonut. Hän tahtoi vain elää kuten aiemmin, ennen kuin kohtalo oli johdatellut hänet perheineen tänne.
Mietteisiinsä vaipunut Claudius havahtui tajutessaan jonkun liikuskelevan kedon vastapäisellä reunalla.. Hän tunnisti ihmisen oikopäätä. ”Magdalena-täti!” Claudiuksen huuto halkaisi kuulaan syysilman ja täti käännähti hämmästynein kasvoin veljenpoikaansa päin. ”Mitä sinä täällä..?” nainen ihmetteli nuorukaisen juostua niityn yli hänen luokseen. ”En... En minä oikeastaan tiedä”, Claudius mutisi kallistaen päätään.
Magdalena katsoi Claudiusta hetken kasvot tutkimattomina, mutta kumartui sitten poimimaan maasta jonkin kasvin, jota Claudius ei tunnistanut. ”Minä tulin keräämään täältä yrttejä. Olisin ottanut sinut mukaan, mutta olit ehtinyt lähteä jo linnasta omille teillesi.” Claudius nyökkäsi tätinsä sanoille ja äkkiä hän tunsi itsensä kovin, kovin väsyneeksi. Eikä se johtunut vain siitä, että hän oli nukkunut yöllä tuskin silmällistäkään.
Magdalena kohotti katseensa ja oli jo kääntyä muualle, kun tuntui huomaavan jotain Claudiuksen kasvoissa. ”Onko sinulla jokin? Eihän ole sattunut mitään? Siis tuota hirveää mustelmaa lukuun ottamatta.” Vaikka täti olikin päällisin puolin yhtä vakava ja totinen kuin aina, tämä tuntui yhtäkkiä kovin tärkeältä ja huolestuneelta. Ja ensimmäinen joka kysyi Claudiukselta vaivasiko häntä jokin.
Sille mitään mahtamatta, Claudius purskahti avuttomaan itkuun, häntä väsytti ja hän oli hämmentynyt, eikä tajunnut mistään enää yhtään mitään. Ja jokin hänessä väitti, että tätiin voisi luottaa, tämän seurassa hän saisi hetken selvittää ajatuksiaan. Magdalena huokaisi ja sulki kyynelehtivän veljenpoikansa syliinsä. ”Ei mitään hätää, itke vain”, nainen hyssytteli Claudiusta kuin pikkulasta, eikä äänessä ollut yhtäkään moitetta, ei mitään torjuvaa. Vain lohtua, sanaton pyyntö rauhoittua, kaikki hoituisi kyllä.
Ja tuskin havaittava metallinen kalskahdus, enne siitä että täti kostaisi kyllä sille joka sai Claudiuksen pään niin sekaisin
Mustahiuksinen nuorimies oli kerta kaikkiaan turhautunut. Hän oli yrittänyt päästä uudemman kerran puhumaan Claudiuksen kanssa tämän palattua iltasella Magdalenan kanssa takaisin metsistä. Mutta Claudius oli sulkeutunut omaan kamariinsa ja Didrikin sinne pyrkiessä hänen äitipuolensa oli heittänyt häneen niin kalsean katseen, että nuorukainen oli katsonut parhaaksi odottaa seuraavaan päivään.
Mutta nyt, aamun langettaessa kalpeaa valoa ikkunaruutujen läpi, hän oli päättänyt viimeinkin saada Claudiuksen käsiinsä. Toista ei ollut näkynyt aamiaisella ja Didrik oli käynyt etsimässä tätä kamaristaan, mutta ruskeahiuksista nuorukaista ei ollut sieltä löytynyt. Jos Claudius ei ollut taas karannut ulos linnasta, tämän täytyisi kyllä ilmestyä jostain. Didrik tarkkaili ikkunasta miten hänen isänsä, Kurt-herra ja Claudiuksen kaksi vanhinta veljeä karauttivat hevosillaan muun jahtiseurueen mukana portista ulos, riistan perään. Oikeasti ei ollut mitään tarvetta metsästää niin paljon, mutta kohteliaisuus velvoitti hänen isänsä lähtemään vieraidensa mukaan. Claudiuksen isä sen sijaan ei osoittanut Michelia kohtaan juuri minkäänlaista kohteliaisuutta.
Kiireisten askelten kopina sai Didrikin käännähtämään nopeasti ympäri. Käytävältä kiiruhti kuitenkin vain Cajsa. ”Anteeksi”, Didrik pysäytti tämän harppaamalla neitokaisen eteen. Vaaleahiuksinen tyttö pysähtyi ja loi katseensa kainosti maahan, mutta vilkuili Didrikiä kulmiensa alta uteliaasti. ”Tiedätkö sinä yhtään mistä voisin löytää veljesi? Claudiuksen siis.” Kannatti aina kysyä. Cajsa ujosteli vastaustaan mutta sanoi kuitenkin aikansa arasteltuaan:” En minä oikeastaan tiedä. Mutta eiköhän Claudius löytyisi kirjastosta jos hän ei ole lähtenyt Magdalena-tädin kanssa taas linnan ulkopuolelle.” mustahiuksinen kiitti tyttöä ja tämä kiiruhti nopeasti matkoihinsa.
Didrik lähti samaan suuntaan mihin Cajsa oli pujahtanut. Aivan, kirjasto, sieltä hän ei ollut vielä ymmärtänyt katsoa, vaikka se epäilemättä olikin yksi Claudiuksen suosikkipaikoista. Sieltä toinen myös löytyi, istuen kirja avoinna sylissään, mutta silmät lasittuneina ja katse suunnattuna jonnekin kaukaisuuteen. Claudius ei havahtunut ajatuksistaan edes Didrikin hiippaillessa sisälle ja painaessa oven varovaisesti takanaan kiinni. Didrik veti henkeä ja sanoi puoliääneen:” Minun täytyy pyytää anteeksi.” Kirja kolahti Claudiuksen käsistä lattialle tämän palautuessa taas maanpinnalle, katse suuntautuen hetkessä Didrikin suuntaan. Ennen kuin toisen silmät muuttuivat vain tylyiksi, niissä häivähti tavaton järkytys. Didrik tunsi pistoksen jossakin sydämensä tienoilla.
Claudius nousi jaloilleen ja kumartui nostamaan pudonneen kirjan ylös. Paksu kirja jäi pöydänkulmalle kun toinen kääntyi kohtaamaan Didrikin katseen. Claudiuksen huulet värähtivät, mutta silti hän ei sanonut sanaakaan, ei vastannut Didrikin anteeksipyyntöön. ”Claudius, minä en tarkoittanut silloin-” ”Niin, vahingossahan sinä sen teit. Minä en tahdo sinun anteeksipyyntöjäsi enkä selittelyjäsi, anna minun vain olla! Olen pyytänyt tätä niin monta kertaa, mikset sinä voi jo uskoa?” Didrikin onneton sovitteluyritys torjuttiin tylysti heti alkutekijöihinsä.
”Herran nimeen, Claudius, luuletko sinä ihan tosissasi että minä voisin vain unohtaa sinut ja tämän kaiken täysin!” mustahiuksinen tukahtunut huudahdus jäi soimaan ilmaan ja äkkiä Didrik löysi itsensä painamasta toista hartioista vasten seinään. Seinän ja Didrikin väliin ahdistettu Claudius näytti yllättyneeltä ja hänen katseensa poukkoili seinillä kuin etsien pakotietä, kieltäytyen kohtaamasta ikätoverinsa katsetta. Didrik tiesi että tunki aivan liian lähelle toista ja sai tämän varmasti ahdistumaan, mutta hän ei jaksanut välittää. Nuoruus ja typerä rakkaus olivat tuhoisa yhdistelmä ja sumensivat yhdessä tervettä ajattelukykyä enemmän kuin olisi ollut suotavaa.
”Sinä olet julma”, Didrik kuiskasi ääni sortuen ja huomaamattaan puristi Claudiusta tiukemmin otteessaan. ”Kuka tässä julma on?” Claudius ynähti ja joutui viimein kohtaamaan häntä kiinteästi tuijottavan Didrikin silmät. Ruskeahiuksinen näytti jotakuinkin epätoivoiselta, mutta niinkin läheltä katsottuna niin hurjan kauniilta, ettei Didrik voinut päästää tätä. Hänen houkkamainen sydämensä halusi ahnehtia toisen läheisyyttä vielä hieman kauemmin, vaikka se olisikin hänen loppunsa, saisi Claudiuksen vain inhoamaan entistä enemmän hänen seuraansa.
Claudiuksen silmät räpsyivät hämmentyneinä ja tämä kohotti kätensä Didrikin rintakehälle työntääkseen tämän kauemmas, mutta mustahiuksinen ei liikahtanutkaan. ”Sinun täytyy antaa minulle anteeksi tämä typeryys ennen kuin liikun mihinkään”, Didrik vaati matalalla äänellä. ”Miten minä voin antaa sinulle anteeksi, kun nytkin olet ajanut minut näin epämukavaan tilanteeseen? Miksi minun pitäisi antaa anteeksi, kun tiedät itsekin että tämä on täysin sairasta?” Claudius ähkäisi ja näytti siltä kuin olisi kohta sylkäissyt Didrikin kasvoille jos tämä ei pian siirtyisi kauemmas.
Didrik yritti keksiä yhdenkin järkevän ja vakuuttavan selityksen, mutta joutui myöntymään ja astui ruskeahiuksisesta kauemmas, päästäen tämän menemään. Claudius pujahti salamannopeasti ovensuuhun, mistä hän pääsisi nopeasti karkuun jos tilanne äityisi taas yhtä ahdistavaksi. ”Claudius”, Didrik aloitti. Hän katui sekä kiitti itseään siitä, ettei ollut antanut tunteilleen periksi ja suudellut Claudiusta, kun tilaisuus olisi ollut niin lähellä. ”Ethän sinä vihaa minua?” Mustahiuksisen ääni oli kuin säröilevää jäätä, hän oli tunteineen pulassa, kaikki oli kovin ristiriitaista.
Yllätykseksi Claudius soi pienen, apean hymyn. ”En minä oikeastaan”, hän huokaisi, ”mutta en kyllä tiedä miten kestän koko talven sinun kanssasi samassa rakennuksessa.”
Kun Didrik sai taas puhekykynsä takaisin, toinen oli jo ehtinyt mennä. ”Et silti taida koskaan tulla ymmärtämään minua”, Didrik mutisi ilmaan silmät mielipahasta ja kaipuusta tummuneina. Hänen huokauksensa oli melkein kuin vaikerrus.
**
Aikaa vierähti reilu viikko, Claudiuksen mustelmat ja ruhjeet vaalenivat pois ja tunnelma yhteisillä aterioilla tuntui kiristyvän kuin itsestään. Claudiuksen ruhjeita ihmeteltiin, mutta nuorimies itse kuittasi kaikki kyselyt sillä, että oli kaatunut pimeässä portaissa. Isä ei pahoitellut tapahtunutta sanallakaan, ei itse asiassa suonut nuorimmalle pojalleen enää sanaakaan, tuskin edes vilkaisi tätä. Claudius tunsi itsensä tarpeettomaksi ja oli pahoilla mielin, hän ei tainnut olla isän silmissä yhtään mitään, rasite vain.
Kunnes eräs kireätunnelmainen ateria keskeytyi Claudiukselle varsin ikävään välikohtaukseen. Yllättäen ja Claudiuksen harmiksi Didrik alkoi vihjailla tuosta kauheasta illasta, joka oli ollut Claudiukselle pelkkää epämieluisaa yllätystä yllätyksen perään. Eikä asianomainen itse voinut sanoa olevansa lainkaan mielissään kun herra isä ja Didrik nousivat jaloilleen, raikuvan riidan kaikki ainekset leijuivat ilmassa. Claudius tunsi itsensä niin hirvittävän epäonnistuneeksi ja huonoksi pojaksi, kun koko linnanväelle paljastui mistä hänen sinelmänsä olivatkaan alun perin peräisin.
Hätääntynyt Claudius kompuroi myös ylös, käski Didrikiä lopettamaan tämän älyttömän myrskyn - vaikka se merkitsisikin isän ylivoimaista voittoa, valtaa. Mutta mustahiuksinen nuorukainen ei kuunnellut häntä, jatkoi vain. Isä kuitenkin tiesi kehen kohdistaa sanansa, ketä olisi helpoin satuttaa. Claudius nieleskeli kyyneleitä, näin hänet nolattiin suvun edessä! Osoitettiin hänen täydellinen kelpaamattomuutensa isänsä silmissä.
Claudius itsekin hämmästyi Magdalena-tädin äkkiä hiljentäessä isän. Koskaan aiemmin kukaan ei ollut tyynnyttänyt isän vihaa niin nopeasti, niin selkeästi ja hetkessä. Mutta linnanväen huomion kohdistuessa sen hetkiseen polttopisteeseen, Didrik kääntyi häneen päin, silmät tuikkien kysyvästi, kuin edelleen pyytäen armoa. ”Sinä olet kerrassaan hirveä! Minä en ole pyytänyt suojelusta, saati nolaamistani kaikkien edessä!” Claudius tiesi satuttavansa, mutta hän oli nöyryytetty ja kiukkuinen. Silti nähdessään Didrikin äkkiä tavattoman murheelliseksi käyneen katseen, hänen täytyi paeta paikalta, pystymättä kohtaamaan ilmettä toisen kasvoilla.
Claudius sulkeutui kappeliin ja nojasi selkänsä seinää vasten. Miksi, oi miksi, Didrik oli päättänyt häpäistä hänet julkisesti? Kyyneleitään rajusti nieleskellen nuorukainen sylkäisi suustaan muutaman herjan, joiden kohde oli hänen mustahiuksinen ikätoverinsa. Claudius painoi raskaantuntuisen päänsä käsiinsä.
Kului aikaa, ehkä tunteja, ehkä vain minuutteja, kun ovi kävi ja pitempi naishenkilö tuli puku kahisten hänen vierelleen, laski toisen kätensä sukulaispoikansa hartialle. ”Enhän minä voinut tietää... Mutta isäsi ei varmasti tee sitä toista kertaa”, Magdalena-tädin ääni oli haudanvakava. Claudius ei kohottanut päätään käsistään, ei reagoinut eleelläkään tätinsä sanoihin. ”Minä olen surkea poika... Ja nyt Didrik paljasti sen kaikille.” Nuorenmiehen sanat tihkuivat häpeää.
Magdalena huokaisi sangen kuuluvasti. ”Kuulepas, Claudius”, hän virkkoi napakasti,” sinä lopetat tuon itsesi syyllistämisen. Kurt on kiivas mies ja tekee ajattelemattomuuttaan ja humalassa asioita, joita katuu jälkeenpäin. Se ei tarkoita että sinut olisi tuomittu täysin epäonnistuneeksi yksilöksi. Se mitä tapahtui, ei ollut sinun vikasi.” Tädin äänensävy pakotti Claudiuksen kohottamaan kasvonsa, vilkaisemaan häkeltyneesti naista. Magdalena käytti tilaisuuden hyödykseen ja tarttui nuorukaisen käsiin ja pakotti ne pois tämän kasvoja peittämästä.
”Mutta-” ”Ei mitään muttia”, Magdalena torjui veljenpoikansa vastaväitteet heti alkuunsa. ”Ja mitä Didrikiin tulee, sinun on paras jättää se poika omaan arvoonsa. Hän on ikävä, toisista piittaamaton ihminen, älä anna hänen vaikuttaa omaan mielialaasi. Minä kyllä hoidan tilanteen jotenkin.” Claudius nyökkäsi vaisusti. Tädin huulilla karehti lähes jonkinlainen hymyntapainen, vaikkakin vain aavistuksenvaraisesti. ”No niin, reipastutaanpas. Unohdin muuten kysyä, auttoiko se viime viikolla laittamani yrttijuoma mustelmiisi?”
Huolimatta ystävällisistä sanoista ja aavistuksenvaraisesta hymystä, Magdalenan ilme muuttui pian kylmäksi kuin jää. Jos Claudius olisi rohjennut katsoa tätiään kasvoihin, hän olisi säikähtänyt.
Myöhemmin illalla Claudius tajusi pelästyneensä aterialla ja sen tähden suuttuneensa niin pahasti. Hän oli käsittämättään pelännyt sydänjuuriaan myöten, että Didrik ärsyttäisi isää niin pitkälle, että kiivasluontoinen mies päätyisi lyömään tätäkin.
Muutamaa päivää myöhemmin arvoisa linnanherra Michel Zachariaanpoika oli kutsunut perheensä ja vieraansa koolle. Suurin osa vaikutti tietämättömiltä siitä mitä asia koskisi ja odottivat jo uteliaina Michelin aloittavan. Kun lopulta vaimea hälinä saatiin hiljenemään ja viimeisetkin paikalle kutsutut saapuivat paikalle, Michel aloitti rykien.
”Rakas perheeni ja hyvät vieraat”, mies lausui mahtipontiseen tapaansa, ”Vaikka meitä onkin täällä koolla jo paljon, niin kaipaisimme toki lisää piristystä aina vain pimeneviin iltoihin. Asia on myös tulevaisuuden kannalta tärkeää. Täten, armaan vaimoni ehdotuksesta, olen päättänyt kutsua hyvän ystäväni Arvid Fransinpojan ja hänen tyttärensä Eleonoran tänne lyhyelle visiitille.” Didrik näytti typertyneeltä.
Michel jatkoi:” Kysehän olisi siis vain vajaan viikon mittaisesta käynnistä. Nuoriso saisi piristystä ja voisimme järjestää kaikkien iloksi jonkinlaisen juhla-aterian ja kenties jopa pienimuotoista musisointia. Siksi kysynkin nyt teiltä, ettei vain kenelläkään ole mitään tätä kaikkien iloksi laadittua ajatusta vastaan?” Kuului hiljaista muminaa ja nyökkäilyä, mutta kukaan ei asettanut vastahankaan. Mukaviltahan nuo suunnitelmat lähes kaikista kuulostivat.
Kaikista muista paitsi Didrikistä. Eleonora Arvidintytär oli hänelle kaavailtu morsio. Tulevaisuutta ajatellen... Tämä oli Magdalenan idea, nainen selvästi oli päättänyt aloittaa taas hänen piinaamisensa. Tämä olikin menettänyt mielenkiintonsa Didrikin toimiin veljensä perheen saavuttua, mutta ilmeisesti äitipuoli oli päättänyt taas alkaa tehdä hänen elämästään mahdollisimman vaikeaa.
”He kuitenkin ehtivät tänne vasta, kun lumet ovat jo luultavasti tulleet, joten mitään kiirettä valmisteluissa tai missään ei ole. Olen iloinen, että kaikista tämä tuuma tuntuu vain mukavalta.” Michel loi painokkaan katseen epäuskoisen tyrmistyksen vallassa olevaan Didrikiin, jolta isän puhe valui toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Magdalenan kasvoilla karehti tyytyväinen hymy, jonka mustahiuksinen nuorukainen laittoi katkerana merkille.
**
Ilmoituksesta aiheutunut kohu oli jo laskeutunut ja linnanväki suhtautui tulevaan vierailuun lähinnä positiivisesti. Luvattu pienimuotoinen juhlaillallinen ja seurustelu uusien ihmisten kanssa saivat kaikkien mielialan korkeammalle. Lumien tuloon oli kuitenkin vielä aikaa, vaikka ensilumikin oli jo kerran satanut ja sulanut saman tien pois. Claudius suhtautui jokseenkin tympeästi tähän vierailuun, jonka tarkoituksena oli selvästi vain esitellä tuleva hääpari toisilleen.
Magdalena-täti tämän oli miehensä sanojen mukaan keksinyt. Näinkö täti tilanteen oli päättänyt hoitaa? Tietenkään Didrik ei ehtisi ahdistella häntä niin useasti kun tällä olisi tuleva morsio luonaan... Äkeästi Claudius potkaisi kivilattiaa ja nipisti silmänsä tiukasti kiinni. Miksi hän siis suhtautui tähän näin ristiriitaisin tuntein? Eikö hänen olisi tullut olla onnensa kukkuloilla kun täti lupauksensa mukaan järjesti Didrikille tekemistä toisaalle?
”Toivottavasti se Eleonora on edes kaunis”, Claudius mutisi tietäen että kuulosti lähinnä uhmakkaalta pikkulapselta. Ja samassa soimasi itseään, hänen ei olisi pitänyt kuulostaa näin katkeralta. Ei, itse asiassa hänen täytyisi kiittää Magdalena-tätiä. Didrik saisi mennä suukottelemaan sitä morsmaikkuaan hänen sijastaan. Mutta miksi ihmeessä hän tunsi olonsa niin surkeaksi ajatellessaan jotakuta neitokaista Didrikin rinnalla?
Ärtyneen näköinen isä pyyhälsi arvaamatta ohi. Claudius ei ehtinyt väistää ja hänet tönäistiin tylysti sivuun. Nuorukainen jäi typertyneenä tuijottamaan miehen perään vielä sittenkin kun askeleetkin olivat jo lakanneet kaikumasta kivikäytävillä, eikä edes huomannut nousta ylös, menetettyään tasapainonsa ja kaaduttuaan lattialle isän tönäisyn seurauksena. Hän havahtui vasta kun huomattavasti kevyemmät askeleet sipsuttivat samasta suunnasta, josta isäkin oli ilmaantunut.
”Mitä sinä lattialla istut?” totinen tytönääni ihmetteli ja kiiruhti auttamaan Claudiuksen ylös. Nuorukainen kiitti hymyillen Ingridiä avusta, mutta neito ei yhtynyt hymyyn, vaan pysyi jopa tavallista vakavampana. Nuorukainen ei tiennyt johtuiko neidon vakavuus jostain tämän omista asioista vai siitä, että aikaisemmat tapahtumat hiersivät vaivihkaa heidän kahden välejä. ”Ei siitä mitään vaivaa ollut”, Ingrid totesi ja kääntyi jo jatkaakseen matkaansa, kun Claudius pysäytti tämän hätäisellä kysymyksellään:” Millainen ihminen Eleonora on?”
Ingrid käännähti hämmästyneenä takaisin Claudiuksen puoleen. ”Eleonorako? Hän on ystäväni ja voin sanoa, että Didrik saa hänestä hyvän vaimon. Eleonora on hyväkäytöksinen, kaunis ja mikä tärkeintä, rikas.” Ingridin ääni oli pehmeä hänen kehuessa tätä neitoa, mutta kasvot jähmeät kuin suolapatsaalla. Claudius nyökkäsi vaiti, katuen että oli kysynyt. ”Eleonora on hurmaava ihminen ja olen aivan varma että Didrik oppii rakastamaan häntä ajan myötä, kunhan vain lopettaa vastaanhangoittelun”, Ingrid vielä hymähti.
Oi, miksi Claudius tunsi sydänalansa niin kumman ontoksi?
Pimeys, ne seurasivat häntä... Jalkoja särki juostuaan jo loputtomia virstoja, silti ne olivat hänen kannoillaan. Aina vain lähempänä... Ja äkkiä hän kaatui ja ne tulivat varmaa kuolemanuhkaa henkien... ”Claudius! Herää!” Ja äkkiä hän havahtui siihen, että joku ravisteli häntä ja kutsui nimeään. Ammolleen rävähtäneissä silmissä viipyili painajaisen jäljiltä kauhistunut katse ja otsalla helmeili hikeä. Kesti hetki ennen kuin Claudius rauhoittui ja tajusi painajaisensa todella olleen pelkkää unta. Kun hän pystyi taas hengittämään normaalisti, tajusi hän jonkun herättäneen hänet unestaan. Ja se joku seisoi hänen sänkynsä vierellä silmissään huolestunut katse.
Claudius kohottautui äkkiä istumaan pedissään ja sinkosi epäluuloa uhoavan katseen herättäjäänsä. ”Oletko kunnossa..? Näit painajaisia ja ajattelin herättää”, Didrik mutisi tarkastellen levottomana ikätoverinsa kalpeita kasvoja. ”Mitä Herran nimeen sinä teet keskellä yötä minun kamarissani?” Claudius sihahti pistävästi, ohittaen täysin toisen sanat. Hän potkaisi vällynsä syrjään ja nousi nopeasti jaloilleen. Didrik nieleskeli ja näytti hyvin vaikealta, kuin ei keksisi sanoja. Claudius tunsi pienoista suuttumusta mielensä perukoilla, ajatus siitä että Didrik hiippailisi öisin hänen huoneessaan, sai hänen niskavillansa pystyyn.
”Minä voisin selittää, mutta et varmaankaan välittäisi kuulla selityksiäni”, mustahiuksinen nuorukainen lopulta huokaisi. Claudius laittoi kätensä puuskaan ja silmäili Didrikiä kasvoillaan ilme, joka ei ollut kaukana täydellisestä kiukusta. ”Olen kiitollinen että herätit minut painajaisestani, joskaan en voi osoittaa kiitollisuutta siitä että hiiviskelet mitä ilmeisimmin yökausia kamarissani.” Claudius puhui jäykästi, mutta hänen silmänsä ilmensivät koko hänen sielunsa tunteiden kirjon. Hän oli kyllä vihainen, mutta myös hämmentynyt, loukattu ja peloissaan tästä koko asetelmasta. Hän ei ollut vielä elämänsä aikana kohdannut mitään näin läpikotaisin turmeltunutta ja luonnonvastaista.
”Claudius, kuule”, Didrik huokaisi ottaen levottomia sivuaskelia. ”En minä ole ihminen, jota sinun täytyisi pelätä. Älä kuvittelekaan että osuin tänne keskellä yötä pahat mielessäni. En vain pystynyt nukkumaan, kun ajattelin... noh, sinua ja näin jonkun kuljeskelevan täällä käytävillä. En tunnistanut henkilöä, mutta hän sai minut tuntemaan outoa kammoa, kuin jokin yönluoma täällä uhkaamassa kaikkia. Sinuakin...” Mustahiuksinen nielaisi loput sanansa ja vilkuili otsahiustensa takaa vaivihkaa Claudiusta, joka oli karahtanut helakanpunaiseksi. ”Päästit vain mielikuvituksesi laukkaamaan vähän turhankin lujaa. Pimeys aiheuttaa sellaista joillekuille”, hän tuhahti tavoitellen ääneensä halveksuntaa, jota häkeltyneet kasvonsa eivät millään tavalla heijastaneet.
”Eiei, ei varmasti, vannon sen”, Didrik torjui. ”Se oli todella jotain... jotain uhkaavaa. Minä halusin tulla varmistamaan sinun turvallisuutesi.” Claudius käänsi toiselle selkänsä ja painoi kämmenensä kuumottaville poskilleen. Hän tunsi itsensä äärimmäisen typeräksi, hän punasteli Didrikin edessä kuin paraskin tytönheitukka eikä edes saanut hämmennykseltään sanottua mitään tarpeeksi kiukkuista ja vakuuttavaa, joka olisi ajanut Didrikin tiehensä.
”Claudius, minä pyydän. En voi nukkua koko yönä jos tunnen, että sinua uhkaa vaara”, Didrikin ääni oli alennettu lähes pelkäksi käheäksi kuiskaukseksi. ”Hyvä Luoja, mikä kakara sinä olet. Nuku sitten täällä jos et kerran yksin uskalla!” Claudius puuskahti turhautuneesti eikä ehtinyt edes ajatella sanojaan päästäessään ne huuliltaan. Hän kääntyi äkkiä ympäri, heittäytyi makuusijalleen ja veti peittonsa päänsä yli, kieltäytyen kohtaamasta enää toista.
Mutta Didrik hymyili pienesti yksikseen ja istui seinustalle kovalle puutuolille, tuijotellen vakavana takassa palaviin kituliaisiin liekkeihin kunnes uni korjasi hänetkin mukanaan.
Varhaisen aamun halju valo valaisi jo maailmaa, vaikka aurinkoa ei vielä näkynytkään. Pimeys oli jo kadonnut, mutta kaikki tuntui aamunkoiton hetkellä värittömältä ja linnan seinien sisäpuolella vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Palvelijat heräisivät vasta hetken kuluttua askareisiinsa ja herrasväki nukkuisi pitkälle aamuun. Joku, joka ei ollut nukkunut moneen yöhön, kuten ei hiljattain päättyneen yön tunteinakaan, oli hereillä.
Raskas väsymys painosti Olofin silmäluomia ja tämä haukotteli leveästi. Alkoi olla jo juuri ja juuri niin valoisaa, että hän alkoi jo harkita nukkumista, edes pariksi tunniksi ennen kuin täytyisi vääjäämättä nousta ylös. Olof oli alkanut säikkymään yötä ja kaiken nielaisevaa pimeyttä kuin pahainen pojankoltiainen, eivätkä nurkissa vaanivat varjot antaneet hänelle rauhaa nukkua. Oikeastaan väsymyksestä lähes tokkurainen miehenalku ei edes muistanut missä vaiheessa oli vaeltanut pimeyden kauhujen tyyssijaksi muuttuneesta makuukamaristaan käytäville. Ehkä hän oli ollut matkalla rouva äidin luo ja jäänyt matkalle tuijottamaan ikkunasta nähdäkseen miten aamu pikkuhiljaa hiipi säteineen takaisin loputtoman pimeän jälkeen.
”Aamu, viimeinkin..! Miten minä jo luulin yön kestävän ikuisuuteen asti”, Olof mutisi ääneen sitä itse edes tajuamatta, pitkään jatkunut unenpuute turrutti hänen ajatuksensa tehokkaasti. ”Sääli vain niille joille yö tarjoaa tilaisuuden tehdä syntiä” -nuorukaisen lause keskeytyi haukotukseen- ”ja niitähän tästä linnasta löytyy. Ja kaikki luulevat pikku salaisuuksiensa olevan visusti tallessa. Mutta minäpä tiedän. Minä!” Silmiään hieroen Olof päätyi hihittelemään kuin tilanteessa olisi ollut jotain erinomaisen hauskaa.
”Kaikki täällä ovat niin tekopyhiä ja sitten pinnan alla... puf!” Kalpea ja nääntyneen näköinen nuorukainen ei todellakaan ollut monen valvotun yön jälkeen aivan parhaimmassa terässään eikä hän edes tajunnut puhuvansa ääneen ajatuksiaan, vaikkei niitä lepoa kipeästi kaipaavilla aivoillaan kovin kummoisiksi sanoiksi osannutkaan järjestää. ”Kaikista pahin on se... se, mikä se oli... Didrik, aivan! Claudiukselle on todella siitä päänvaivaa, minä juoksisin jo kaukana pikkuveljen asemassa.” Olofin lähinnä mielipuoliselta kuulostava yksinpuhelu päättyi pahansuopaan naurunkiherrykseen ja leveään haukotukseen tämän alkaessa olla aina vain enemmän jonkinlaisessa horrostilassa, nuorimies nuokkui ja oli vähältä nukahtaa jo melkein seisaalleen.
Juuri kun aurinko viimein kurkisti ujona kukkulan takaa ja ensimmäiset säteet lankesivat suoraan Olofin kasvoille, nopeat ja kiihkeät askeleet harppoivat kulman takaa ja mustaan hupulliseen viittaan sonnustautunut henkilö tarrasi tiukasti Olofin paidanrintamukseen ja pyöräytti tämän kovakouraisesti ympäri. Unen sumentamin silmin seinää vasten painettu nuorukainen ei ollut aluksi tunnistaa hupun varjostamia kasvoja, mutta tämän sumeat silmät laajenivat hänen tajutessaan kuka häntä niin rajuotteisesti käsitteli.
”Magdalena-täti, mitä te täällä..? On vielä niin aikaista”, hän ihmetteli ymmärtämättä tilanteessa minkäänlaista uhkaa. ”Vaiti”, Magdalena kivahti ja nojautui lähemmäs veljenpoikansa kasvoja. ”Mitä sinä oikein sanoitkaan pikkuveljestäsi ja herrani vanhimmasta pojasta?” nainen tiukkasi ääni uhkaavasti alennettuna. Harmi vain, Olof oli liian pöpperöinen keskittyäkseen mihinkään. ”Aijaa heistä... Enhän minä voi sanoa, kielenikin jo niin kamalassa synnissä saastuu... Päästäisittekö irti täti, tahtoisin mennä nukkumaan?”
Magdalenan silmät siristyivät ja tämä irrotti otteensa Olofista, tyrkäten nuoremman kauemmas itsestään. ”Nukkua sinä saatkin, Olof-kulta. Hyvin pitkään ja hartaasti, kunnes olet saanut pääsi selväksi, tehdäksesi asiasta selonteon minulle”, nainen totesi lähes lempeästi, mutta kasvoillaan hyytävän julma ilme. Olof ei ymmärtänyt tädistään huokuvaa uhkaa, hän vain hymyili typerästi. ”Kiitos. Minua väsyttääkin niin hirmuisesti...”
Magdalena painoi Olofin hartioista istumaan lattialle, selkä seinään nojaten. ”Nuku vain”, nainen kuiskasi silitellen rauhoittavasti veljenpoikansa punertavia hiuksia. Ei kestänyt kuin ohikiitävä hetki ja Olof oli jo täydessä unessa. Magdalena vei sormensa sivelemään kevyesti tämän poskea. ”Noniin, rakas veljenpoikani, mitäs minä sinun varallesi keksisin? Eihän sovi että herättyäsi jatkat tuollaista vakoilua, saatat vielä vahingossa lipsauttaa jotakin. Ja emmehän me tahdo saattaa huonoon asemaan ketään, emmehän?” Magdalenan hupun varjostamat kasvot eivät kuvastaneet ainoatakaan tunnetta, vain huulet olivat kääntyneet julmaan, lähes epäinhimilliseen virneeseen. ”Joten voin valmistaa sinulle juoman, jonka avulla nukut oikein pitkään, pikku Olof.”
~*~*~*~*~
En taida olla väärässä väittäessäni, että Olofista on tainnut huomaamattani tulla lukujen loppuun vakiovaruste..?
Arvostaisin suuresti kommenteja.
Kommentit