torstai, 3. maaliskuu 2011

Kuvioissa jälleen

 Ja niin minä sitten ihan oikeasti aloitin sen uuden tarinan.

Jos tuo linkki alkaa kiukuttelemaan, laitetaanpa se vielä tähän.

maanantai, 18. lokakuu 2010

Epilogi

Tämä piti julkaista vasta huomenna, mutta onkin täällä jo tänään. Terveisiä Berliinistä.
Toivottavasti joku ei joutunut lukemaan tuota ensimmäistä tänne laittamaani versiota, jonka Vuodatus ja Worddi sössivät iloisessa yhteisymmärryksessä, koska unohdin käyttää muistiota. Ja siitä johtuen myös tuo hetkellinen salasanan taakse piilottaminen, jouduin setvimään tätä ongelmaa. Toivon, ettei kukaan säikähtänyt.
Olemme siis päässeet tässä tarinassa nyt aivan loppuun. Vaikea käsittää, olen tätä (äärimmäisen hitaalla tahdilla) ehtinyt kirjoittaa jo niin kovin kauan. Aloitin pyöreästi puolitoista vuotta sitten. Miten se elämä nyt tästä voi jatkua? Ehkä palaan joskus tulevaisuudessa takaisin, jää nähtäväksi.
Lopussa vielä viimeiset kiitokset, mennäänpä nyt itse asiaan.

~*~*~*~
 
 
Oli huhtikuu ja kevät teki kovasti tuloaan. Siellä täällä maassa lojui vielä lumipenkkoja, mutta suurimmaksi osaksi maa oli jo kuivaa ja ensimmäiset kevätkukat nousivat ujoina kylmästä mullasta. Linnut palasivat takaisin tuoden mukanaan riemukkaan viserryksen hiljaisen talven jälkeen. Kevät sai aina armollisen herra Didrik Michelinpojan hyvälle tuulelle ja nytkin mies hyräili tyytyväisenä itsekseen ennen kuin käski terävästi ratsastajia pysähtymään.
 
 

Pian taaempaa vaunuista saapui saattueen etuosaan herran hurmaava vaimo Eleonora, jonka kauneutta vuodet eivät olleet juuri lainkaan kuluttaneet. Jalosukuisen rouvan perässä saapui tummakulmainen tyttö, Cecilia, vierellään Gabrieliksi nimetty, hieman pienempi pikkupoika ja näiden jälkeen nuori nainen, sylissään pitelemänsä ylhäissäätyisen Magda-pienokaisen imettäjä. 
 
 
”Miksi me pysähdyimme?” Eleonora huikkasi jo kauempaa satulastaan alas hypänneelle miehelle. Didrik kääntyi perheeseensä päin pieni hymy kasvoillaan. ”Ei hätää, kultaseni. Minun täytyy vain poiketa reitiltä hetkeksi”, mies rauhoitteli epäilevän oloista vaimoaan. ”Miksi ihmeessä?” kaunis nainen tiukkasi alahuuli mutrussa. ”Minulla on tässä lähiseudulla kiireinen asia hoidettavaksi. Sinun ei pidä murehtia. Teistä kyllä huolehditaan. Palaan aivan pian”, Didrik vakuutteli mahdollisimman herttaisesti saadakseen Eleonoran tyytymättömyyden edes osaksi hälvenemään. 

 
”Iti ei taa mennä”, pikku-Gabriel sanoi päättäväisellä äänellä. Lapsi oli talon ainut perijä, eikä lisää -ainakaan laillisia- tulisi. Didrik nukkui eri vuoteessa vaimonsa kanssa, oli nukkunut siitä lähtien kun Eleonora oli synnyttänyt poikalapsen perimään linnan. Koko linna tiesi tämän asianlaidan ja myös sen, että Magda oli äpärä, jonkun linnanrouvan rakastajan siittämä lapsi.
 
 
Silti Didrik oli myötätunnosta vaimoaan kohtaan tunnustanut tytön omakseen, vaikka pahat kielet tiesivätkin kertoa, ettei sinisilmäinen pikkutyttö ollut oikeasti linnanherran oma lapsukainen. Didrik ei kuitenkaan ollut mustasukkainen tai edes tuntenut sitä typerää omistamisen- tai määräilynhalua, jonka takia monet muut aviomiehet puolisoitaan kahlitsivat kotiin. Ei hän halunnut tuomita vaimoaan vain koska hän itse ei viihtynyt tämän vuoteessa. Huvittakoot itseään lukuisten rakastajiensa kanssa jos vain tahtoi, viehkeällä Eleonoralla oli ihailijoita kuitenkin ihan jonoksi asti, vaikkei nainen ollutkaan enää nuori. 
 
 
Didrik naurahti ja pörrötti poikansa tummia hiuksia. ”En ole kauaa poissa. Joten ole kiltti poika ja tottele rouva äitiä, niin isi on taas paikalla ennen kuin huomaamatkaan.” Gabriel hymyili säteilevästi. Pian myös Cecilia, joka oli saanut nimensä Didrikin oman kuolleen äidin mukaan, alkoi myös kärttää isänsä huomiota. ”Halaa”, tyttö komensi tomerasti ja mies noudatti ilomielin tyttärensä pyyntöä. Vaimonsa hän hyvästeli pelkillä sanoilla ja meni sitten antamaan saattueelle ohjeet, jotta nämä kuljettaisivat hänen perhettään turvallisesti eteenpäin kunnes hän itse liittyisi taas seurueeseen. 
 
 
Jättäessään hiekkatiellä vaeltavan saattueen taakseen vahvan ruunan selässä, Didrik tunsi pitkästä aikaa itsensä vapaaksi. He olivat olleet muutaman viikon pituisella visiitillä Eleonoran synnyinkodissa ja häntä oli ahdistanut koko ajan ja pahasti. Tosin koko elämä oli kuin hitaasti kiristyvä hirttosilmukka kaulan ympärillä. Viimeisin helpotus oli ollut, kun Gabriel oli viitisen vuotta sitten syntynyt ja Didrikillä ei ollut enää velvoitetta jakaa vuodetta aviovaimonsa kanssa.
 
 
Toisaalta Didrik oli levoton ja hermostunut. Hän ei ollut ikinä omin silmin nähnyt päämääränsä, mutta tieto sen olemassaolosta ja siitä, mitä siellä odottaisi, oli kalvanut häntä jo useamman vuoden. Lopulta tumman miehen silmien eteen ilmestyi reilun virstan päässä häämöttävä jykevä luostarilaitos korkeine muureineen. Pelko kouraisi vatsanpohjassa: uskaltaisiko hän? 
 
 
Didrik hyppäsi alas ratsunsa selästä porteilla, jotka pysyivät luotaantyöntävinä ja epäystävällisinä kiinni. Hän koputti napakasti ja huusi jotakuta avaamaan. Portissa oleva luukku avattiin ja toiselta puolelta kuului kylmäkiskoinen mumina:” Mitä herra tahtoo?” Didrik muljautti silmiään kohti taivasta ja omaksui käskevimmän äänensävynsä, jota oli saanut harjoitella opettaessaan kuritonta palvelusväkeä tavoille:” Olen linnanherra Didrik Michelinpoika. Minulla on tärkeää asiaa apotillenne, avatkaa portit!” 
 
 
”Mitä asia koskee?” ääni vastasi toiselta puolelta. Nyt happamaan äänensävyyn oli sekoittunut ripaus pelkoa. Didrik huokaisi kuuluvasti, poimi rahapussin vyöltään ja kilisytti sitä niin, että kolikoiden kilinä toisiaan vasten kuului selvästi. Portti avautui hetimmiten ja töykeä munkki tarjoutui jopa viemään hänet apotin luokse. Didrik kiitti nuivasti tarjouksesta ja seurasi miestä. Ei häntä itseään täynnä oleva apotti tai tämän koinsyömän luostarin rahallinen avustus kiinnostanut, mutta hänen silmänsä haravoivat laajaa piha-aluetta ja siellä työskenteleviä, hiljaisia munkkeja. Sydämessä oli kipeä kaipuu. 
 
 
Apotti oli turpea, kaljuuntunut vanhus, jonka pienet, syvälle painuneet silmät tihrustelivat kopeaa linnanherraa arvioiden miten paljon hän voisi tästä hyötyä. ”Armollinen herra aikoo siis tukea vaivaista luostariamme?” mies ihmetteli aidosti yllättyneenä. Didrik mietti nenäänsä nyrpistellen, että täytyisi olla hullu jos syytäisi rahoja tällaiseen koloon. Tuskinpa kukaan niin tekikään, joten apotin hämmästys oli ymmärrettävää. 
 
 
”Itse asiassa”, Didrik sanoi, ”haluaisin tavata yhden munkeistanne. Kahden kesken.” Apotin silmät siristyivät ja hän tiukkasi:” Oletteko sukulaisia? Ei ole muutenkaan tapana päästää ketään luostarin muurien sisäpuolelle.” ”Jotain sinne päin”, Didrik totesi ympäripyöreästi ja kohautti olkiaan. Apotti nyökkäsi hitaasti ja antoi jähmeän, imelän hymyn vallata verkalleen kasvonsa. 
 
 
 ”Totta kai, teidän jalosukuisuutenne. Mutta tämä on köyhä luostari, ymmärrättehän. Kun nyt kerran olette täällä…” Didrik tiputti ylenkatseellisesti koko rahapussinsa apotin eteen pöydälle. ”Pidä hyvänäsi”, hän kehotti äänellä, jonka sävy sai vanhan miehen kananlihalle. Apotti kuitenkin nappasi rahat vikkelästi hihaansa. 
 
 
Punahiuksinen, nuori munkki oli saanut käskykseen johdattaa avokätistä linnanherraa. Didrikin edellä iloisesti pälpättävä luostariveli oli oikeastaan vasta pelkkä poikanen, ehkäpä kahdeksantoista kieppeillä. Samanikäinen kuin Didrik aikoinaan, kun… Ajatus katkesi äkilliseen alakuloisuuteen, joka hyökyi mieleen. 
 
 
”Veli Claudius”, nuorukainen huudahti jo kauempaa. Kasvimaalla kyykkivä mies suoristi selkänsä huulet kysyvästi raollaan. Didrikin alakuloisuus huuhtoutui saman tien kadoksiin kuin sitä ei olisi ollutkaan ja tilalle hulmahti aivan toisenlainen tunne. ”Sait vieraan”, punapää kertoi innoissaan ja pomppi reippaasti Claudiuksen luo. ”Mutta… Miten muka, eihän-” Sanat kuolivat miehen huulille ja kasvot valahtivat aivan valkeiksi, kun tämän silmät kohtasivat Didrikin. 
 
 
Munkki ruskeassa, kuluneessa kaavussa oli epäilemättä Claudius, vaikka vuodet olivatkin terävöittäneet tämän piirteitä ja hoikistaneet ohueksi kuin tikku. Didrik vastasi toisen järkyttyneeseen ilmeeseen loistavalla hymyllä. ”Hän se on”, mustahiuksinen tuumasi ja kääntyi punahiuksiseen saattajaansa päin, ”Järjestäpä minulle ja veli Claudiukselle jokin rauhaisa huone, jotta voimme jutella rauhassa.” 
 
 
”Hetki vain. Odottakaa tässä, armollinen herra. Palaan aivan pian”, punapää vastasi vikkelästi ja lähti kumarrellen poistumaan. ”Oletko se todella sinä? Didrik?” Claudius ynähti epäuskoisena eikä kyennyt edes liikahtamaan ihmetykseltään. Didrik vakavoitui. ”Minä se olen.” 
 
 
”Seitsemäntoista vuotta”, toinen sanoi ääni särkyen. Vanha hellyys, jota Didrik oli yrittänyt tukahduttaa siitä asti kun Claudius ratsasti hyisenä talviaamuna ulos hänen elämästään, valtasi mielen. Äkkiä Didrikin oli hyvin lämmin ja hän avasi suunsa puhuakseen, mutta sanat jäivät huudahduksen alle. ”Armollinen herra!”Punapäinen munkki palasi puolijuoksua. Muut luostarin asukkaat mulkoilivat tätä suulasta yksilöä äkäisesti. Lukuun ottamatta tietysti Claudiusta, joka ei ollut liikauttanut sormeaankaan. 
 
 
”Tätä tietä, seuratkaa minua, herra. Ja veli Claudius myös”, punapää intoili ja viittoi miehiä tulemaan perässä. Claudiuskin havahtui lamaannuksestaan ja totteli nuorukaista, vilkuillen tuon tuostakin Didrikiä kuin tämä olisi noussut haudasta. ”Kiitos, veli August. Jumala kanssasi”, hän sopersi ääni pahasti täristen, kun tämä jätti heidät eräälle ovelle johdettuaan ensin sisälle ja läpi viileiden käytävien.
 
 
Didrik salpasi neliskulmaisen, yksinkertaisen huoneen oven heidän takanaan ja istui selkä suorana tuolille toista vastapäätä. Claudius oli lysähtänyt omalle penkilleen silmät edelleen selällään. ”Se olen vain minä”, Didrik kuiskasi, ”Älä siis katso minua kuin olisin aave tai jonkinmoinen ihme.” Claudius pudisti päätään ja mutisi:” Se on ihme. Siitä on seitsemäntoista vuotta, Didrik, niin hirveän kauan. En uskonut näkeväni sinua enää koskaan. Käsitätkö sinä, seitsemäntoista vuotta!”
 
Ilkeä tunne kouraisi jostain vatsanpohjasta. Didrik oli tiennyt jo useamman vuoden, että löytäisi nuoruuteensa kielletyn rakkauden täältä. Mutta oli pelkuri, eikä ollut uskaltanut tulla aiemmin ja häpesi omaa heikkouttaan. Nyt kun hän näki viimein toisen vuosien jälkeen, tuntui täysin mielettömältä, että hän olisi koskaan jättänyt tulematta tämän luokse vain pelkuruutensa tähden, kun ei edes ollut mitä kammota. ”Nyt näet”, Didrik hymähti kätkien ikävät tunteet sisimpäänsä. Olisi turha tuottaa järkytyksestä kalmankalpealle miehelle enempää päänvaivaa. Hänellähän oli ollut kaikki ne vuodet aikaa valmistautua tähän, toisin kuin toisella. 
 
 
”Oletko viihtynyt?” Didrik kysyi vain jotain sanoakseen, keventääkseen jännittynyttä tunnelmaa ja antoi katseensa kiertää ylenkatseellisesti alastomilla seinillä. Claudius naurahti kuivasti. ”Täälläkö? Aluksi inhosin tätä; kova kuri, koko ajan työtä tai jumalanpalvelusta. Ikävää tai surua ei saanut tuntea”, toinen kertoi penseästi, ”mutta olen ehtinyt seitsemäntoista vuoden aikana jotenkin tottua.” Didrik puri alahuultaan ja nyökkäsi. Hänen olisi pitänyt tulla aiemmin, Claudius oli ehtinyt kasvattaa täällä kovan kuoren ympärilleen suojaksi, se näkyi silmistä, joiden katse muuttui luostarista puhuttaessa piittaamattomaksi. 
 
 
”Mutta entä sinä?” toinen tiedusteli, ”Nait sitten Eleonoran?” Mustahiuksinen kohautti olkiaan ja virkkoi:” Eipä ollut juuri muita mahdollisuuksia.” Claudius pyyhkäisi hiuksia pois kasvoiltaan haikean näköisenä. ”En ole kuullut oikeastaan mitään, edes siitä mitä perheelleni on tapahtunut. Tiedätkö sinä mitään?” Silmien tyyni harmaa ei liikahtanut, mutta ääni särähti murheellisena. 
 
 
Didrik tunsi vahvaa myötätuntoa toista kohtaan ja kiirehti äkkiä kertomaan, helpottaakseen edes hieman Claudiuksen oloa:” En ole kuullut viime aikoina mitään, mutta Eleonora kävi vuosia kirjeenvaihtoa Cajsan kanssa ja piti minut ajan tasalla, tahdoinpa tai en.” Toinen katsoi Didrikiä ilmekään värähtämättä, mutta varmasti odottaen innokkaasti uutisia. 
 
 
”Äitisi elää ja voi hyvin, ainakin viime kuulemani mukaan. Isäsi kuoli viitisen vuotta sitten, olen pahoillani. Sai kuulemma jossain turhanpäiväisessä kapakkatappelussa miekan vatsaansa.” Claudius teki ristinmerkin, ” Requiescat in pace. Levätköön rauhassa.” Didrik ei hämmästellyt, ettei mies kuulostanut kovinkaan pahoittelevalta, vaikka tietysti Kurt-herra oli ollut toisen isä kaikesta huolimatta. 
 
 
Claudiuksen katseessa oli pyyntö jatkaa. Didrik totteli mielellään:” Anders on nyt linnanherrana. Hänellä on ylhäinen vaimo, tottakai, mutta oikeasti veljesi otti pian kotiinpaluunsa jälkeen vaimoni entisen palvelustytön jalkavaimokseen. Greta, muistatko hänet? Sopivat kuulemma ihan kunniallisen sopimuksen, Anders maksaa Gretalle myötäjäiset siinä tapauksessa jos haluaa jättää tämän aikanaan ja lehtolapsilleen pienen osuuden näiden aikuistuessa. Eihän niihin sopimuksiin voi koskaan luottaa, mutta veljesi on kunnian mies. Eikä hän ole hylännyt Gretaa vielä näiden vuosien aikana ja on jopa järjestänyt vanhimman tyttären edullisiin naimisiinkin. Virallisen vaimon nimeä en nyt muista, mutta lapsia heillä oli viimeksi kuullessani hengissä neljä. Ja Gretalla seitsemän, joten veljelläsi on aikamoinen lapsilauma paimennettavanaan.” 
 
 
Claudius näytti lievästi hämmästyneeltä. ”Vai, Greta”, mies naurahti, ”kukapa olisi uskonut.” ”Isacus jäi palvelemaan Andersia sotilaana”, Didrik kiirehti jatkamaan, ”mutta miehellä on hurja maine ja luulen, että vain veljesrakkaus estää Andersia karkottamasta häntä ulos linnastaan. Olen oikeastaan hämmästynyt, ettei mies ole jo heittänyt henkeään, hänen elämänsä lienee kaikkea muuta kuin tasaista.” 
 
 
”Olof, kuten arvata saattoi, ohjattiin kirkolliselle uralle. Mies jäi sen monikuukautisen unensa jäljiltä lopullisesti hieman hajamieliseksi. Perheesi tietenkin osti hänelle hyvän viran jostain isommasta kirkosta. Cajsalle järjestettiin avioliitto johonkin korkeaan sukuun. Mies ei kuulunut olevan ihan kelvoton ja lapsiakin on siunaantunut, siskosi taitaa olla ihan tyytyväinen elämäänsä.” 
 
 
Claudiuksen silmiin olivat ilmestynyt kyynelkarpalot, jotka nyt vierivät hiljaa alas miehen poskia. ”Hienoa, että he kaikki voivat niin hyvin”, hän nyyhkäisi kyyneleitään pyyhkien, ”minä kaipaan jokaista, jopa Isacusta -vaikkei sitä uskoisikaan- niin paljon.” Didrik olisi tahtonut sulkea toisen syliinsä ja suudella kyyneleet pois, mutta hän ei kyennyt hievahtamaankaan paikoiltaan. Seitsemäntoista pitkää vuotta olivat kasvattaneet heidän välilleen muurin, jota Didrik ei uskaltanut koettaa läpäistä. Vaikka tunteet olivatkin selkeitä kuin hän olisi vasta sinä samaisena aamuna noussut uinuvan Claudiuksen viereltä ja silitellyt alakuloisena ruskeita hiuksia. 
 
 
”Älä välitä tästä, itken hetken ja lopetan kohta”, Claudius tyrski. Viiden minuutin hiljaisuus oli ankara ja pelottava. Lopulta toinen kokosi itsensä ja kysyi:” Oletko sinä onnellinen Eleonoran kanssa?”  Didrik sävähti. ”En oikeastaan. Mutten onnetonkaan”, hän mutisi innottomasti. Claudius kallisti päätään, rypisti kulmiaan kuin joskus ennen. ”Minä en rakasta häntä ja hän tietää sen. Meillä on kaksi lasta, Cecilia ja Gabriel. Niin ja Magda, mutta jokainen pikkupiikakin on jo kuullut, ettei vauva ole minun, vaikka hänet tunnustinkin omakseni. Mutta ei minua haittaa, Eleonora saa ihan rauhassa pyöriä kenen kanssa tahansa, kunhan ei kaipaa minua vierelleen.” 
 
 
”En ymmärrä”, Claudius kuiskasi hämmentyneen oloisena, mutta Didrik ei vaivautunut jatkamaan, mikä pakotti vaihtamaan puheenaihetta. ”Eikö Magdan nimi tulekin Magdalena-tädistä?” Didrik myönsi toisen arvauksen oikeaksi. ”En minä hänestä edelleenkään pidä, mutta hänen ansiostaan sinä sentään olet hengissä, isäsi ei kuunnellut ketään muuta kuin äitipuoltani. Eikä kuolleista saa puhua pahaa.” Claudiuksen silmät rävähtivät ammolleen ja toinen sopersi:” Kuolleista? Tarkoitatko… Onko täti kuollut?” 
 
 
Didrikistä oli inhottava kertoa ikäviä uutisia ja nähdä murhe toisen kasvoilla. ”Siitä on kauan”, hän huokaisi. ”Hän oli silloin raskaana, varmaankin muistat. Yleisesti puhutaan, että hän sai muutama kuukausi lähtönne jälkeen ihan oikean keskenmenon ja kuoli itsekin sitten verenhukkaan. Mutta minä en tahdo valehdella sinulle. Välskäri sanoi, että kaikki kävi liian luonnottomasti ja hän oli nähnyt muutaman naisen, jotka olivat odottaneet isättömiä lapsia, kuolleen samalla tavalla. Jokin myrkyllinen kasvi sen aiheuttaa, liikaa annosteltuna tappaa vauvan lisäksi äidinkin.” Claudiuksen alahuuli väpätti, ”Mutta eihän täti..” ”Kyllä hän tiesi mitä kasveja söi ja miten paljon. Hänellähän oli varsinainen kokoelma niitä rehujaan, kävit itsekin Magdalenan kanssa niitä metsästä nyppimässä.” 
 
 
”Täti on ollut kuolleena jo niin kauan, eikä kukaan ilmoittanut minulle”, Claudius niiskaisi silmät puoliummessa. ”Herra isä ei tuntunut kestävän jo toisen vaimon kuolemaa”, Didrik jatkoi kuivasti, ”sai sydänkohtauksen, mutta selvisi siitä. Tosin sen jälkeen isän sydän temppuili vähän miten sattui. Menehtyi sitten pari vuotta Magdalenan kuoleman jälkeen.” Claudius painoi päänsä ja pahoitteli:” Otan osaa, sinun perheestäsi on moni kuollut.” Didrik irvisti. ”Ainoastaan äitini, äitipuoleni, isäni ja kaksi pikkusiskoa. Jäljelle jäi vain minä, Ingrid ja Bartolomeus.” 
 
 
Claudius räpytteli silmiään. ” Mutta pikkutyttö... Constance, mitä hänelle tapahtui?” Didrik kohautti olkiaan. ”Joku lastentauti”, hän vastasi ympäripyöreästi, ”tyttö ei selvinnyt äidittä vaarallisten lapsuusvuosien yli, se tosin on ihan tavallista.” ”Sinäkin olet sitten orpo”, Claudius huomautti myötätuntoisesti. Didrik hymyili vinosti, ”Itsekin olet puoliksi. Eikä se minua oikeastaan haittaa. Aluksi kaikki tuntui kyllä kovin hiljaiselta ja tyhjältä, mutta siihen tottui. Ja nykyään lapset pitävät metakkaa.”
 
 
”Ingrid? Ja Bartolomeus, mihin heidän tiensä veivät?” ”Ingrid ilmoitti heti Magdalenan hautajaisten jälkeen, että halusi noudattaa esimerkkiäsi ja lähteä loppuiäkseen luostariin katumaan syntejään. Ei hän muutenkaan ollut enää sama tyttö Wendilan kuoleman jälkeen. Ja Bartolomeus katosi heti täysi-ikäiseksi tultuaan ties mihin. Olisin laittanut muussa tapauksessa pojan pappiskoulutukseen. Sanoi lähtevänsä etsimään onneaan maailmalta. En ole kuullut sen koommin.” ” Dona eis requiem sempiternam. Anna heille ikuinen rauha”, Claudius mutisi ja risti itsensä. Didrik noudatti esimerkkiä. 
 
 
”Olen kiitollinen, että tulit. Vaikka olinkin jo menettänyt toivoni, en uskonut että enää saapuisit”, ruskeahiuksinen hymähti heikosti hymyillen. ”Totta kai minä tulin! Itse asiassa minun olisi pitänyt tulla jo aiemmin, heti kun sain tietää, mihin sinut oli aikoinaan lähetetty”, Didrik parahti. Jos hänen mielessään oli vielä tänne tullessaan ollut turhaa katkeruutta menneistä vuosista, syytöksiä, itsekästä vihaa sen tähden ettei toinen ollut koskaan uskaltanut asettua sanallakaan perheensä tahtoa vastaan, olivat kaikki nuo kuluttavat ja hyödyttömät tunteet nyt poissa. Claudius nyökkäsi sama apea hymy edelleen kasvoillaan ja vilkaisi ulos ikkunasta. ”Alkaa hämärtää. Kohta on vesperin aika, pitäisi kai jo mennä”, hän totesi ja nousi hitaasti, kuin viivytellen, jaloilleen. 
 
 
Didrik loikkasi myös ylös. ”Onko sinun pakko?” hän kysyi ääni tukahtuneena ja loi vetoavan katseen mieheen, jota tiesi edelleen rakastavansa. Claudius painoi päänsä ja huokaisi:” Mitä sinä odotit? Meillä ei alun alkaenkaan ollut tulevaisuutta eikä mikään ole muuttunut siitä. Kidutamme vain itseämme tällä tavoin.” Didrikin kurkunperukoilta pääsi vaimea älähdys ja hän harppasi Claudiuksen luo, painoi heikosti vastaan pyristelevän miehen rintaansa vasten. 
 
 
”Aivan, mikään ei ole muuttunut. Eihän? Eivät sinun tunteesikaan, vaikka sinut teljettiinkin näiden kylmien muurien sisälle?” Claudius lopetti vastustelun ja päästi pitkän uloshengityksen, joka kuulosti melkein uikutukselta. ”Minuun sattuu, etkö sinä ymmärrä? Ei, et ole koskaan ymmärtänyt miltä minusta tuntuu. Sinä lähdet kohta ja minulla on vain entistä kovempi ikävä”, toinen nyyhki. Didrik puristi tätä vain tiukemmin sylissään. ”Tule mukaan. Minä vien sinut… johonkin. Eivät nämä mitään minulle voi.”  
 
 
Claudius pyhähti väheksyvästi. ”Sinä olet hullu, Didrik Michelinpoika. Tiedät itsekin, että se ei ole sallittua.” Didrik painoi varovaisen suukon toisen otsalle, peläten vuosien luomaa etäisyyttä heidän välissään, joka esti häntä menemästä pitemmälle, vaikka olisi halunnutkin. ”Mitä väliä. Claudius, sinun ei tarvitse jäädä tänne. Minä vien sinut pois, anna minun tehdä se. Se lihava apotti tarvitsee vain vähän lisää rahaa ja on valmis olemaan kuin sinua ei olisi koskaan ollutkaan. Sinä myönnyit kerran, lähdit tänne lähes vapaaehtoisesti, ei sinun tarvitse toista kertaa tehdä niin. Ei ole enää ketään, ei sinun perhettäsi ja sukulaisia, jotka tulisivat painostamaan meitä.” Didrikin ääneen oli hiipinyt varovainen innostus, ruusuinen kuvitelma tulevaisuudesta. 
 
 
Claudius alkoi täristä hänen sylissään. ”Unohdat Jumalan. Ja sinulla on perhe ja linna huollettavanasi. Ajattele lapsiasi, et voi hylätä heitä. Etkä kantaa minua kattosi alle, se olisi liian häpeällistä eikä sitä suvaittaisi. Juuri siksi minut on tänne piilotettu ja olen vannonut valan pysyä täällä loppuikäni.” Didrik parahti vaimeasti. Toinen oli liian oikeassa eikä hän voisi ikinä jättää lapsiaan, he olivat niin viattomia ja haavoittuvaisia ja niin hirveän rakkaita… ”En halua luopua sinusta enää”, tummakutrinen kähähti voimattomana kohtalonsa edessä. 
 
 
”Olisi ollut melkein parempi jos et olisi tullut lainkaan. Vaikka en voi muuta kuin kiittää Luojaa, että sain tilaisuuden nähdä sinut vielä edes vain tämän kerran”, Claudius mutisi. Didrik ei kyennyt enää sanomaan sanaakaan, puristi vain silmänsä tiukasti kiinni ja rutisti toista sylissään. ”Vain tämä hetki, pysy siinä vielä hetki”, Claudius kuiskasi kyyneleitä silmissään ja äänessään. 
 
 
Oveen koputettiin ja maailma ryntäsi taas päälle armottomine tapoineen ja säännöksineen, tuhosi kahden miehen viimeisen yhteisen hetken sirpaleiksi. ”Armollinen herra, veli Claudius. On vesperin aika, apotti pyysi herraa jo lähtemään”, joku huudahti oven toiselta puolelta. Claudius vetäytyi hitaasti kauemmas Didrikistä, kumpikin oli haluton eroamaan jälleen. Molemmat tiesivät tämän eron olevan viimeinen, Didrik ei enää rohkenisi tulla eikä Claudius ottaisi tätä vastaan vaikka tämä tulisikin. Kumpikaan ei olisi kyllin urhea kestämään enää yhtiäkään jäähyväisiä vain lyhyen hetken tähden. 
 
 
”Aika on tullut”, Didrik totesi tuntien melkein fyysistä tuskaa. Oli kamalaa menettää rakastettu kerran, vielä hirveämpää toisella kerralla. Kolmatta ei enää tulisi. Claudius riiputti murheellisena päätään. ”Älä muistele minua. Elä, sinulla on siihen syy ja vapaus”, toinen sanoi ääni niin vaimeana, että sen hädin tuskin kuuli. ”Ei”, Didrik totesi, ”minä en aio unohtaa sinua. Olet täällä aina” -mies nosti kätensä jonnekin sydämensä tienoille- ”ja minä aion vaalia muistoasi, vaikka sinut onkin riistetty minulta tänne luostariin. Vaikka elämä ei koskaan suonutkaan meille mahdollisuutta.” 
 
 
Claudius nyyhkäisi. ”Rakastan sinua.. Rakastan.” Didrik kaappasi äkkiä miehen käsivarsiensa suojaan ja painoi tämän huulille pitkän, lähes raivokkaan suudelman. ”Minäkin rakastan sinua. Koko sydämelläni ja sielullani ja niin tulee aina olemaan”, hän henkäisi kun lopulta päästi toisen irti. Claudius itki vain entistä vuolaammin. ”Mene”, hän tyrski, ”mene jo. Me vain pahennamme tätä kipua.” 
 
 
Didrik suuteli kyyneleet toisen poskilta ja kääntyi viimein lähteäkseen, tuntien rinnassaan saman tuskan kuin Claudiuskin. ”Luoja varjelkoon sinua”, toinen kuiskasi. Kahdet silmät kohtasivat vielä hetkeksi, viimeisen kerran, ennen kuin Didrik avasi oven salvan. ”Hyvästi. Hyvästi, Claudius”, hän sanoi ääni paksuna, aivan valmiina sortumaan itsekin kyyneliin. 
 
 
Arkipäiväinen oven kolahdus Didrikin mentyä merkitsi näille kahdelle paljon enemmän. Se oli viimeinen oven avaaminen ja sulkeminen, viimeinen kohtaaminen, viimeiset sanat ja katseet. Jokainen minuutti siitä päivästä syöpyi kumpaisenkin mieleen lähtemättömästi. Ennen oli ollut tieto, toivo, siitä että jälleennäkemisen hetki koittaisi vielä. Nyt se oli mennyt ja kaksi kohtaloa oli riuhtaistu julmasti lopullisesti erilleen. Se oli Claudiuksen ja Didrikin yhteisen kohtalon, yhteisen toivon loppu. 
 
 
~*~*~*~
 
Nyt voisin pyytää jokaista, joka on tätä lukenut ja luki nyt tämän epiloginkin, sanomaan sanan tai pari. Ei mitään erityistä, ihan vain, jotta tietäisin, lukiko tätä tosi asiassa juuri kukaan...
Erityiset kiitokset kommenteista haluaisin lausua Auille, joka on kommentoinut ahkerasti alusta asti jokaikistä lukua.
 
Kiitos. 

torstai, 23. syyskuu 2010

11. Luku - Rakastuneet ovat järjettömiä

 Suoriuduin tästä niin nopeasti kuin lupasinkin. Tämä on jo pieni ihme. Epiloginkin teksti on jo valmiina ja siinäkään ei pitäisi mennä kauan. Pari viikkoa, ehkä?
Nyt huomaan kaikenlaista, mitä olisin vielä halunnut lisätä tähän (viimeiseen) lukuuni. No, ei auta enää. Saa kysyä jos jotain jäi epäselväksi tai jos haluaisit ihan muutan vaan tietää enemmän jostain. Suurin osa kaikestahan on ihan vain minun pääni sisällä… X) Tosin epilogi tarjoaa katsauksen vuosien päähän, joten tulevaisuudesta sitten siellä.
Koska poikia ei ole pariin lukuun näkynyt, punoin vähän edellisien osien tapahtumia tähänkin ihan vain kertoakseni sen näiden kahden kannalta. Tämä alkaakin tuosta Magdalenan ei-niin-riemukkaasta raskauden paljastumisesta, mikä sekin esitettiin jo pari lukua sitten.
Nauttikaa.

~*~*~*~

 

Hetken aikaa Claudius ja Didrik olivat kulkeneet samaa polkua, takertuneet toisiinsa ilman aikeita päästää irti. Kumpikin hillitsi toista ja parin erilaisuus muodosti tasapainoisen yhtälön. Didrik heittäytyi hetkeen, ei koskaan välittänyt ajatella, mitä tapahtuisi jos kävisi näin tai mihin kaikki johtaisi. Claudius pelkäsi ja epäili, hermoili paljastumisesta, mutta tahtoi silti olla toisen kanssa yhdessä.
 

Claudius auttoi Didrikiä käsittämään mittasuhteet, keskeytti tämän kun kaikki alkoi mennä liian pitkälle ja huolehti siitä, etteivät he jääneet huolimattomuuttaan kiinni tai olleet liian avoimia toisten keskuudessa. Didrikin asenne auttoi Claudiusta rentoutumaan ja lopettamaan turhan stressaamisen sekä nauttimaan vain läheisyydestä ja pienistä onnenhetkistä, joita parempia heillä ei ollut. Ja molemmat huokaisivat helpotuksesta, kun Eleonoran kaunis hahmo katosi viimein joulupyhien jälkeen portista ulos. Vaikkei siitä ääneen puhuttukaan, Didrikin kaunis morsio hiersi taustalla hiljaa parin välejä.
 

Tämä oli yksi heidän harvoista kahdenkeskisistä hetkisistään. Tuotti ongelmia löytää rauhallinen, yksityinen soppi kun ulkonakin oli niin paljon lunta, ettei voinut pujahtaa metsän varjoihin. Didrik aina ehdotti ja osoitti huoneita, joita kukaan ei käyttänyt ja jotka pölyttyivät hylättyinä. Nyt he olivat pohjoistornin korkeimmassa kamarissa, joka oli jo yksistään niin kylmä, ettei kukaan välittänyt nousta sinne. 
 

Hengitys nousi huuruna ilmaan. Claudius tärisi, vaikkei hän ei tiennyt johtuiko se kylmästä vai Didrikin läheisyydestä. Jälkimmäinen sai kuitenkin hänen kylmästä sinertävät huulensa onnelliseen hymyyn. ”Voi sinua, sinähän olet ihan jäässä”, huomattavasti lämpimämmin pukeutunut Didrik hymähti, ”mutta ei hätää, minä voin lämmittää sinua.” ”Jaa, sinussako olisi pisaraakaan nöyryyttä passata ketään”, Claudius huomautti pieni moite äänessään ja näpäytti hellästi mustahiuksisen nenänpäätä.
 

”Ei nyt ehkä ihan ketä tahansa”, Didrik myönsi, ”mutta sinua ehdottomasti kyllä. Huulesikin ovat ihan siniset.” Claudiuksella ei ollut mitään sitä vastaan että toinen katsoi paremmaksi korjata asia suutelemalla häntä. Silti hän oli koko ajan varuillaan kuulemaan pienimmänkin kolahduksen, joka kertoisi jonkun olevan tulossa ylös. ”Sinä taas olet ihanan lämmin”, ruskeahiuksinen nuorukainen sanoi vasten toisen huulia, vaikkei sanoista saanut juuri mitään selvää.
 

Hiiviskelystä oli tullut jo tapa. Claudius ei antanut Didrikin varastaa häneltä ohimennen suukkoja tai puhua ohi suunsa, ei edes antanut katsoa kaipaavasti. Kuka tahansa sivullinen saattoi vahingossa nähdä, eikä heillä ollut siihen varaa. Ja kumpikin tiesi, että tämä päättyisi joskus, sitten kun Claudius lähtisi takaisin kotiinsa, mutta sitä ei lausuttu ääneen. Kaikki läheinen kanssakäyminen tapahtui jossain, missä kukaan ei varmasti huomaisi mitään. Didrikiä ärsytti välillä rakastettunsa pingottaminen tässä asiassa, mutta jälkikäteen täytyi hänenkin myöntää, ettei siitä ollut muuta kuin hyötyä.
 

Äkkiä ulkoa kuului selkäpiitä karmiva parkaisu, joka jatkui korviavihlovana kiljumisena. Claudius tönäisi äkkiä Didrikin irti itsestään ja ryntäsi ikkunalle. Toinen jäi seisomaan hetkeksi keskelle lattiaa hölmistyneenä kuin ei olisi heti tajunnut kultansa kadonneen niin kovin äkkiä käsistään. ”Se on Magdalena-täti”, Claudius huudahti hämmästyneenä ikkunan äärestä. Didrik rypisti kulmiaan ja talsi toisen vierelle ikkuna-aukon luokse.
 

”Mikäs hänelle on yhtäkkiä tullut?” Didrik ihmetteli tuntien lähinnä ärtymystä kun äitipuoli oli huudollaan kiinnittänyt Claudiuksen huomion hänestä itseensä. ”En todellakaan tiedä”, ruskeahiuksinen totesi, ”mutta aion ottaa selvää. Toivottavasti tädille ei ole käynyt mitään.” Claudius kääntyi suoristamaan Didrikin rypistynyttä paitaa. Tämä näytti nyreältä. ”Miksi sinä välität Magdalenasta niin paljon?”
 

Claudius huokaisi ja kohottautui sukimaan mustia hiuksia hieman siistimpään kuosiin. ”Hän on minun tätini ja minulle rakas sukulainen. Sinä tiedät sen enkä viitsisi väitellä vain tädin takia.” Äänessä oli tiukkuutta, joka kertoi, ettei hän aikoisi muuttaa kantaansa – ja tiesi myös, ettei toinenkaan tekisi niin. ”Miten vain”, Didrik kohautti olkiaan, ”mutta on typerää jättää näin hyvä hetki kesken vain hänen takiaan.”
 

”Ei se ole ’vain’”, Claudius huokaisi ja suikkasi nopean suukon Didrikin poskelle. ”Kunpa sinäkin ymmärtäisit sen jonakin päivänä.”

***
 

”Hän odottaa lasta”, rouva äiti totesi tasaisesti, kuin se olisi ollut maailman normaalein asia. Ehkä se olikin, mutta sai silti Claudiuksen hämmästymään. ”Magdalena-täti?” hän ihmetteli. Jollain tapaa täti oli käsittämättömän korkealla, aina ylhäinen ja etäinen, ja tuntui oudolta ajatella, että tämäkin oli pelkkä inhimillinen ihminen, joka tuli raskaaksi ja sai lapsia kuten muutkin naiset. Vaikka Magdalenalla olikin Bartolomeus ja Constance. Claudiushan sen tiesi, tälläkin hetkellä pikkupoika seisoi hänen rinnallaan, ote tiukasti kiinni hänen paidanhelmassaan.
 
 
Wilhelmina vilkaisi kälyään, joka makasi selin heihin. Tämä ei ollut linnanherran kammari, vaan joku talon vähäisemmistä makuukammareista, tarkoitettu kai vieraille. ”Sitä pidetään naisten tärkeimpänä tehtävänä”, nainen lopulta totesi ja laski silmänsä taas koruompelukseen käsissään. Claudiuskin vilkaisi huolestunein silmin tätiään, joka ei ollut suostunut nousemaan vuoteesta tai siirtymään linnanherran kamariin omaan aviovuoteeseensa viimeisen parin päivän aikana.

 
”Eihän hänellä ole hätää?” nuorukainen kysyi laskien äänensä matalammalle. ”Ei”, Wilhelmina kielsi heti tiukasti, ”tämä on niitä naisten asioita.” Claudius nyökkäsi, oli parempi olla inttämättä lisää. Naisten asiat olivat naisten asioita ja hyvä niin, miespuoliset eivät edes voisi niitä ymmärtää. Wilhelmina käänsi katseensa Bartolomeukseen. ”Äitisi toipuu kyllä”, hän vakuutti lämpimästi hymyillen.
 

Bartolomeus sanoi jotain niin hiljaa, ettei sanoja kuullut, mutta huulten liikkeen kyllä näki. Poika irrotti otteensa Claudiuksen paidasta ja otti muutaman epäröivän askeleen vuoteen vierelle. ”Toivuthan varmasti, rouva äiti? Minulla on ikävä”, hän sanoi ääni väristen, peläten äitinsä reaktiota. Poika kurotti kätensä koskettamaan ruskeita, lainehtivia hiuksia.
 

Magdalena säpsähti ja nousi hetkessä istumaan. Hän löi Bartolomeuksen pienen käden sivuun ja kivahti:” Pysy kaukana minusta!” Pikkupojan alahuuli alkoi täristä ja hän kohotti kätensä, jota Magdalena oli läimäyttänyt, rinnalleen. ”Mutta Magdalena, miksi?” Wilhelmina huokaisi ja veti Bartolomeuksen, joka oli selvästi puhkeamassa itkuun, vierelleen.
 

”Hän näyttää isältään”, nainen tokaisi kuin se olisi selittänyt kaiken ja heittäytyi jälleen makuulle, vetäen peiton päänsä yli. Bartolomeus riistäytyi irti Wilhelminan käsivarsista, jotka nainen oli kietonut suojelevasti pojan ympäri ja juoksi itkien Claudiuksen syliin. Wilhelmina nyökkäsi pojalleen ja viittasi ovelle päin.
 

Claudius painoi päänsä, laski kätensä pojan hartioille ja johdatti tämän ulos ovesta.

***
 

Didrik istui huoneessa kahdestaan Wendilan kanssa. Ei tytöstä ollut oikeastaan seuraa, tämä roikutti päätään, huokaili ja näytti täydellisesti murheen murtamalta. Totta kai Didrik oli yrittänyt saada pikkusiskon puhumaan siitä mikä tätä vaivasi. Mutta Wendila vaikeni kuin muuri ja Didrik pelkäsi pahinta. Toivottavasti sisko ei ollut tuollainen jonkun miehen takia, joka oli särkenyt linnanneidon sydämen. Se olisi paha jo siksi, että sellaiset juorut levisivät nopeasti palvelijoiden kautta. Tytöt alkoivat olla jo naimaiässä, kuudentoista, ja herra isän velvollisuus olisi järjestää näille hyvä avioliitto. Mutta ehkäpä nuorukaisen omat häät olivat nyt etusijalla. Didrik värähti ja pakotti ajatuksensa toisaalle. Ajattele Claudiusta, hän tolkutti itselleen, se oli paras tapa karkottaa ikävät asiat mielestä.
 

Ja itse asiassa tummahiuksinen nuorimies syventyi näihin ajatuksiin hieman liikaakin, sillä hän karahti punaiseksi kuin taatelivarkaista kiinni saatu pikkupoika Wendilan huokaistessa:” Miksi täällä tapahtuu vain ikäviä asioita?” Didrik yski ja koetti saada punastuksensa hillityksi, sillä eihän sisko voinut mitenkään nähdä hänen päänsä sisälle. ”Niin, olet oikeassa… Ehkäpä vain me ja Kurt-herran perhe olemme olleet liian kauan samojen seinien sisällä.”
 

Todellakin he olivat olleet ja nyt oli talvi. Päivät olivat todella lyhyitä ja pimeys todella pitkä. Ulkona paukkui pakkanen ja joka puolella kohosivat luminietokset, jotka tukkivat kulkureitit. Käytännössä he olivat täällä loukussa. Vielä ennen joulua ajatus sai Didrikin epätoivoiseksi, nyt hän koetti vain iloita. Jokaiselle päivälle olivat omat murheensa, eikä hän halunnut huolehtia siitä mitä kävisi ennemmin tai myöhemmin. Se toimi jäi täysin Claudiuksen vastuulle ja toinen lakkasi todella harvoin hermoilemasta sitä.
 

Ovi avautui ja sisään hoippui kalpeakasvoinen Olof Cajsan kanssa. Nuorukaisen äkkinäinen tajunnanmenetys ja aivan yhtä yllättävä herääminen olivat varmasti yksi suosituimmista juoruista. Hämmennystä herätti sekin, että Olof Kurtinpoika oli herännyt monen kuukauden mittaisesta unestaan ja menettänyt samalla ainakin kolmen vuoden muistot. Näin ollen poika ei ollut tuntenut isäntäväkeään ja erityisesti pikku-Cajsan kolmessa vuodessa kovasti muuttunut ulkonäkö sai hänet haukkomaan henkeään.
 

Jollain tapaa Didrik sääli tätä hämmentynyttä, itseään vuoden vanhempaa nuortamiestä, joka oli alkuun ollut kuin puulla päähän lyöty siitä miten asiat olivat ehtineet kolmessa vuodessa muuttua. Tuntui oudolta ajatella, että aiemmin hän oli jopa pelännyt sitä mitä Olof olisi voinut saada aikaan liialla tiedolla ja pelkällä lapsellisuudellaan, toinen oli jopa rohjennut uhkailla häntä. Didrik sai nyt huokaista helpotuksesta kun tämä huolenaihe oli poissa päiväjärjestyksestä ja Olof oli varsinkin äitinsä suureksi riemuksi viimein ylhäällä.
 

”Olof, Cajsa, päivää”, Didrik sanoi ja nousi kumartamaan. Cajsa koetti huonolla menestyksellä niiata tukiessaan samalla veljeään käsivarresta. ”Didrikhän se oli? Päivää vaan”, Olof toivotti ja lysähti istumaan lähimmälle penkille. Luurangoksi laihtuneella pojalla oli pohjaton ruokahalu ja surkeat ruumiinvoimat. Oli outo ajatus miten vaikeaa oli enää kävellä monen kuukauden pelkän levon jälkeen.
 

He vaihtoivat tavanomaisia latteuksia ja keskustelivat joutavanpäiväisistä asioista. Didrik kyllästyi, sillä keskustelu ei antanut hänelle tilaa vaipua ajatuksiinsa eikä toisaalta koko jutustelu kiinnostanut häntä. Hänet pelasti viimein tylsyydeltä juuri se, jonka kanssa hän toivoi olevansa. Claudius tuli huoneeseen, kumarsi kunnioittavasti neideille, mutta jäi ovensuuhun. ”Didrik”, hän pyysi, ”olisiko sinulla hetki aikaa?” Didrik nousi hetimmiten ja oli jo innokkaasti vastaamassa, kun näki Claudiuksen varoittavasti kohotetut kulmakarvat. Mustahiuksinen yskäisi hieman hämääntyneenä ja mutisi katse lattiassa:” Kaipa minun täytyy.”
 

Kun Didrik viimein pääsi ulos huoneesta ja typerän juoruilun keskeltä, hän nauroi hilpeästi ja tarttui Claudiusta kädestä. Toinen kuitenkin ravisti hänen otteensa irti ja suhahti levottomasti:” Älä viitsi. Meidät voidaan nähdä enkä viitsi lepytellä pikkupiikoja pitämään suunsa kiinni.” Didrik mutristi tyytymättömänä huuliaan, muttei voinut muuta kuin noudattaa käskyä.
 

Claudius antoi ilmeensä pehmetä pikkuhiukkasen. ”Joten mihin piiloudutaan tällä kertaa? Ei taas sinne tornikamariin, minä meinasin viimeksi jäätyä kalikaksi”, hän kysyi vaimealla äänellä. Didrik vilkaisi nopeasti ympärilleen ja virnisti. ”Tuonne”, hän ehdotti viitaten sormellaan ovea, joka oli aivan heidän vieressään.

 
Claudius pudisti epäuskoisena päätään, se oli liian lähellä kaikkea ja kuka tahansa voisi tupata sisään tai nähdä ruokasalista, mutta heleästi nauraen Didrik työnsi toisen pieneen huoneeseen, joka oli hänelle ennestään tuttu. Itse asiassa huone oli pikemminkin hämärä komero, aivan pieni ja lattioita peitti pöly, joka pani Claudiuksen yskähtämään. ”Tämä on sinullekin tuttu paikka, muistatko?” Didrik kysyi ja kohotti kätensä silittelemään hellästi toisen poskea. Claudius pudisti päätään jäykkänä kuin lankku ja antoi katseensa kiertävän seiniä epäluuloisena, miettien uskaltaisiko täällä heittäytyä rennoksi.
 

”Salakuuntelin sinua. Anders sai minut kiinni, kuvitteli että vaanin Cajsaa ja raahasi minut tänne. Isoveljesi osaa olla tarpeen vaatiessa hyvinkin vakuuttava, hän käski varsin suorin sanoin minua pysymään Cajsasta erossa. Sitten sinäkin tulit”, Didrik kertoili keventääkseen tunnelmaa ja saadakseen toisen unohtamaan levottomuutensa. Oli outoa ajatella viimesyksyisiä tapahtumia ja tunnelmia, nyt tilanne oli aivan eri.
 

Lopulta ruskeahiuksinen nuorukainen rentoutui ja painoi päänsä toisen olkapäälle, syleillen tätä tiukasti. Hän räpäytti silmiään ja mutisi:” Muistan ehkä. Olit hirveän tyly.” Didrik naurahti ja painoi poskensa toisen hiuksiin, ne tuoksuivat hyvältä… ” Anna anteeksi, minä pelkäsin”, hän totesi yksiselitteisesti, ”aivan hirveän paljon.”
 

Yllättäen Claudius niiskaisi. ”Minä pelkään koko ajan”, hän kuiskasi ääni väristen. ”Hyss, ei sinulla ole mitään pelättävää. Minä olen tässä ja kaikki on hyvin”, Didrik rauhoitteli puoliääneen. Claudius työnsi toisen hieman kauemmas ja nosti päänsä voidakseen katsoa tätä silmiin. ”Mutta mitä jos-” hän aloitti ja Didrik keskeytti oikopäätä nostamalla sormen Claudiuksen huulille. ”Shh, sinun ei tarvitse murehtia. Jossittelulla ei voiteta mitään. Meidän täytyy vain olla yhdessä ja nauttia kaikesta ajasta minkä saamme.”
 

Claudius huokaisi ja valitti surua silmissään:” Mutta silti… Minä en halua, että tämä kaikki loppuu tuhoisasti, minä en halua että tämä loppuu ja menetän sinut.” ”Et sinä menetä jos se vain minusta riippuu”, Didrik totesi jämäkästi ja sulki toisen syliinsä. Claudius ynähti ja vastasi halaukseen tiukasti kuin ei olisi koskaan halunnut päästää irti. Didrik painoi toisen huulille lempeän suudelman.

***
 

Niin kuin kaikelle, sillekin sadulle koitti lopulta katkera loppu. Magdalena-täti, jonka maha ja siellä oleva vauva kasvoivat pikkuhiljaa, tuupertui vain eräänä päivänä rouvastuvan lattialle valittaen kipuaan. Kauhistuneesti pälpättävät naiset toimittivat linnanrouvan makuukammariin ja käskivät hakemaan välskärin nuristen, että nyt kyllä menisi kallisarvoinen lapsi kesken.
 

Claudius, joka oli juuri sillä hetkellä viettänyt laatuaikaa Didrikin kanssa, kiirehti heti uutisen kuullessaan linnanherran kamariin nähdäkseen tätinsä. Pahantuulisesti jupisevan Didrikin ei auttanut kuin tulla kauhistuneen rakkaansa perässä.
 

Rouva Wilhelmina oli karkottanut suurimman osan väkijoukosta ulos kamarista, Magdalena tarvitsi nyt lepoa ja rauhaa odottaessa, että välskäri lopulta saapuisi. Ingridin ja Wendilan hän antoi luonnollisesti olla paikalla, sekä myös oman tyttärensä ja muutaman muun jalosukuisen naisen. Linnanherra Michel oli jossain puhumassa vakavasti Wilhelminan oman aviomiehen kanssa. Välittämättä rouvien äkäisestä jupinasta Wilhelmina päästi myös huolestuneen poikansa ja jopa tämän perässä tulevan, kärttyisän näköisen Didrikin sisään.
 

”Selviääkö hän?” Claudius kysyi oikopäätä päästessään tätinsä vuoteen vierelle. ”Hänen pitäisi”, Wilhelmina huokaisi, ”lapsesta ei voi olla varma. Toivoa täytyy, vaikka erityisen paljon sitä ei olisikaan.” Joku taaempana seisovista naisista puhkesi itkuun. Wilhelmina vilkaisi tätä kyllästyneesti ja pyysi poistumaan, hysteria ei ollut hyväksi tässä tilanteessa.
 

Didrik lampsi lohduttelemaan sisariaan, vaikkei vaikuttanut kovin innostuneelta murehtimaan inhoamansa äitipuolen terveydentilaa. ”Didrik tuli sitten myös”, Wilhelmina totesi kohottaen kulmiaan ja vaihtoi kylmän kääreen Magdalenan otsalla. ”Niin, rouva äiti”, Claudius sanoi ja toivoi, ettei joutuisi selittelemään. Wilhelmina ei kuitenkaan kysynyt mitään, kunhan näytti oudoksuvalta ja keskittyi hoivaamaan kälyään.
 

Yllättäen ovi pamahti auki. Ensinnä huoneeseen tuli linnanherra Michel ja Claudius ryhdistäytyi nopeasti kumartaakseen. Heti Michelin perässä saapui kuitenkin nuorukaisen oma isä, joka näytti valmiilta hyökkäämään kiinni jonkun kurkkuun. Claudius ehti hädin tuskin taipua kumarrukseen, kun Kurt syöksyi hänen luokseen ja takertui kiinni poikansa pitkiin hiuksiin. Nuorenmiehen suusta pääsi kauhistunut uikutus isän tukistaessa häntä kuin joskus pienenä poikana, eikä hän tajunnut lainkaan mitä oli tapahtumassa.
 

Herra Michel asettui Didrikin eteen, eikä tämä rohjennut nousta herra isäänsä vastaan vaikka silmät hakeutuivatkin epätoivoisina Claudiukseen. Huoneessa olevat naiset kiljuivat ja myös Wilhelmina kiljui ja yritti käskeä aviomiestään päästämään poikansa irti. Lopulta Kurt päästi irti ja viskasi Claudiuksen lattialle. Nuorukainen jäi istumaan siihen, pidellen päätään ja valittaen edelleen kyyneleet silmissä. Kurtin käsiin oli jäänyt ruskea hiustuppo.
 

”Hiljaa! Tämä on potilaan huone! Sinäkin, Kurt Simoninpoika, tämä tässä on sisaresi ja hän tarvitsee lepoa!” Wilhelmina huusi. Kukaan ei tuntunut tajuavan lainkaan mitä tapahtui, mutta kaikki hiljenivät vaalean naisen käskevän äänensävyn edessä. Wilhelmina kääntyi mieheensä ja Micheliin päin. Jälkimmäisen takana seisoi tyrmistynyt Didrik, jota mies piteli kuivettuneella kädellään tiukasti käsivarresta kiinni. ”No niin, mitä ihmettä tämä tarkoittaa?” nainen kysyi keräten ääneensä kaiken arvovaltansa. Claudius nousi lattialta purren huultaan, ettei olisi alkanut itkemään päänahassa polttelevan kivun takia.
 

”Tuo”, Kurt ärähti viitaten Claudiukseen päin, ”on tehnyt anteeksiantamattoman synnin ja minä aion teurastaa sen omin käsin, jotta voin olla varma lopputuloksesta.” Wilhelminan silmät pyöristyivät epäuskoisesti, Claudius painoi syyllisyydentuntoisesti, nöyränä päänsä ja Didrikin huulilta pääsi raivokas vastalause. ”Hiljaa”, Kurt murahti mustahiuksiselle nuorukaiselle, joka yritti turhaan päästä irti isänsä pihtimäisestä otteesta, ”Sinä olet syyllistynyt aivan samaan, joskin Michel saa isänäsi päättää mitä sinulle tehdään. Minä olen täysin varma siitä mitä tuo ansaitsee, mokomakin kiittämätön koira, joka ei ole tästä hetkestä lukien enää poikani.”
 

”Herrani, tuohan on järjetöntä. Claudius on kunnon poika, mitä hän muka tekisi? Kuka on edes väittänyt tuollaista?” Wilhelmina kiirehti vastustamaan ja tarttui aviomiehensä käsivarteen kuin hilliten tätä. Kurt ravisti naisen irti itsestään. ”Tuo on aina ollut täysin turha sintti, mistä ei ole ollut minulle mitään iloa tai kunniaa. Se ja Michelin pojankloppi ovat yksissä tuumin rikkoneet ikiaikaisia Raamatun ja luonnonlakeja vastaan ja kajonneet toisiinsa tavalla joka kuuluu vain miehen ja naisen välille avioliitossa. Tämän olen kuullut, kertojalla ei ole mitään merkitystä.”
 

Wilhelmina loi silmänsä Claudiukseen, katseessaan rukous, että poika kiistäisi nämä syytteet. Mutta Claudius sulki hiljaisena silmänsä, tietäen että maksun ja tuomion hetki oli tullut. Jos Luoja tahtoi tämän päättyvän tähän, hänellä ei ollut oikeutta vastustella. Didrik ei kuitenkaan aikonut tuomioonsa noin vain alistua. ”Jos sinä teet jotain Claudiukselle, niin tulet katumaan sitä”, nuorukainen ärisi, vahvistaen näin ajattelemattomasti väitteet omalta osaltaan oikeiksi. Kurt nauroi julmasti ja Michel huokaisi Didrikille:” Hiljaa, poika.”
 

Kukaan ei uskaltanut edes itkeä tai alkaa heitellä herjoja, vaan kaikki olivat hiirenhiljaa ja järkytyksestä kalpeita. Ingrid oli vajonnut polvilleen maahan puristaen käsiään ristissä. Yllättäen Wendila kiljaisi kuin tyttöä olisi pistetty puukolla ja hän ryntäsi ulos huoneesta. ”Wendila!” Ingrid kiljaisi, ”Menkää joku perään! Hän voi keksiä mitä vain!” Kirkaisusta lamautunut Michel oli hellittänyt otteensa Didrikin käsivarresta ja poika oli jo menossa pikkusiskonsa jäljessä.
 

Kurt vilkaisi välinpitämättömänä ovea. Sitten hänen katseensa siirtyi hitaasti hartiat kyyryssä seisovaan Claudiukseen ja silmät siristyivät petomaisiksi viiruiksi. ”Et ansaitse edes viimeistä voitelua”, hän kähähti ja tarttui Claudiusta käsivarresta, riuhtaisten tämän mukaansa lähtiessään itse kohti ovea. Nuorukainen ei vastustellut, vaan päätti alistua nöyränä kohtaloon, jonka tiesi itselleen olevan varattuna. Oli tiennyt jo silloin kun oli päättänyt astua Didrikin kanssa tuhontielle. Jollain tapaa hän oli koko ajan odottanut tätä hetkeä, sillä niin varmasti hän oli uskonut sen koittavan ennemmin tai myöhemmin.
 

Mutta Wilhelmina ei aikonut alistua niin kuin poikansa teki. ”Ei, herrani, ei!” hän kirkaisi ja syöksyi Kurtin eteen. Hän kohotti kyyneleiset kasvonsa ja aneli:” Pyydän, älä tee sitä. Häpeämme vain syvenee.” Mies murahti ja tönäisi vaimonsa sivuun. Wilhelmina ei luovuttanut, kyseessä oli hänen poikansa henki, vaikka tämä olisikin tahrinut itsensä kuolemansyntiin. ”Ajattele edes siskoasi! Ehkä hän haluaisi nähdä pojan, ehkä hän haluaisi sanoa mitä mieltä on, tuomionsa. Ajattele Magdalenaa, herrani, minä anelen sinua.”
 

Wilhelmina osasi vetää oikeasta narusta, sillä Kurt pysähtyi. Mies puristi poikansa käsivartta niin tiukasti otteessaan, että tämä valitti hiljaa sekä sitä, että kirvelevää päänahkaansa. ”Ehkäpä niin”, Kurt mumisi. Äkkiä hän kääntyi ja sysäsi Claudiuksen rähmälleen maahan. Nuorukainen kolautti leukansa kipeästi kivilattialle. 
 

”Viekää poika johonkin lukolliseen kamariin. Lukitkaa ovi, katsokaa, ettei kukaan mene sisään tai ulos, varsinkaan Michelin esikoinen. Laittakaa joku ovelle vahtiin jos pakko”, Kurt komensi ja potkaisi kauemmas Claudiuksesta Wilhelminan, joka oli polvistunut kyynelehtivän, kipujaan valittavan nuorukaisen rinnalle. ”Vauhtia!” Kurt ärjäisi ja käänsi katseensa lamaantuneen oloiseen Micheliin. ”Ja sinä menet etsimään poikasi ja päätät hänen kohtalostaan.”
 

Sillä välin Didrik koetti saada kiinni Wendilaa tuntien miten mustat siivet lepattelivat hänen mielessään. He olivat sitten Claudiuksen kanssa jääneet synnistään kiinni… Mutta miten? Toinen oli aina niin hirveän tarkka, ei koskaan oikein rentoutunut täysin niin ärsyttävää kuin se olikin, kurtisteli varoittavasti kulmiaan ja vältti jopa näyttäytymästä liian usein Didrikin kanssa. Silti joku oli nähnyt heidät. Tuntui pahalta jättää Claudius sinne isänsä pahoinpideltäväksi, itsehän Didrik oli nähnyt miten pahaa jälkeä Kurt-herra saattoi saada aikaiseksi.
 

Didrik kirosi raskaasti ja kovensi vauhtiaan, ettei kadottaisi Wendilaa näkökentästään. Sisko oli täysin poissa tolaltaan, tämän silmistä näki, että tämä oli se viimeinen orsi, joka katkaisi kamelin selän. Wendila pinkoi aina vain ylemmäs, kunnes lopulta pysähtyi katolle. Didrik tuli kolmisen metriä pikkusiskonsa jäljessä puuskuttaen raskaasti.
 

”Älä tule lähemmäs”, tyttö kirkaisi reunalta, ”jos tulet niin minä hyppään.” Didrik nielaisi kuuluvasti ja pysähtyi niille sijoilleen. Putouksesta ei selviäisi hengissä. Eihän sisko voinut olla tosissaan… Eihän? Itsemurha oli iso synti, Wendilaa ei silloin haudattaisi edes siunattuun maahan. Sisko ei voinut olla vain Didrikin takia niin tolaltaan. Mutta jo aiemmin Wendila oli surrut kauan jotakin. Mitä?
 

”Et sinä uskaltaisi”, Didrik sanoi puoliääneen. Wendila keikautti päätään sivulle. ”En vai?” tyttö pyhähti jollain tapaa lähes halveksuvana. ”Se on ehdottomasti kielletty”, Didrik sanoi, ”Sinut haudattaisiin hautausmaan aidan taakse.” Wendilan suusta pääsi särkynyt, surkea nauru. ”Sinäkö sen sanot, rakas isoveli”, hän ilkkui, mutta sortui pian kyyneliin. ”Minä uskoin sinuun”, tyttö tyrski, ”mutta sitten… Miten sinä saatoit tehdä niin? Sinulla on Eleonora, eikö se riitä? Miksi? Ovatko kaikki miehenpuolet täysin kelvottomia?”
 

Didrik kohotti kätensä kohti Wendilaa. Tyttö kavahti taaksepäin, vaarallisen lähelle reunaa. Didrik päästi huokaisten kätensä putoamaan. ”Ei se ole vain sitä. Minä nain Eleonoran koska minun on pakko. Claudius taas… Etkö sinä voisi ymmärtää?” Wendila pudisti raivokkaasti päätään. ”En varmasti! En edes ymmärrä miten saitte Claudiuksen kanssa mokomaa pahennusta aikaiseksi, miten hän oikein suostui siihen. Sinä teet aina itsestäsi marttyyrin, etkä osaa ollenkaan ajatella miltä muista tuntuu! Teet miten tahdot, kyselemättä ja aiheutat aina vain sotkua joka puolelle. Ja on vain oikein, ettette tekään saa onnellista loppua, kun sitä ei minullekaan suotu!”
 

Äkkiä Didrik ymmärsi, ettei Wendilalle ollut oikeasti mitään väliä sillä, miten hänelle ja Claudiukselle kävisi. Siskon ongelmat ja haavat olivat jossain paljon syvemmällä ja tämä välikohtaus oli antanut hänelle vain yllykkeen ajaa itsensä näin reunalle – sananmukaisesti. Vaikka totuus hänestä pikkusiskon sanojen takana saikin hänet sävähtämään. ”Wendila. Mitä sinulle on tapahtunut?” Didrik kysyi äänessään lähes anova sävy, ”Kuka on tehnyt sinulle tämän?”
 

Kaikki hymy katosi linnanneidon kasvoilta. ”Minä rakastin häntä”, Wendila nyyhkäisi, ”minä annoin hänen takiaan ihan kaiken.” Joku kirottu oli särkenyt pikkusiskon sydämen, leikkinyt sillä huolettomasti ja hylännyt sitten. Didrik tunsi kiukun kasvavan sisällään. ”Ei se ole maailmanloppu. Sinä voit jatkaa ihan hyvin. Tule nyt pois sieltä”, Didrik yritti rauhoitella mahdollisimman lempeällä äänellä.
 

Wendila nyyhkäisi, pyyhki silmiään ja alkoi siirtää painoa ottaakseen ratkaisevan askeleen kohti isoveljeään. Sillä hetkellä Ingrid kiirehti Didrikin takaa ovesta katolle. ”Wendila, tule pois sieltä! Tämä on sen miehen syytä, minähän sanoin, että hän on vain hulttio, joka ei oikeasti välitä sinusta lainkaan”, Ingrid hätäili ja pysähtyi Didrikin eteen.
 

”Hän ei edes erottanut meitä toisistamme”, Wendila parkaisi kuin haavoitettu eläin, kääntyi kannoillaan ja oli hetkessä kadonnut reunan yli. Didrik ryntäsi huutaen siskonsa perään vaikka tiesi, ettei voisi enää tehdä mitään. Alhaalla näkyi epämääräinen, verinen möykky, joka oli ennen ollut linnanneito Wendila Michelintytär. Didrik polvistui reunalle, painoi pään käsiinsä ja itki katkerasti. 
 

Taaempana Ingrid oli lysähtänyt polvilleen maahan jalkojen pettäessä allaan. Suu oli auki, mutta neito oli liian kauhistunut tehdäkseen yhtään mitään, liian kauhistunut voidakseen huutaa tai itkeä. Voima oli tyystin kadonnut hänen jäsenistään ja ajatuskyky yritti vain ymmärtää sen, että Wendila oli poissa. Ingridin kaksoissisar, joka oli kuin toinen puoli hänestä, oli riuhtaistu väkivaltaisesti irti. Puolet hänestä oli poissa.

***
 

”Minä en voi tappaa sinua, vaikka epäilemättä se saattaisi olla oikeudenmukaista. Mutta ihmiset vain innostuisivat juoruilemaan lisää. Joten noudatan lankoni toimintamallia. Saat pysyä täällä, kunnes saamme sovituksi miten kaiken hoidamme”, Michel puhui jäykästi. Didrik irvisti seinälle, suostumatta katsomaan isäänsä. Turhaa höpinää, totta kai hän tiesi ja ymmärsi kaiken jo. 
 

”Ja hän on sinun serkkusi, etkö ajatellut edes niin pitkälle”, mies jatkoi moittimista. Didrik tuhahti ja väitti hampaitaan kiristellen vastaan:” Eikä ole. Minulla ja Claudiuksella ei ole minkäänlaista verisidettä.” ”Jumala ottaa huomioon myös henkisen sukulaisuuden”, Michel väitti hurskaasti, muttei saanut esikoisensa taholta muuta vastausta kuin vähättelevää jupinaa.
 
 
Linnanherra viivytteli ovella katsoen esikoisensa selkää ennen kuin sulki ja lukitsi oven takanaan. Vasta herra isän mentyä Didrik nousi ja potkaisi kaikin voimin seinää. Jalkaa sattui ja kipu nosti vedet silmiin, mutta se ainakin hillitsi hieman hänen kiukkuaan. Claudius oli vangittu jonnekin toiseen samanlaiseen kammariin, oli ehkä yksinäinen, peloissaan ja varmasti katui. Mutta Didrik ei katunut mitään, vain sitä, että oli jäänyt kiinni. Hänen täytyisi päästä ulos, jotta voisi etsiä rakkaansa ja lohduttaa tätä. Sen jälkeen heidän täytyisi päästä täältä pois, karata kahden jonnekin kauas, missä heitä ei tunnettaisi. Se oli ainut keino säilyttää se, mitä he olivat kaikkien kyynelten ja murheiden läpi saavuttaneet, ainut keino säilyttää toisensa.

 
Helpommin sanottu kuin tehty, herra isä oli valinnut tämän huoneen tarkasti. Oli vain yksi, vahva ohi, joka oli visusti lukossa eikä sitä saisi yksi ihminen murtamalla auki. Ja ikkunat niin korkealla, että niistä poistuminen tietäisi vain Wendilan kohtaloa. Pikkusiskon muistaminen sai Didrikin entistä alakuloisemmaksi. Neito oli tehnyt häpeällisen itsemurhan eikä sitä katsottu hyvällä. Näin talvella hauta olisi vaikea kaivaa jäiseen maahan, mutta toisaalta myös ruumis säilyi paremmin. Häpeä olisi tietysti suuri koko taloudelle ja luultavasti herra isä pyrkisi hautaamaan Wendilan pienin menoin ja pitämään muutenkin vain pientä meteliä. Eniten kärsi kyllä Ingrid, tyttö oli mykkä surusta.
 

Didrik istahti vuoteen reunalle miettien ankarasti. Tilanne vaikutti jotakuinkin toivottomalta. ”Claudius”, hän kuiskasi ilmaan, ”Koeta kestää missä oletkin.”

***
 

Ovi avautui. Claudius painautui lysyyn. Tietenkin se voisi olla joku palvelusväestä, joka toi ruokaa. Mutta ruskeahiuksinen nuorimies tiesi, ettei ollut minkään aterian aika. Eikä herra isä antanut kenenkään muun kulkea ovesta. Ei edes rouva äidin, jonka Claudius oli kuullut kiukuttelevan asiasta oven toisella puolella. Itse isä oli kyllä muutamaan otteeseen käynyt, eikä Claudius tahtonut tämän tulevan enää kertaakaan. Herra isä oli hirvittävän vihainen, myös pettymys oli vilahtanut tämän silmissä. Ja Claudius ei voinut paeta mihinkään pienessä huoneessa, jonka ovi oli lukossa ja avain isällä, kun tämä tuli, yleensä humalassa ja oli päättänyt opettaa pojalleen nyrkin voimalla tapoja. Mies ei uskaltanut aivan surmata nuorinta poikaansa, mutta mikään ei estänyt häntä purkamasta raivoaan tähän.
 

Nyt oli mennyt kaksi päivää eikä Claudius tiennyt paljonko kestäisi enempää. Huokaisten hän kohotti päänsä ja valmistautui kohtaamaan herra isän raivoa uhkuvat kasvot. Mutta avonaisesta ovesta ei tömistellytkään harteikas mies, vaan vehnänvaalea rouva äiti niin huolestuneen näköisenä, että Claudiuksen sydämeen koski. Ja rouva äidin takana tuli Magdalena-täti kasvot kalpeina, näyttäen todella kipeältä.
 

”Claudius, poika rakas”, rouva äiti huudahti säpsähtäen. Niin, Claudiuksen täytyi näyttää todella hirveältä, vaikka huoneessa ei armollisesti peiliä ollutkaan. Rouva äiti itki ja Claudius itki heidän halatessa toisiaan. Magdalena istui kasvot sairaudesta ja kiukusta kalpeina tuolille, mutisten:” Heti kun selkänsä kääntää... Tästä täytyy puhua Kurtille. Vaikka minä tein jo kantani selväksi…”
 

Kun sekä äiti että poika viimein rauhoittuivat, Claudius koetti siistiä itseään, vaikka oli kaikkea muuta kuin siistissä kunnossa eikä oikeastaan saanut parannettua tilannetta millään tasolla. ”Mitä nyt tapahtuu?” hän kysyi katsoen vuoron perään sekä äitiään että tätiään. Molempien ilmeet olivat kuolemanvakavat ja Claudius alkoi vapista.
 

”Ei sinulla ole mitään hätää”, Magdalena vakuutti, ”meidän täytyy ensisijaisesti huolehtia maineestamme ja kuvaan ei sovi, että täällä kuolee joku. Seuraa meitä.” Claudius nyökkäsi. Tarkoittiko täti, että hän saisi pitää henkensä herra isästä huolimatta? Mihin hän sitten muka joutuisi? ”Rouva äiti, Magdalena-täti”, Claudius mutisi ja pysähtyi ovelle. Naiset katsoivat häntä kysyvinä. ”Minä olen todella pahoillani.”
 

Claudius tunnisti huoneen, johon hänet lopulta johdatettiin, linnanherran työhuoneeksi. Siellä odottivat jo Didrik isänsä ja Claudiuksen isän kanssa. ”Sinun kasvosi”, Didrik älähti hätkähtäen ja olisi rynnännyt toisen luokse, mutta herrat tarttuivat nuorukaista kiinni, Michel toisesta hartiasta ja Kurt toisesta. ”Sinulla ei ole käytännössä enää edes oikeutta katsoa häntä pitkään”, Kurt ärähti ja mulkaisi lankonsa poikaa murhaavasti. Didrik tuhahti ja kohotti ylpeänä leukansa, antaen huolestuneiden silmiensä ihan vain uhmallaan tuijottaa Claudiuksen mukiloituja kasvoja, vaikka samalla nuorukainen vain piinasi itseään; häntä sattui itseään nähdä rakkaansa ruhjeet, joista hän syytti itseään.
 

”Sinun pitäisi mennä lepäämään”, Wilhelmina toruskeli Magdalenaa, joka näytti kaikkea muuta kuin hyvävointiselta. Mutta nainen pudisti päätään. ”Minä ratkaisen tämän solmun”, hän tuhahti ja vilkaisi mietteliäästi poikiin päin. Aikuiset olivat selvästi keskenään jo sopineet lastensa kohtalosta ja nämä olivat täällä vain kuulemassa tuomionsa.
 

”Claudius”, Magdalena sanoi voipuneesti kääntäen katseensa ruskeahiuksiseen, päänsä painaneeseen nuorukaiseen päin. ”Sinun ei tarvitse pelätä”, täti hymähti ja yllättäen jopa hymyili hiukkasen. Claudiusta se ei vakuuttanut, vaan hän odotti kohtaloaan kireänä kuin viulunkieli, mutta valmiina tekemään kuten käskettiin. ”Sinä lähdet, ei, sinä pääset, erääseen luostariin, rauhalliselle maaseudulle. Kukaan ei ihmettele, olet kuitenkin nuorin poika ja se voisi muutenkin olla yksi vaihtoehdoistasi.” Tädin ääni oli tyyni, vaikka kyseessä oli hänen veljenpoikansa koko loppuelämä.
 

Claudius räpäytti hämmentyneenä silmiään. Hän siis hautautuisi loppuiäkseen jonkun syrjäisen luostarin muurien sisään, antaisi köyhyyslupauksen ja eläisi nuhteettomasti, suurta syntiään sovittaen. ”Kuten tahdot, täti”, Claudius sanoi ääni tukahtuneena ja kumarsi Magdalenaan päin. ”Kultaseni, tämä on sinulle mahdollisuus. Pääset lukemaan ja kirjoittamaan, siitähän sitä pidät, eikö niin? Ja varmasti Luoja armahtaa sinut kun pyhität elämäsi hänelle”, Wilhelmina kiirehti lohduttelemaan. 
 

”Ja sinä, Didrik”, Magdalena huokaisi, ”sinullekin on luvassa komea tulevaisuus kuolemansynnistäsi huolimatta. Meidän täytyy joka tapauksessa mieluiten pitää tämä salassa. Kunhan vain palvelusväki ei puhuisi.” Didrik hymyili pilkallisesti, mutta ei rohjennut sanoa sanaakaan ääneen. Kukaan ei sanonut mitään, vain Magdalena, joka oli sillä hetkellä kuin Jumala jakamassa korkeinta tuomiota.
 

”Sinulla kaikki menee aivan, kuten suunnittelimme. Nait Eleonora Arvidintyttären ja perit tämän linnan isäsi jälkeen. Meidän täytyy vain kiirehtiä häitä mahdollisimman aikaiseksi, luultavasti alkukesään.” Didrikin suu aukeni hämmästyneenä. Tätä hän ei ollut todellakaan odottanut, aivan kuin hän ei olisikaan tehnyt mitään. Magdalena rypisti kulmiaan ja totesi ääni happamana:” Et ansaitsisi todellakaan tätä. Mutta meillä ei ole vaihtoehtoja jos haluamme pitää tämän häpäistysjutun salassa. Arvidin ei saa antaa tajuta, että jotain tällaista olisi todella käynyt. Sinun kihlauksesi on melkein välttämätön, Eleonoran myötäjäiset ovat enemmän kuin hulppeat ja tarvitsemme kipeästi rahaa.” 
 
 
”Todel-” Didrik aloitti tietämättä mitä ajatella, mutta nainen keskeytti hänet tylysti:” Se ei sulje pois sitä, että isälläsi on valta rangaista sinua ja jätän sen hänelle. Itse ajattelin, ettei reilu määrä ruoskaniskuja tekisi pahaa, että mielessäsi kuitenkin pysyy, että se mitä olet, mitä te kaksi olette tehneet, on täysin kiellettyä. Hyvällä onnella siitä jäävät arvet todella muistuttavat sinua loppuikäsi. Luotan herraani tässä asiassa.” 
 

Michel yskähti ja käänsi puheen vaivihkaa toisaalle:” Uskoisin että vaimoni on oikeassa. Tämä tapaus täytyy haudata, kuten meidän täytyy järjestää tyttärellenikin vaivihkaa pienimuotoiset hautajaiset. Kukaan ei saa puhua tästä eteenpäin ja ruoskitutan omakätisesti joka ainoan piian ja rengin, jonka saamme kiinni juoruilusta. Jos meillä on tuuria, tämä ei leviä juuri lainkaan. Ja kaikkien levinneiden huhujen todenperäisyyden kiellämme ankarasti.”
 

Alas Claudiuksen mustelmaisia kasvoja valuivat kyynelhelmet. ”Milloin minä lähden?” hän kuiskasi ääni käheänä. Perin tyytymättömältä näyttävä Kurt hymähti pahansuovasti:” Hetimmiten. Ymmärräthän, että sinun luostariin astumisesi nielee tuhottomasti rahaa, joten mitään hienoa saattuetta on turha odottaa. Kaikki on valmista pikaista poistumistasi varten ylihuomenna heti aamutuimaan.” ”Mekin lähdemme aiemmin kuin piti, Wendilan kuolema rasittaa tätä perhettä tarpeeksi muutenkin. Varmaankin kahden viikon sisällä”, Wilhelmina lisäsi.
 

Claudius loi kaipaavaan katseen Didrikiin, kun hänet saateltiin ulos huoneesta, arvellen ettei näkisi toista enää koskaan. Ajatus laukaisi valtavan ahdistuksen rinnassa, kuin hänen päänsä olisi työnnetty veden alle ja pidetty siellä kunnes hän tukehtuisi.
 
***


Didrik ei alistuisi tähän. Ehkä hän oli tehnyt väärin, anteeksiantamattoman synnin ja törkeän rikoksen Jumalaa ja yhteiskuntaa kohtaan, mutta silti hän ei myöntyisi äitipuolensa sanelemaan rangaistukseen. Rangaistukseenko, pieni pistävä ajatus kysyi. Magdalenan ansiosta Claudius sai edelleen kantaa mustelmaista päätään, äitipuolen ansiosta toivottomalta tuntuva tilanne oli järjestynyt lähes normaaleiksi kulisseiksi. Mutta Didrik ei silti luovuttaisi, istuisi täällä kiltisti ja unohtaisi kaikkea. Hänen täytyisi nähdä Claudius vielä edes kerran ennen kuin olisi liian myöhäistä. 
 

Tumma nuorukainen oli lahjonut sokeripaloilla pikkupiian, joka kävi säikkynä tuomassa hänelle ruokaa. Hän oli aivan valmiina kun oven takaa kuului rapinaa ja kaidat kasvot ilmestyivät ovenraosta kynttilän himmeään valokeilaan. ”Didrik-herra”, heiveröinen ääni kuiskasi. Puhuteltu nousi ja kävi mahdollisimman hiljaa lyhyen sananvaihdon tytön kanssa, joka tärisi pelosta – vähäinen pieni piikatyttö olisi ensimmäisenä rangaistavien listalla jos Didrik saataisiin kiinni hiippailemasta. Mutta houkutus nuoren herran taskussa piileviin sokeripaloihin, joita tyttö, lapsi vasta, ei ollut saanut oikeastaan koskaan maistaa eikä tulisi saamaankaan, oli pelkoa suurempi.
 

Pimeys oli raskasta ja ahdistavaa kuin haudassa. Didrik hapuili eteenpäin mukanaan vain tieto siitä mitä kautta hän pääsi huomaamatta ja nopeasti kammariin, johon piika oli hänet sokeria autuaana imeskellen neuvonut. Pihistetty avainnippu painoi taskussa. Nenänpäätään pitemmälle ei nähnyt eikä nuorukainen voinut sytyttää kynttilöitä kielimään luvattomasta kuljeskelustaan käytävillä. ”Kuka siellä?” levoton suhahdus ja askelten kolahdus jossain edessä olevasta pimeydestä sai Didrikin melkein hyppäämään pelästyksestä ilmaan.
 

Valkeat kasvot, joita kehystivät oljenvaaleat hiukset, tulivat aivan lähelle Didrikin omia, kauempaa ei piirteitä erottanut. ”Didrik?” vaalean tytön kulmat kurtistuivat epäluuloisesti, ”Miten sinä voit olla täällä?” Nuorimies tuskin uskalsi kohdata kauhuaan, sillä jos Cajsa paljastaisi hänet täällä, olisi tilanne entistä pahempi. Mutta neito ei vaikuttanut uhkaavalta, korkeintaan hieman pelästyneeltä itsekin. Ei hänenkään olisi kuulunut olla täällä. ”Cajsa, minä pyydän anteeksi tästä sotkusta. Tämä on kokonaan minun vikani, älä siis syytä veljeäsi”, Didrik supisi.
 

 
Cajsa pudisti lähes huomaamattomasti pieniä kasvojaan. ”En minä kanna kaunaa. Olen samaa mieltä kuin muutkin, mutta jätän silti tuomion Herralle. Häntä vastaan te olette rikkoneet. Ja minäkin olen pahoillani Wendilan vuoksi, hän oli liian nuori kuolemaan. Mutta ethän kerro että tavoitit minut täältä keskellä yötä? Alkaisi liikkua härskejä huhuja, enkä minä ole pahoilla teillä. Halusin vain päästä juttelemaan Claudiuksen kanssa hyvästelläkseni isoveljen kunnolla.”
 

Pelosta huolimatta vino hymy ilmestyi Didrikin kasvoille. ”En tietenkään, jos vain sinäkin pidät suusi minusta kiinni. Olemme samalla reitillä, vaikka oletkin menossa väärään suuntaan.” ”Sinäkin siis hiippailit tänne tavataksesi veljen? Et ymmärrä edes hävetä.” Molemmat hiljenivät vakavina ja Cajsa astui taaksepäin, pimeys nielaisi melkein heti tytön. ”Mene sinä. Veli tarvitsee sinua kipeämmin.” Paperinohuen äänen läpi kuulsivat kyyneleet, jotka yö armollisesti piilotti.

**
 

Oltiin ehkä keskiyön paikkeilla, kun Claudius heräsi häiritsevään rapinaan. Mikä ääni se oli? Nuorukainen nousi ylös silmiään hieroen. Hän oli nyt kamarissa, joka oli isompi ja mukavampi kuin edellinen ja jonka Magdalena-täti oli hänelle määrännyt. Claudius tiesi tädin olevan todella sairas ja silti tämä huitoi edestakaisin hoitaen veljenpoikansa asioita. Tällä veljenpojalla oli koko ajan todella paha omatunto. Kun aamu sarastaisi, hän lähtisi kohti luostaria, jonka nimeä kukaan ei ollut lausunut ääneen ja jossa hän tulisi elämään seuraavat vuosikymmenet. Kuolemaan saakka.
 

Oven saranat narahtivat, kuului vaimeaa kuiskutusta ja joku astui sisään. Claudiuksen niskakarvat nousivat pystyyn ja hän hyppäsi hetkessä jalkeille kylmälle kivilattialle. ”Kuka siellä?” hän suhahti. Pimeydestä kuului tuttu ääni:” Minä tässä vain, ei tarvitse pelätä.” ”Didrik”, Claudius hämmästyi ja otti hätäisiä askeleita ääntä kohti. Oliko tämä totta, miten?
 

Lopulta Claudius kohtasi hahmon, jonka erotti lähempää paksussa pimeydessäkin rakastamakseen ihmiseksi. ”Se olet todella sinä”, hän kuiskasi, ”kuinka?” Didrik hymyili vaisusti ja kietoi hiljaa käsivartensa Claudiuksen ympärille. Tämä puristi silmänsä kiinni ja toivoi, että tämä ihana uni ikinä loppuisi. ”Luojalle ja sille typerälle pikkupiialle kiitos, että pääsin tänne ja sain vielä nähdä sinut”, tummahiuksinen huokaisi painaen huulensa toisen ruskeisiin hiuksiin.
 

”Tämä on unta, eikö olekin?” Claudius ynähti. Sankan pimeyden oli äkkiä täyttänyt toisen lämmin syli, tiheät hengenvedot ja sekä pitkät, kaipaavat suudelmat että nopeat, huomattavasti hermostuneemmat pienet suukkoset. Didrik naurahti hiljaisesti. ”Toivon tosiaan, ettei ole”, hän kuiskasi. ”Mutta”, tummahiuksinen jatkoi ja henkäisi Claudiuksen tanssittaessa sormiaan hänen ihollaan, ”tämä on viimeinen mahdollisuutemme olla yhdessä.”
 

Claudius äännähti myöntävästi ja supatti toisen korvaan:” Minä lähden heti aamunkoitteessa.” ”Me emme näe ehkä enää koskaan. Kukaan ei kerro meille mihin sinut viedään, etten voisi myöhemmin etsiä sinua käsiini. Tämä on meidän viimeinen tilaisuutemme”, Didrik kuiskutteli takaisin äänessään jo aavistus menetyksen kipua, suru joka saisi vielä tänä yönä väistyä, kunnes ottaisi paikan heidän kummankin sydämestä loppuiäksi. ”Minä tahdon sinut, Claudius. Me emme saa enää toista tilaisuutta”, Didrik henkäisi.
 

Claudius kohotti katseensa mietteliäänä. Hän tulisi katumaan, mutta hänellä olisi koko elämä aikaa katua syntejään luostarissa. ”Entä iankaikkinen autuus? Taivaspaikka? Aiotko menettää sen vain hetken takia?”, nuorukainen kuiskasi, pää kallellaan ja harmaat silmät epäilevästi puoliksi kiinni. Didrik kohtasi Claudiuksen katseen yllättävän vakavana. ”Sinun takiasi”, hän kuiskutti ääni käheänä, ”sinun takiasi menetän mitä vain. Yritä ymmärtää, Claudius, me kadumme molemmat loppuikämme jos kadotamme toisemme näin.”
 

Claudius nyökkäsi hitaasti, hymyili epävarmana ja veti kädet täristen Didrikin aivan lähelleen.

**
 

”Isoveli, herää!” Ovelta kuului napakka koputus ja Cajsan kirkas ääni. Claudius haukotteli ja kesti hetken, ennen kuin hän viitsi avata silmänsä ja nousta istumaan. Oli hämärää, aurinko ei ollut vielä noussut ja taivas oli raskaan pilviverhon peitossa. Vain luminietokset nousivat maasta valkeina ja niin kovin kuolleina.
 

Claudiuksen katse kävi ilmeisen hyödyttömästi huoneen levottomana läpi. Missä vaiheessa Didrik oli ehtinyt lähteä? Toivottavasti toinen oli päässyt kenenkään huomaamatta takaisin omaan kamariinsa. Nuorukainen kääriytyi tiukasti peitteeseen, jossa saattoi tuntea yhä Didrikin tuoksun. Claudius saattoi vielä kuvitella toisen ihollaan, saattoi kuulla kuiskeen, joka vakuutti rakastavansa elämänsä loppuun saakka vain häntä, saattoi muistaa miltä Didrikin suu maistui. Mennyt yö tuntui vain ihanalta, huumaavalta unelta, mutta sen täytyi olla totta.
 

Claudius ei olisi halunnut lainkaan nousta, mutta uudempi koputus ja huhuilu oven takana pakotti hänet nousemaan jalkeille. ”Hetki, Cajsa, tulen ihan pian!” nuorukainen huusi kiskoessaan samalla vaatteita ylleen. Sydäntä viilsi.
 

Rouva äiti, Cajsa, Anders ja Olof, joka oli edelleen kuin eksynyt kissanpoika, olivat hyvästelemässä häntä pimeässä talviaamussa. Magdalenakin oli itsepäisesti raahautunut paikalle, vaikka olikin niin sairas että tuskin pysyi jaloillaan. Claudius oli puolittain odottanut häntä uskollisesti seuranneen Bartolomeuksen saapuvan paikalle, muttei ollut tuon hirveän paljastumisen jälkeen nähnyt lasta kertaakaan.
Naisväki itkeskeli tätiä lukuun ottamatta ja kaikki halailivat ja jakoivat hyvästejä ja viime hetken neuvoja ja kauniita sanoja. Myös Claudius kyynelehti vuolaasti, kun töykeän oloinen ukko tuli ilmoittamaan, että nyt täytyisi lähteä, että ehdittäisiin illaksi perille määränpäähän. ”Yritä pärjätä”, rouva äiti kuiskasi poikansa korvaan ja rutisti tätä vielä kerran tiukasti.
 

Kyyneleet jäätyivät paukkuvassa pakkasessa poskille, kun Claudius kiipesi hevosen selkään ja soi viimeisen katseen linnaan. Omaa kotiaan hän ei näkisi enää koskaan, vaikka oli jättänyt sen jo alkusyksyllä. Jossain tuon jykevän kivirakennuksen seinien sisässä, jonkun ikkunan takana kenties katsomassa Claudiuksen lähtöä, oli myös hänen rakastettunsa, Didrik. ”Amor vincit omnia. Rakkaus voittaa kaiken”, nuorukainen kuiskutti ilmaan, ”Me tapaamme vielä. Meidän täytyy. Etsi minut, minä odotan. Odotan ikuisesti.”
 
 
~*~*~*~
 
Kuka ihan tosissaan odotti onnellista loppua? Olen pahoillani, mutta kuten olen useasti tokaissut, en juuri harrasta niitä.
Tuntuu kummalta, että olen päässyt tämän kanssa näin pitkälle, vaikka  kauan se vei. Vielä en sano "ja sen pituinen se", sillä epilogi häämöttää vielä edessä. Kommentit olisivat enemmän kuin tervetulleita, ihan vaikka kiitokseksi minulle siitä, että olemme päässeet loppusuoralle.

 

torstai, 2. syyskuu 2010

10. Luku - Kasvoit neito kaunoinen

 Haah, tämäkin täällä. Mutta jatkosta ei minkäänlaista tietoa, tällä hetkellä minulta ei löydy Simssiä yhdeltäkään koneelta. Yritän järjestää...

Tämä luku on pyhitetty Magdalenalle. Jaa, miksikö? En tiedä, tunsin vain jonkinlaista tarvetta kertoa miten hän on tuohon tilanteeseen päätynyt. Käsittelen aina asioita kerrallaan yhden henkilön näkökulmasta. Magdalenakin on monelle melkein kuin eri henkilö: Kurtille rakas pikkusisko, Claudiukselle kummastusta herättävä täti, josta ei ota selvää ja Didrikille ilkeä, vihattava äitipuoli. Ei ole yhtä totuutta, ehkä hän on sitä kaikkea. Minulla ei muutenkaan ole hyviä tai pahoja tyyppejä, on vain erilaisia näkökulmia asioihin. Olen koettanut vältellä kuvaamasta Magdalenan ajatuksia tai menemästä vielä hänen päänsä sisälle. Joten nyt on aika kertoa, mitä tämä nainen ajattelee. 
Tämä on sitten toisiksi viimeinen luku. Olen yleensä hyppinyt joka toisessa luvussa ihmettelemässä mitä Claulle ja Didille ja joka toisessa mitä muulle linnanväelle kuuluu. Tämä sieppaa nyt kaksikon vuoron, mutta seuraava luku on sitten pitkä ja heille - ja muuten viimeinen. Niin ja sitten vielä epilogi.

~*~*~*~

 

Magdalena yritti olla katsomatta paisunutta mahaansa, mutta aina kun hänen katseensa osui siihen, syttyi hänen silmiinsä kiukkuinen pilke. Hän inhosi tätä hänen sisällään kasvavaa lasta, erillistä olentoa joka sai voimansa häneltä. Jollei Wilhelmina olisi jatkuvasti vahtinut häntä, olisi nainen kaivanut henkensäkin uhalla varastoistaan jotakin joka olisi aiheuttanut lapsen kuoleman.
 

Wilhelminan kasvot hehkuivat onnellisina kuin kesäpäivän aurinko. Olof oli herännyt pian kouristusten loputtua, eilen illalla. Nuorukainen oli heikko kuin linnunpoika eivätkä jalat lainkaan kantaneet häntä, mutta Wilhelmina oli aloittanut Magdalenan ohjeiden mukaan pojan voimistamisen, alkaen kunnon ruoasta. Ja mahtava nälkä lähes olemattomaksi laihtuneella Olofilla tosiaan olikin.
 

Kaikki oli mennyt Magdalenan suunnitelmien mukaan, vaikka muille tapahtunut näyttikin vain onnettomuudelta. Herätessään Olof oli kaiken lisäksi ollut aivan pihalla, ei muistanut yhtään mitään viimeisen kolmen vuoden ajalta. Magdalena hieman värähti ajatellessaan, että oli sittenkin sekoittanut liian vahvaa ainetta, kolme vuotta oli enemmän kuin hän oli ajatellut saavansa pojan unohtamaan. Olof ei tuntenut ketään heistä, ei paikkaa jossa oli, muttei myöskään kaikkia salaisuuksia, jotka oli onnistunut onkimaan esille ja joiden oli parempi pysyä piilossa.
 

Monille se oli kuitenkin pieni menetys ajatellen sitä, että Olof oli viimein ylhäällä ja elossa. Magdalenalle se taas sopi mainiosti, vaikka kolme vuotta olikin enemmän kuin hän oli suunnitellut. Poika kuitenkin pärjäsi ja Wilhelmina oli onnesta soikea, aivan kuin hänen poikansa olisi noussut kuolleista. Magdalena oli juuri onnittelemassa itseään onnistuneesta suunnitelmasta, kun äkillinen kouraisu vihlaisi hänen mahaansa.

 
Nainen tarttui henkeään haukkoen vatsakumpuunsa. Äkisti kaikki rouvastuvan naiset nousivat ja ryntäsivät linnanrouvan luo. Magdalena näki viimeisenä kälynsä kasvot ennen kuin maailma pimeni, tuntien mielessään sekä voitonriemun häivähdyksen että aivan pienen, terävän menetyksen viillon.
 
***

15 vuotta sitten
 

Magdalena Simonintytär eli mielestään varsin kelvollista elämää. Hän oli kuudentoista, kaunis nuori neito, jolla oli tahraton maine ja luvassa hyvät myötäjäiset. Isä oli kuollut jo vuosikausia sitten jossain mitättömässä naapurisodassa ja äiti oli vanhuudenhöperö, eikä hänen elinajastaan voinut enää olla varma. Magdalena asui itseään kymmenen vuotta vanhemman Kurt-veljensä luona, joka olikin hänen ainoa elävä sisaruksensa. Kurtilla oli suunnilleen itsensä ikäinen vaimo, Wilhelmina, joka suhtautui miehensä pikkusiskoon armollisesti ja naiset olivat jonkinlaisia ystäviäkin.
 

Veljen vaimo oli ollut koko suvun iloksi hedelmällinen. Vanhin pojista, Anders, oli nyt seitsemänvuotias, touhukas ja aurinkoinen pikkupoika. Isacus oli syntynyt vain vuoden myöhemmin. Olof oli kolme talvea nähnyt lapsonen ja nuorin pojista, Claudius parivuotias, herttainen pallero. Magdalena iloitsi myös veljensä onnesta, olihan tämä hänelle rakas, ja unelmoi itsekin loistavasta avioliitosta, johon hänellä oli hyvät mahdollisuudet.
 

Se kesä oli kuuma ja Magdalena leikki paljon veljenpoikiensa kanssa. Eräänä päivänä hän päätti viedä pikkupojat, Andersin ja Isacuksen, metsään, jotta voisi kerätä kasveja ja lapset voisivat nauttia luonnosta. Kun rouva äiti oli ollut vielä voimissaan, oli hän opettanut tyttärelleen parantamisesta perustaidot. Magdalena oli jatkanut sittemmin yksin kokeiluja ja syventänyt taitojaan itse opettelemalla. 
 

Veljespari oli hermoille käyvän vilkas ja pojat olivat kadonneet siinä silmänräpäyksessä tätinsä silmistä kun neito käänsi selkänsä heille. Tyttö huolestui, huuteli lapsia, mutta näitä ei näkynyt missään. Magdalena oli nuori ja pelko puristi hänen rintaansa: mitä jos veljen vanhimmat pojat katoaisivat iäksi metsään? Tyttö oli itkun kynnyksellä, kun pusikosta ilmestyi tumma, komea nuorimies toisessa kädessään kikattava Anders ja toisessa sätkyttelevä Isacus.
 

Magdalena oli enemmän kuin kiitollinen tälle miehelle ja tarttui poikia napakasti käsistä kiinni, vaikka molemmat yrittivätkin riuhtoa itseään irti. Pelastaja esittäytyi Steiniksi ja Magdalena hymyili säteilevästi tälle, vaikka säädyllisyys olisikin vaatinut hänet pitämään muukalaisen seurassa katseensa maassa. Stein kertoi olevansa Magdalenan kotilinnassa soturina ja se tieto sai tytön hymyn entistä lämpimämmäksi.
 

Seuraavina viikkoina outo tunne jäyti neidon mieltä, hän tunsi pakottavaa tarvetta nähdä komean pelastajansa uudelleen. Vihdoin tyttö lähti ujona etsimään miestä talleilta ja ritarituvasta. Miesten tiloissa käyskentelevä pikkuneiti sai ukot nauramaan huvittuneesti, mutta kukaan ei uskaltanut koskea tyttöön, joka oli linnanherran sisko ja silmäterä.
 

Lopulta Stein löytyi ja Magdalena sopersi haluavansa kiittää miestä. Parivaljakko ajautui hieman suunniteltua kiihkeämpään keskusteluun. Mutta vaikka kunnia oli mennyt, Magdalena oli onnellinen maatessaan pehmeillä oljilla hiukset levällään hieltä ja hevoselta haisevan Steinin vieressä. Kumpikin vannoi rakastavansa toista ja Stein lupasi pyytää neidon kättä tämän veljeltä.
 

Lopputulos oli katastrofi. Kurt nauroi vasten hämmentyneen kosijan kasvoja ja totesi ylenkatseellisesti, ettei hän luovuttaisi arvokasta siskoaan vaivaiselle soturille. Asiaa eivät auttaneet edes tämän kallisarvoisen sisaren anelut ja Kurt ilmoitti jylhästi, että hän ajatteli vain siskonsa parasta, mikä oli tietenkin totta. Linnaherra ajoi röyhkeän soturin ulos linnastaan ja käski Magdalenaa kuivaamaan kyyneleensä.
 

Tieto tapauksesta levisi palvelusväen välityksellä kulovalkean tavoin ja pian ylhäinen neito Magdalena, jonka tulevaisuus oli näyttänyt loistavalta, oli kartettu, tärkeimmän ominaisuutensa menettänyt nainen. Kukaan odotetuista kosijoista ei rohjennutkaan pyytää linnanneidon kättä ja kului peräti kaksi surkeaa vuotta, ennen kuin Magdalenalle viimein esitettiin kauan kaivattu avioliittotarjous.
 

Aviomiehen nimi oli Michel ja hän asui monen päivän matkan takana. Hän oli kuulemma leskimies, jolla oli edellisestä avioliitosta poika ja kaksi tytärtä. Mutta mies oli hyvää, vanhaa sukua sekä rikas ja voisi vaivatta turvata Magdalenalle hyvän toimeentulon. Kurtin mielestä liitto oli olosuhteiseen nähden loistava, vaikka tulevalla langolla olikin jo lapsia ja perijäkin valmiina, joka syrjäyttäisi Magdalenan omien lapsien edut täysin. Mutta siskolla ei olisi mitään pakottavia velvollisuuksia synnyttää poikalapsia ja hyvällä tuurilla vanhahko mies kuolisi ennemmin tai myöhemmin, tietysti mieluummin ennemmin. 
 

Sulho ei vaivautunut itse näkemään etukäteen morsiotaan, vaan linnasta kävi palvelija kosimassa ja hääjuhlissa Magdalenan kotilinnassa, eikä hän nähnyt vihkimisenkään hetkellä lainkaan miestä, josta tulisi hänen elinikäinen kumppaninsa. 
 

Magdalena itki vuolaasti noustessaan vaunuihin, jotka veisivät hänet kohti uutta, tuntematonta kotia ja aviomiestään. Kurt totesi kaiken olevan vain siskon eduksi ja toki neito tiesi itsekin sen. Mutta häntä pelotti tuntematon tulevaisuus ja ero veljestä ja tämän perheestä, jota Magdalena rakasti kovasti, varsinkin pikkupoikia ja Cajsaa, joka oli vasta sylivauva. Kun koko elämänmittainen koti jäi rämisevissä kärryissä taakse, kyyneleet viimein loppuivat.
 

Oli myöhäinen, poutainen syysilta kun Magdalena astui kärryistä alas. Linna näytti jämerältä ja hyvin hoidetulta, mutta ketään ei ollut uutta linnanrouvaa vastassa. Kylmä tuuli puhalsi pihan läpi Magdalenan astuessa alas vaunuista. Hän tunsi olonsa orvoksi ja epätoivotuksi autiolla, tuntemattomalla sisäpihalla. Neito vilkuili levottomana ympärilleen ja kuski alkoi nostella linnanrouvan arkkuja maahan. Viimein pullea nainen tuli puolijuoksua pihalle. ”Armollinen rouva”, nainen sanoi niiaten kömpelösti ja alkoi saman tien karjua käskyjä ikkunoiden takana piileskelevälle palvelusväelle.
 

Magdalena saateltiin suureen ruokasaliin, mutta aviomiestä eikä tämän lapsia näkynyt missään. Sama pullea nainen, joka oli hänet ottanut vastaan, käski kattaa rouvalle aterian. Magdalena nautti ensimmäisen ateriansa uudessa kodissaan himmeästi valaistussa ruokasalissa, aivan yksin pitkän pöydän ääressä ja peloissaan tulevaisuudestaan, josta alku ei antanut lainkaan hyviä viitteitä.
 

Ruoan jälkeen hänet viimein vietiin kodikkaaseen huoneeseen, jonka takassa paloi valkea. Takan edessä istui pieluksien keskellä keski-ikäinen mies, jonka tummissa hiuksissa oli jo vähän hopeaa. Tuolin ympärillä seisoi lapsenpiikojen kanssa kolme lasta, nelivuotias, Claudiuksen ikäinen, tummakutrinen pikkupoika ja tätä hieman pienemmät aivan toistensa näköiset pikkutytöt. Mies nousi veltosti ylös ja otti muutaman laiskan askeleen Magdalenan luo, suuteli tämän kämmenselkää. ”Olen aviomiehesi Michel”, hän esittäytyi. Magdalena niiasi ja lateli tavalliset muodollisuudet.
 

”Poikani Didrik, tämän linnan perijä”, Michel sanoi ja viittasi lasta tulemaan luokseen. Didrik tuli, kumarsi jotenkuten ja loi silmänsä äitipuoleensa. Magdalena kavahti, ymmärtämättä miten niin pienen lapsen silmät saattoivat olla niin täynnä avointa vihaa. Ja miksi, mitä hän oli muka tehnyt? ”Tervehdi uutta äitiäsi”, Michel komensi ärsyyntyneenä, kun pikkupoika ei tehnyt itse minkäänlaista aloitetta. ”Hautka tavata,”, Didrik mutisi, selvästi osaamatta lausua S:sää oikein. Isänsä tiukan katseen vuoksi lapsi lisäsi happamana:” rouva äiti.” Magdalena hymyili säälivästi, mutta lapsen kasvoilla ei näkynyt pienintäkään hymynripettä.
 

Kaksoset olivat Wendila ja Ingrid, valoisia lapsukaisia, joskin Magdalenasta oli hieman hassua olla pikkutyttöjen kanssa; hän oli pitänyt huolta vain veljen lapsista, jotka olivat pientä Cajsaa lukuun ottamatta kaikki poikia ja Cajsakin vielä aivan sylivauva. Näiden lasten äiti oli kuollut vain jokin aika sitten ja itse asiassa näin nopea uusi avioituminen ei ollut aivan suotavaa. Michelin silmät mittailivat uuden morsionsa ruumista kuin kauppatavaraa eikä tämän ilmeestä voinut erehtyä; mies oli epäilemättä tyytyväinen saadessaan nuoren neidon vuoteeseensa. Magdalenaa alkoi taas itkettää, mutta kyyneliä ei enää tullut.
 

Hääyö koitti. Aviomiehelle se oli epäilemättä suurta huvia, mutta Magdalena inhosi silloin ja aina siitä eteenpäin Michelin jokaista omistavaa kosketusta.
 

Magdalena oli toivonut aikoinaan miellyttävää avioliittoa jonkun mukavan miehen kanssa. Hän oli saanut miehen, jonka pelkkä katsekin meinasi saada hänet oksentamaan, vaikka siihen ja paljon muuhunkin täytyi vain tottua ja myöntyä kuten naisen kuului. Hän oli saanut kolme lapsipuolta kasvatettavikseen, joista vanhin inhosi häntä ilmeisen pyhästi ja alkoi kiljua kurkku suorana jos äitipuoli vain yrittikin olla hänelle lempeä. Linnanrouva inhosi jopa uutta kotiaan, jonka seinät tuntuivat luotaantyöntäviltä ja palvelusväki vain ryhmältä nahjuksia. Cecilia Bertelintyttären, Michelin edellisen vaimon nimeä, ei koskaan kukaan maininnut ääneen.
 

Vähä vähältä Magdalena Simonintyttärestä kasvoi katkera, kova nainen, joka piilotti kaikki tunteensa kivisen kuoren taakse ja omaksui ylpeän asenteen. Siitä kasvoi osa häntä; hän oli murtumaton, kylmä, mikään ei koskettaisi tai satuttaisi. Hän vain kestäisi tämän elämän, kun muutakaan mahdollisuutta ei ollut. Ainoat valopilkut hänen elämässään olivat veljen satunnaiset vierailut. Linnanrouva teki edelleen pitkiä kävelyjä lähiseutujen metsissä ja niityillä ja keräsi kasveja ja valmisti rohtoja, kuivatti, jauhoi ja säilöi ja kokosi pikkuhiljaa itselleen varsin kattavaa lääkevarastoa.
 

Kului peräti viisi vuotta ennen kuin Magdalena lopulta alkoi kantaa lasta. Siihen asti hän oli turvautunut kaikenlaisiin yrtteihin ja rohtoihin, joiden kerrottiin ehkäisevän raskaaksi tulemista, joskin kaikki varoittelivat käyttämästä niitä, sillä monien tiedettiin heittäneen henkensä näiden kasvien sivuvaikutuksista. Magdalena inhosi lastaan ensi hetkestä alkaen, ajatus jostain mikä kasvoi hänen sisällään ja saattaisi kukaties näyttää isältään, sai hänet kärttyisäksi. Michel oli toki innoissaan, hän oli luullut jo vaimonsa olevan maho. Synnytys oli helvetti eikä Magdalena olisi koskaan halunnut kärsiä vain niiden öiden, joita hän kammosi, takia niin paljon.
 

Syntyi poikalapsi, joka nimettiin Bartolomeukseksi. Tuore äiti oli yksinomaan iloinen, ettei hänen edes ehdotettu imettävän mokomaa parkuvaa räkänokkaa. Hän ei halunnut edes nähdä lasta. Kun vauvaa tyrkytettiin hänen nähtäväkseen, havaitsi Magdalena siinä heti niin paljon isänsä piirteitä, että hän alkoi kirkua, eikä lopettanut ennen kuin vastasyntynyt oli viety pois huoneesta.
 

Vuodet eivät olleet yhtään muuttaneet Didrikin ilmeistä inhoa äitipuoltaan kohtaan, eikä sillä hetkellä yhdeksänvuotias poika suostunut käyttämään naisesta rouva äiti-nimitystä, vaikka kaikki tavat sitä olisivat vaatineet. Tytöt olivat herttaisempia, mitä nyt palvoivat isoveljeään ja halusivat olla kaikessa hänen kanssaan samaa mieltä. Magdalena ei antanut harminsa näkyä, vaan piiloutui kopeutensa taakse ja nieli niin usein kyyneleitään, että uskoi lopulta unohtaneensa miten ylipäätään itkettiin.
 

Bartolomeuksen ollessa noin kolmen vanha, tapahtui jotain, joka sai Magdalenankin hetkahtamaan. Hän ei tiennyt mitä Didrik oli pikkusiskolleen Ingridille, joka oli vain kahdentoista, sanonut, mutta hillittömästi itkevä Bartolomeus tuotiin äitinsä luokse, silmäkulmassaan pintanaarmu, joka kyllä valui runsaasti verta, mutta parani nopeasti. Henkisistä haavoista ei voinut sanoa mitään, mutta lapsi itki lähes keskeytyksettä peräti kaksi päivää. Magdalena ei välittänyt pojastaan, mutta olisi kuitenkin antanut ruoskituttaa tytön jos tämä olisi ollut arvoltaan vähänkin alhaisempi.
 

Didrik ei ilmaissut, että tapaus olisi jollain tapaa vaikuttanut häneen. Poika vain katsoi ilmeettömänä selitystä vaatimaan tullutta Magdalenaa, sillä Didrikin osa tapahtuneessa taustavaikuttajana oli ilmeinen. Kuitenkin poika tuntui säikähtäneen sen verran, että rauhoittui eikä mitään suuria tragedioita päässyt enää tapahtumaan. 

 
Bartolomeus jätettiin vähä vähässään kokonaan huomiotta lähes jokaisen taholta ja pikkupoika omaksui kielteisen asenteen isoveljeensä. Magdalena antoi lapsensa tehdä mitä huvitti, kunhan häntä ei tarvittu hoitamaan asioita. Kun Bartolomeus ilmestyi yöllä oven taakse valittaen pelkäävänsä pimeää, äiti antoi lapselle tukkapöllyä ja käski nukkumaan ja heti sittenkin. Ei hän tuntenut mitään erityistä esikoistaan kohtaan, korkeintaan laimeaa ärtymystä.
 

Magdalena ei toivonut enempää lapsia, vaikkei miehensä avio-oikeuksilta voinutkaan välttyä. Toista lasta ei Bartolomeuksen jälkeen näkynyt ja nainen toivoi, että poika jäisi ensimmäiseksi ja viimeiseksi. Toivo oli turha, sillä kaksitoista vuotta avioliiton solmimisen jälkeen oli ilmeistä, että armollinen rouva oli jälleen siunatussa tilassa. Magdalena olisi vain maannut vuoteessa kamari pimeänä, mutta Didrikin ilkkuvat silmät pakottivat hänet keräämään itsensä kasaan ja kohtaamaan poikapuolen jäisellä, ivallisella tyyneydellä.
 

Keskitalvella syntyvä lapsi oli kaikenpäälle hyödytön tyttö, josta ei olisi iloa muuten kuin avioliittokauppoja ja samalla suhteita solmittaessa. Silloinkin täytyisi maksaa myötäjäiset. Magdalenaa puistatti koko lapsi, eikä hän sallinut sitä tuotavan lähelleen. Nainen vietti entistä enemmän aikaa metsissä ja omassa kammiossaan, jonne oli koonnut kohtaloisen varaston erilailla vaikuttavia yrttilääkkeitä ja jossa myös käsitteli keräämänsä kasvit.
 

Magdalena kävi veljensä kanssa kirjeenvaihtoa ja vanhimpien poikien alkaessa kasvaa, he seurasivat isäänsä matkoilla ja kävivät useammin vierailullakin. Nainen ei voinut lakata hämmästelemästä miten pitkiä ja komeita miehiä pikkupojista olikaan kasvanut. Silti hän olisi mielellään nähnyt koko perheen, Wilhelminaa ja nuorimpia lapsia hän ei ollut tavannut juuri lainkaan sen jälkeen kun oli nainut Michelin.
 

Viimein kolmentoista hirveän vuoden jälkeen Magdalena ja Kurt saivat sovittua, että koko perhe saapuisi vierailulle talven ajaksi. Wilhelminalla ei oikeastaan olisi muuta mahdollisuutta kuin seurata aviomiestään ja Magdalena tiesi, että saisi kyllä omalta mieheltään suostumuksen, vaikka sen hinta saikin hänessä aikaan puistatuksia. Hän ei ollut kaikkien niiden vuosien aikana oppinut sietämään Micheliä lähellään. Joten, eräänä iltana hän omaksui kaikkein mielistelevimmän hymynsä, puki ylleen häpeällisen avonaisen leningin ja ryhtyi puhumaan ympäri aviomiestään. Suostumus tuli hetkessä, kuten Magdalena oli arvellutkin. Hintana oli vain muutamia vastenmielisiä hetkiä, jotka hän kesti ajatellen sitä iloa, jota saisi saadessaan pitkästä aikaa tavata veljensä koko perheen.
 

Eräänä pimeänä, sateisena syysiltana veli saapuikin sitten koko ison perheensä kanssa ja Magdalena saattoi sanoa olevansa ikionnellinen tavatessaan taas heidät kaikki, vaikkei enää oikein osannutkaan osoittaa riemuaan tukahdutettuaan kaikki tunteensa niin monia vuosia. Kurt silti tiesi, että hän oli odottanut näkevänsä uudelleen tämän perheen, eikä sanoja tai loistavaa hymyä tarvittu. Niitten hakeminen uudelleen jostain mielen pimeistä haudoista olisi voinut olla vaikeaa, eihän Magdalenalla edes ollut ollut syytä hymyillä pitkänpitkään aikaan. 
 

Käsittämättömästä syystä Magdalena mieltyi aivan erityisesti Claudiukseen, jonka oli viimeksi nähnyt pojan ollessa ehkä viisivuotias, kun veli edellisen kerran kävi perheineen kylässä. Nyt Claudius oli jo jotakuinkin seitsemäntoistavuotias, hiljainen ja nöyrä nuorimies. Täydellinen vastakohta samanikäiselle Didrikille, joka itsepäisenä teki ja otti mitä tahtoi ja jätti harvoin väliin tilaisuutta päästä arvostelemaan äitipuoltaan. Ja jonka ilme kertoi, että tämä ylenkatsoi myös äitipuolelleen niin rakasta veljen perhettä. Magdalenalle se sopi, hän suojelisi veljensä lapsia tämän linnan hirveältä ilmanalalta kun oli heidät tänne kerran tahtonut.
 

Magdalena pyysi Claudiusta mukaansa keräämään yrttejä, ajatteli kuuliaisen nuorukaisen olevan rauhallista seuraa, joka ei asettaisi hänen sanojaan kyseenalaiseksi. Syksyn mittaan hän huomasi yllättäen, että oli alkanut välittää veljenpojastaan enemmän kuin omista lapsistaan. Hiljaa mielessään Magdalena ajatteli siirtää kaiken tietonsa parantamisesta ja kasveista juuri Claudiukselle, tämä oli riittävän viisas ymmärtääkseen miten tärkeätä se kaikki oli.
 

Silti hän ei onnistunut suojelemaan yhtään ketään linnassa piileviltä varjoilta. Joku oli varmasti kironnut koko paikan joskus menneisyydessä. Hän yritti vaivihkaa ja epäonnistui, kaatui rähmälleen tavoitteidensa eteen. Olof, jonka kasvot näyttivät yllättävän lapsenomaisilta, ei vaikuttanut uhalta, mutta juuri tämän hemmoteltu lapsellisuus muodosti vaaran. Poika oli saanut jollain konstilla tietoonsa aivan liikaa, eikä Magdalena voinut muuta kuin estää salaisuuksien paljastaminen, hän tiesi uutteen joka pyyhkisi Olofin mielen puhtaaksi kuin vastapesty lakana. Kasvi kukki syksyllä ja veisi aikaa, ennen kuin Magdalena saisi sen kuivattua ja murskattua. Hänen ei auttanut kuin vaivuttaa poika syvään uneen. Se sattui, mutta hän koetti vain suojella kaikkia muita. Olof olisi joka tapauksessa täysin turvassa.
 

Kaikki se huolellinen suunnittelu ja asioiden hoitaminen sai Magdalenan väsymään. Kolmannen raskauden paljastuminen oli liikaa, hän ei haluaisi enää kivulla synnyttää inhoamalleen aviomiehelle, joka oli vain himokas vanha ukko, yhtään lasta, jotka muistuttaisivat aina miltä tuntui alistua Michelille.
 

Magdalenan elämä oli mennyt Steinin jälkeen kokonaan nurinniskoin ja piloille. Silti hän muisteli uljasta soturia vieläkin kaiholla, ehkä he vielä joskus kohtaisivat… Taitaisi olla täysin turha edes toivoa jotain niin mahdotonta. Viha, se oli kaiken takana. Ihan turhaan, ilman todellista syytä. Ja se oli helppo vierittää toisten syyksi, toisten kontolle. Enää ei ollut muuta kuin se ja syvälle uurrettu katkeruus.

***
 

Magdalena havahtui kuumeisena. Kurkkua kuivasi, otsaa poltti. Tämä oli linnanherran asunto, hänen aviovuoteensa. Ketään ei näkynyt. Nainen kömpi istualleen ja hieroi silmiään, jotka vuotivat savuttavan kynttilän takia. Oli kammottavan hiljaista. Maha kohosi kankaan alta yhtä vihamielisenä kumpuna kuin ennenkin. Kauanko hän oli ehtinyt nukkua? Missä Wilhelmina oli? Nainen oli viimeiset viikot ollut jatkuvasti hänen välittömässä läheisyydessään ja olo tuntui yllättäen oudolta ilman kälyä.
 

Magdalena puki päällyshameen ylleen ja lähti etsimään jotakuta, vaikka kuume polttikin otsaa ja selkä valui kylmää hikeä. Kaikki käytävätkin olivat tyhjiä, aivan kuin koko linna olisi yllättäen vaipunut karmeaan hiljaisuuteen. Se oli luonnotonta eikä Magdalena ymmärtänyt mitä oli tapahtunut. Eihän kukaan ollut kuollut? Mitä jos Olof ei ollut kestänytkään, poika oli niin heikko? Ei, hän oli suunnitellut ja ajatellut sen niin tarkasti, mitään ei olisi pitänyt ilmaantua.
 

Viimein Magdalena kohtasi nurkassa unohdettuna myttynä hillittömästi itkevän pikkupojan. Oman poikansa, vaikkei Bartolomeus herättänyt hänessä minkäänlaisia tunteita, lähinnä inhoa, siltä lapsi näytti aina enemmän isältään. ”Mitä on tapahtunut?” Magdalena tiukkasi kumartuen pojan ylle. Lapsi kohotti kyyneleiden juovittamat kasvonsa ja tuijotti vapisten ylhäistä rouva äitiä. Sitten hän puhkesi taas itkuun, eikä Magdalena saanut pojasta irti yhtään järjellistä sanaa. Jokin oli järkyttänyt Bartolomeuksen perin pohjin ja hän olisi mielellään tiennyt mikä se oli. Jotain hirveää täällä oli tapahtunut…
 

Rouvastupaan, Magdalena päätti, siellä oli aina pälpättäviä naisia. Linnanrouva nousi portaat ylös. Rouvastuvassa ei ollut tavalliseen tapaan takassa tulta ja ihmiset istuivat penkeillä kasvot valkeina. Joku itki ja sopersi jotain hirveästä häpeästä. Magdalena siristi arvioivasti silmiään ja istui sitten erään vanhan naisen viereen, jonka tiesi rakastavan juoruilua. ”Rouva Marian, mitä ihmettä täällä on tapahtunut sillä aikaa kun olen nukkunut?” hän tiedusteli ilmeettömänä.
 

Vanhus hymyili leveästi päästessään viimein puhumaan nyt kun kaikki olivat vaipuneet, palvelusväkeä lukuun ottamatta, jonkinlaiseen hiljaisuuteen. ”Voivoi, armollinen rouva, ja kauanhan te nukuitte. Melkein kaksi päivää, lapsi oli ihan vähällä mennä kesken, aijai. Onneksi pienokainen kuitenkin selvisi ja tekin näytte olevan elossa. Mutta oi, teidän silmännehän kiiluvat ja tekin olette ihan tulikuuma. Hirveä kuume. Sänkyyn teidän, rouva, pitäisi mennä, ettei vauva vahingoitu.” Magdalena keskeytti innokkaasti höpisevän vanhan naisen, ”Aivan, aivan. Mutta kysymykseni, onko täällä tapahtunut jotakin?” Naisen suu meni keskeytyksestä mutrulle, mutta pian se leveni taas hymyyn, ”Ette uskokaan miten hirveitä asioita, kaikki ovat ihan sekaisin.” 
 

Magdalena rypisti kulmakarvojaan ja käski vanhusta jatkamaan. Sen toinen teki ilomielin:” Armolliset herrat, meidän Michelimme ja teidän veljenne Kurt, ovat molemmat aivan suunniltaan. Veljenne olisi varmaan jo tappanut pojan, ellei tämän rouva olisi estänyt sitä-” ”Pojan? Kenet?” Magdalena keskeytti, saamatta puheesta juurikaan tolkkua. ”No sen nuorimmaisen pojankloppinsa tietenkin, Clausko vai mikä sen nimi mahtoikaan olla”, toinen totesi ärsyyntyneenä keskeytyksestä, ”Hän ja Michel-herran vanhin poika, Didrik, teidän poikapuolenne, syyllistyivät kuolemansyntiin. Pikku Bartolomeus kuului saaneen siitä vihiä ja poika oli kertonut kumpaisenkin isälle, että oli nähnyt heidät tekemässä piilossa jotain, joka kuuluu yksinomaan miehen ja naisen välille...”
 

Eukko kikatti käheästi, mutta Magdalena ei voinut kuin toljottaa suu auki toista, unohtaen täysin kaiken sen tärkeän ylhäisyytensä, joka piti hänet koossa. ”Didrik ja Claudius, vai niin”, hän kuiskasi hitaasti, voimatta uskoa sanoja todeksi. Joku erehdys, aivan varmasti… ”Herrat sulkivat kumpaisenkin pojan erikseen lukkojen taakse, mutta ymmärtäähän sen, ettei Kurt-herra kauaa anna poikansa elää. Didrik tietenkin perisi talon, mutta onhan tuo Bartolomeuskin. Saas nähdä suostuuko Arvid-herra luovuttamaan tytärtään nuorelle miehelle, kun tieto tästä leviää, purkaa mies vielä kallisarvoisen kihlauksenkin.”
 

Magdalena painoi päänsä käsiinsä. Hän oli yrittänyt suojella kaikkia tällaisilta sotkuilta, oli sen takia asettanut Olofinkin vaaran alaiseksi. Tästä poika oli siis sinä varhaisena aamuna itsekseen höpissyt, nuorukainen oli tiennyt tästä jo silloin... Kauanko mokoma meno oli ehtinyt jatkua? Kirottu Didrik, tämä oli varmasti täysin hänen syytään. Claudius oli liian tottelevainen ja uskollinen perheelleen ja laille, että olisi sallinut tämän tapahtua ilman pitkäaikaista maanittelua tai uhkailua. Magdalenan olisi pitänyt estää tragedia, hänen olisi pitänyt kyetä siihen. Hänen olisi pitänyt, hänen syynsä…
 

Nyt täytyisi korjata tilanne jotenkin. Perheen kunnian voisi varmasti vielä pelastaa jollain tapaa. Kurt oli tietenkin ihan oikeassa, Raamatun mukaan pojat ansaitsivat kuoleman. Didrikistä ei väliä, mutta ajatus Claudiuksesta kuolleena sai jostain syystä Magdalenan surumieliseksi. Hän näki tavallaan pojassa itsensä, vaikka toki heidän tilanteensa olivat aivan erilaiset. Mutta Claudiuksellakaan ei ollut koskaan juuri vaihtoehtoja ja nuorukainen oli ehkä perheessään vähiten arvostettu jäsen. Hänen täytyisi estää suuremmat murhenäytelmät, pitäisi puhua aviomiehelle ja veljelle järkeä.

 
Magdalena tiesi jo miten saisi tilanteen selvitettyä ilman verenvuodatusta, vaikkei tilanne ehkä miellyttäisi ketään. Suurempi ongelma oli miten saataisiin pidettyä pahat kielet kurissa. ”Niin”, nainen totesi, ”sitten on tietysti se Wendila-neidin asia…” Toinen teki ristinmerkin. Magdalena ei kyennyt kuin tuijottamaan naista silmät pyöreinä, kaiken arvokkuutensa menettäneenä. Mitä vielä?
 
***
 

Magdalena komensi säikähtäneen oloisen palvelustytön tukemaan itseään. Vaikka kuume korvensi häntä ja olo oli mitä huonoin, maailmakin pyöri silmissä, olivat hänen ajatuksensa toistaiseksi kristallinkirkkaita. Niin kauan kuin huono olo ei pimentänyt hänen ajatuksiaan, kaikki oli ihan hyvin.
 

Piian avustamana linnanrouva pääsi linnanherran työhuoneeseen, jossa hänen aviomiehensä, veljensä, tämän vaimo ja vanhin veljenpoikansa kävivät kipakkaa keskustelua. Kaikki hiljenivät kun vitivalkoinen, todellakin sairaan oloinen ja ison vatsansa kanssa vaikeasti liikkuva Magdalena pääsi sisälle huoneeseen. Nainen istui tuolille ja viittasi piikaa poistumaan.
 

”Voi, käly-rakas, tämä on todella kamalaa, minä en ymmärrä”, Wilhelmina nyyhkäisi ja tuli oikopäätä seisomaan Magdalenan vierelle. ”Asia on harvinaisen selvä. Se kunniaton pojankloppi, jota en enää edes kehtaa nimittää pojakseni, on tehnyt teon, jonka rankaisu on kuolema”, Kurt ärähti järkkymättömänä. Tämän jykevän olemuksen ja Andersin uljauden rinnalla vanha Michel pelokkaine ilmeineen näytti todella säälittävältä. 
 

”Herra isä on oikeassa”, Anders totesi puoliääneen kasvot kuolemanvakavina, ”mutta kuolemat voisivat herättää vain enemmän pahaa puhetta.” ”Claudius on minun poikani ja saatte surmata hänet vain kuolleen ruumiini ylitse!” Wilhelmina kivahti ja kaikkien tuskastuneet ilmeet kertoivat, että tämä keskustelu oli käyty jo monta kertaa aiemmin.
 

”Vaiti”, Magdalena tiuskaisi, ”Ketään ei tapeta.” Wilhelmina tarttui kälynsä käteen kiitollisena ja Kurt avasi suunsa väittääkseen siskoaan vastaan. ”Minulla on tähän ratkaisu, joka on ainut mahdollinen jos haluamme pitää tämän salassa. Vaikeinta tulee olemaan estää juoruilu, perheiden kunniat pitäisi säilyttää tahrattomina. Meitä aletaan välttää kuin ruttoa jos tämä tulee julki. Sitäkö te typerykset tahdotte? Ja tarvitsemme ne rahat, jotka saamme myötäjäisinä kun Didrik nai Eleonoran. Meidän täytyy vain kiistää kaikki ja pitää kulissit yllä, jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan”, Magdalena sanoi ääni koko ajan vaimeammaksi haipuen. Kurkkuun koski.
 

”Magdalena-täti varmaan tietää parhaiten”, Anders sanoi varovasti ja loi ahdistuneen katseen ruskeahiuksiseen naiseen. ”Totta kai minä tiedän, ei täydy olla kovin suuri nero ymmärtääkseen miten tällaisessa tilanteessa toimitaan”, Magdalena huokaisi ja aivan yllättäen alkoi kaatua sivulle päin. Wilhelmina sai naisen kiinni ja tuki hänet istumaan.
 

”Suokaa anteeksi, voin hieman huonosti”, Magdalena kähähti ja yritti koota itsensä saattaakseen tämän kunnialla loppuun. Wendilan asialle ei voisi tehdä enää mitään, mutta tämän välikohtauksen voisi vielä yrittää korjata. Hän oli ponnistellut niin paljon pitääkseen kaiken kunnossa ja heti kun hän selkänsä käänsi, niin kaikki vaivannäkö osoittautui turhaksi ja levisi käsiin. Pitäisi pelastaa se mitä pelastettavissa oli. Pieni ääni pään sisällä oli jo alkanut syyttämään Magdalenaa tapahtuneesta, hänen olisi pitänyt olla tarkkaavaisempi…
 
~*~*~*~
 
Ensi kerralla saamme tietää miten tähän on päädytty ja miten hurjasti pahennusta aiheuttanut parimme asian koki. Niin ja miten surkeaksi äitynyt vierailu sitten kaiken päätteeksi loppuu. 
Onko kukaan huomannut, että kaikki (köh, Kurtia lukuun ottamatta) ovat aina ensimmäisinä syyllistämässä yksin Didrikiä tapahtuneesta? X'D

 

maanantai, 2. elokuu 2010

9. Luku - Miserere nobis

 Se on täällä ja minun mittapuullani vieläpä nopeasti. Seuraavatkin luvut olisi tarkoitus julkaista kohtuullisen nopeassa tahdissa, jos ei satu jotain mikä estäisi tämän tavoitteen toteutumisen. Ja alamme lähestyä pikkuhiljaa loppua; enää muutama luku tämän jälkeen. Tunnelma tiivistyy. Ja otsikon "miserere nobis" on siis latinaa ja tarkoittaa "armahda meitä". Nyt, olkaapa hyvät. 

~*~*~*~

 

Magdalena tuijotti kasvot jäätävinä hänen ja herransa sisäkäymälän luukkua kuin se olisi ollut hänen suurin vihamiehensä. ”Ei sen tarvitse merkitä mitään”, nainen mutisi itselleen velloen vielä pahoinvoinnin jälkiaallokossa, ”olen vain syönyt jotain, minkä piiat ovat valmistaneet huonosti tai käyttäneet vanhoina. Pitää antaa piiskaa niille hutiluksille.”

 

Silti kädet puristuivat rystyset valkoisina nyrkkiin ja kalvenneilla kasvoilla näkyi hikihelmiä. Oli lähellä ettei Magdalena, tämän linnan kopea rouva ja loistava parantaja, alkanut vapista. 

 

 

Andersin silmät seurailivat levollisina palvelustytön viehkeää lantionkaarta, tulipunaisia hiuksia. Oli melkein mahdotonta, että Greta oli täällä. Naisen salaisuus oli selvinnyt vain vilkaisulla, tämän astellessa sinä koleana iltapäivänä emäntänsä Eleonoran perässä linnanpihalle.

 

Anders oli jossain vaiheessa hakeutunut Gretan seuraan, kuten toinen myös hänen. Kultahiuksinen mies oli tehnyt virheen hekottamalla hetken salaperäisen naisen peitellylle taustalle ja Greta oli antanut hänelle mojovan korvapuustin, vaikka se olikin täysin vastoin kaikkia lukemattomia sääntöjä. Palvelustyttökö kuritti korkeasukuista miestä, joka oli lisäksi oman linnansa perijä? Mutta Anders ei pannut pahakseen ja pääsi heti lohduttelemaan enemmän säikähtänyttä Gretaa.

 

Se mikä oli alkanut viattomasta uteliaisuudesta, oli nyt johtanut tähän. Tunne oli arka ja epäröivä, mutta niin kovin hellä. Greta tiesi varmasti Andersin katseet perässään, hymyili silloin tällöin vinosti ohimennen, mutta muuten kumpikaan ei hakeutunut mihinkään sopimattomaan välikohtaukseen. Ei Anders tahtonut naista loukata. Ei aikonut häpäistä tätä tai käyttäytyä muutenkaan niin säädyttömästi kuin tiesi pikkuveljensä Isacuksen toimivan. Mutta kuilu rikkaan tulevan linnanherran ja köyhän ja alhaissyntyisen piian välillä oli ylitsepääsemättömän syvä ja leveä. Anders ei voisi koskaan viedä Gretaa kirkkoon, se oli varmaa.

 

”Haluaisiko armollinen herra jotakin?” Greta tuli kysymään, sohien otsalle valahtaneita suortuvia pois silmiltään. ”Etkö istuisi hetken kanssani, Greta-hyvä?” Anders pyysi kasvoillaan hallitun surkea ilme. Greta nauroi ihastuneena, mutta pudisteli päätään:” Armollinen herra, minä olen vain pahainen palvelustyttö eikä minulla ole myötäjäisiä, sukua tai mitään, ainoastaan kunniani ja siitä minun täytyy pitää huolta. Pahat kielet alkavat laulaa jos vietän kanssanne liian paljon aikaa.”

 

”Miksi niin muodollinen, Greta?” mies huokaisi ja lähetti neitosen takaisin töihinsä päästäkseen taas pohtimaan kunniallista ratkaisua pulmaansa. Kaikista maailman ihmisistä juuri täysin kunniaton Isacus keksi sen hänelle seuraavana päivänä, vaikka Andersilta kesti kauan myöntyä tuumaan. Häneltä vaadittiin perijänä joka tapauksessa ylhäistä aviovaimoa ja aviollisia lapsia ja mies pelkäsi ehdotetun järjestelyn loukkaavan joko Gretaa tai morsiotaan, jollaista hänellä ei vielä ollut, mutta muutaman vuoden kuluttua kyllä varmasti. Päätös kesti liian kauan, sillä kun hän oli varma, oli Greta ehtinyt jo emäntänsä kanssa lähteä. 

 

 

”Sinun täytyy luopua siitä miehestä”, Ingrid melkein nyyhki, ”Miten pitkälle te olette jo menneet? Sinä et pääse koskaan hyviin naimisiin jos tämä tulee selville. Ja mistä sitä tietää, palvelusväki voi jo puhua.” Wendila kuunteli ilmeettömänä sisarensa tuskaa. Hänestä tuntui pahalta, mutta vielä pahemmalta olisi tuntunut jos hän olisi vain Ingridin takia hylännyt suuresti rakastamansa miehen.

 

”Isacus on hieno mies. Hän kosii minua kyllä, kunhan katsoo sen ajankohtaiseksi”, Wendila totesi laskien katseensa kutomukseensa. ”Isacusko? Hän ei tule koskaan viemään sinua kirkkoon, näkeehän sen jo hänen katseestaan”, Ingrid puuskahti vieressä. Wendilan ilme kiristyi, ”Mikä sinä olet sen sanomaan? Kai minä itse tiedän. Vai haluatko rakastettuni omaksesi ja sen takia yrität saada minut luopumaan hänestä?” Viimeiset sanat tihkuivat ivaa. Aikoihin kaksoissiskot eivät olleet tehneet juuri muuta kuin kiistelleet Wendilan käytöksestä. Se haavoitti syvästi kumpaakin, mutta kumpikaan neidoista ei antanut piiruakaan periksi.

 

Wendila itse oli aivan hulluna komeaan Isacukseen ja oli vakuuttunut miehen kunniallisista aikeista ja rakkaudesta itseään kohtaan. Ehkä toinen oli vain ujo pyytämään neidon kättä hänen isältään tai ehkä mies halusi ensin saada Didrikin ja Eleonoran häähumun tieltään, jotta he saisivat omat upeat juhlansa. Miten vain, Wendila oli rakennellut jo toinen toistaan ihanimpia pilvilinnoja eikä aikonut luopua niistä.

 

Ingrid taas näki Isacus Kurtinpojan huomattavasti realistisemmin. Mies ei kunnioittanut yhtäkään naista, paitsi ehkä äitiään. Isacus kiusoitteli ja puristeli ohikulkevia piikatyttöjä eikä hän näyttänyt tippaakaan ihastuneelta katsoessaan Wendilaa. Pikemminkin mies käyttäytyi ikävystyneen tuskastuneesti Ingridin rakkaan siskon seurassa. Ingrid ei halunnut Wendilan tuhoavan elämäänsä moisen hulttion takia. Ja oli vielä jotain muutakin, sellaista mitä Ingrid ei tohtinut edes ääneen lausua.

 

Tästä asiasta oli väitelty niin kauan, että Ingrid alkoi jo luopua toivosta ja väsyä yrittämään. Wendila taasen oli vain päivä päivältä hullaantuneempi. ”Wendila”, Ingrid huokaisi raskaasti, ”on vielä jotain muutakin.” Kylmät väreet kiirivät järkevämmän siskon selkää pitkin, hän tiesi että saisi loppujen lopuksi vain vihat niskoilleen ja tuhoaisi lopullisesti kaksoissisarusten välit. Ennen he olivat olleet erottamattomia. Milloin tästä oli tullut tällaista

 

"Kerropa, siskoseni”, Wendila kehotti koleasti, pitäen katseensa tiukasti kudoksessaan, joka päätyisi lopulta hänen kapioarkkuunsa. ”Sinä et halua kuulla”, Ingrid kuiskasi puristaen kätensä ristiin. Hän tarvitsi nyt voimaa ja varjelusta. Wendila ei vastannut, mutta hänen hartiansa olivat jännittyneet; hän odotti ja halusi kuulla mitä Ingridillä oli sanottavanaan. Sisko osasi toki tulkita kaksosensa elekieltä.

 

Ingrid sulki silmänsä ja kertoi ääni väristen:” Hän… Kuulin palvelusväen puhuneen, että sinun Isacuksesi... tuota… Mies oli ahdistellut Eleonoraa.” Wendilan silmissä välähti ja hänen kätensä jähmettyivät paikoilleen. ”Sinä valehtelet”, tyttö sähähti hampaidensa välistä. Ingrid pudisti päätään. ”Eleonora oli totta kai kunniallisen neidon tavoin torjunut miehen ja päässyt pakoon kalauttamalla häntä kynttilänjalalla päähän.” Toki Wendila muisti, muisti selvästi, kuhmun Isacuksen päänsivustalla maatessaan tämän vierellä, käsien hivellessä uteliaasti joka paikan vain pari päivää sitten. Mutta hän ei aikonut uskoa sitä.

 

”Palvelusväki puhuu mitä puhuu. Isacus ei tekisi sellaista, hän rakastaa minua”, Wendila tokaisi ääni väristen, epäillen itsekin omia sanojaan. Ingrid polvistui siskonsa vierelle, tarttui tämän kämmeniin, ”Minä en haluaisi kertoa tätä. Mutta Eleonora vahvisti sen itse. Tiedäthän, ajattelen vain parastasi.” Mutta Wendila Michelintytär ei sillä hetkellä välittänyt sen enempää sisarensa kuin rakastamansa miehenkään motiiveista. ”Sinä inhottava valehtelija”, hän kiljaisi, vetäisi kätensä syliinsä ja läimäytti Ingridiä avokämmenellä lujaa jonnekin suunpieleen. ”Isacus rakastaa minua, hän ei tekisi sitä! Ei varmasti!” 

 

Ingrid jäi hieromaan kuumottavaa poskeaan ja katsoi myötätuntoisesti ulos huoneesta harppovan Wendilan perään. Sisko oli vihainen ja pettynyt. Mutta Ingrid tulisi olemaan ikuisesti vastuussa siitä, myös Wendilan silmissä. ”Miserere nobis. Armahda meitä”, hän kuiskasi.

 

Wendila pyyhki itsepäisesti esiin pyrkiviä kyyneliä. Pintapuolisesti hän vain säntäsi eteenpäin, mutta hän tiesi ketä etsi. Täytyisi löytää Isacus, mies voisi todistaa että sisko valehteli. Isacus ei ikinä pettäisi häntä. He menisivät naimisiin ja mies rakastaisi vaimoaan ja hän aviomiestään ja he olisivat aina onnellisia. Isacus löytyi tallista, sieltä missä he olivat alun perin kietoneet kohtalonsa yhteen. Mies vilkaisi silmät kylminä Wendilan itkeneitä kasvoja ja kääntyi taas hevosensa puoleen. ”Isacus”, neitokainen kivahti ja mies käänsi kulmakarvat kysyvästi koholla katseensa toiseen. ”Kerro, oletko lähennellyt Eleonoraa? Sinä rakastat minua, etkö rakastakin? Vastaa!”

 

Isacuksen välinpitämättömillä kasvoilla häivähti inho. ”Ehkä olenkin. Mitä väliä?” hän tuhahti. Wendilan silmät rävähtivät auki ja tytön huulilta pääsi surkea vaikerrus. ”Mutta sinä rakastat minua. Me menemme naimisiin”, tyttö uikutti kuin eksynyt koiranpentu. Isacus oli nyt täysin kyllästynyt typerään aatelistyttöön, eikä vaivautuisi enää leikkimään tämän kanssa. ”Olenko koskaan sanonut niin? Minulla ei ole aikeita mennä yhdenkään naisen kanssa alttarille”, mies tuhahti ja kohotti leukaansa ylpeästi, ”suoraan sanoen olen täydellisen tympääntynyt sinuun.”

 

Wendilan itku yltyi parkumiseksi. Tyttö ulisi kuin hengen hädässä ja näytti siltä kuin olisi voinut jatkaa tuntikausia. Isacukselle tuli kiire, hän ei halunnut antaa kenenkään uskoa, että hän oli täällä suorastaan murhaamassa linnanneitoa, vaikka siltä kuulostikin. ”Hiljaa, tyhmä tyttö”, mies suhahti ja peitti tytön kirsikanpunaisen suun kourallaan ja tarttui toisella kädellä tätä tiukasti käsivarresta.

 

Wendila koetti rimpuilla irti, muttei mahtanut mitään itseään monta kertaa isommalle ja vahvemmalle Isacukselle. Kyyneleet valuivat valtoimenaan Wendilan punaisista silmistä, jotka olivat itkusta turvonneet ja pienet kourat hakkasivat miehen rintaa vailla mitään vaikutusta. Isacus ihmetteli välinpitämättömänä miten oli koskaan voinut välittää millään tasolla tästä naurettavasta, haihattelevasta olennosta.

 

Lopulta Wendila rauhoittui sen verran, että Isacus rohkeni nostaa kämmenensä pois tytön suun edestä, vaikkei uskaltanutkaan irrottaa vielä otettaan toisen käsivarresta. ”Minä kerron kaikille”, Wendila alkoi heti nyyhkiä, ”minä kerron mitä sinä olet tehnyt.” Mies kohautti hartioitaan, ”Siitä vain. Sinun maineesihan se on, ei se minua hetkauta.” Kauhu paistoi neidon silmistä tämän viimein ymmärtäessä. Vaikka tyttö olikin jo ehtinyt menettää kunniansa tälle julmalle miehelle.

 

”Minä inhoan sinua”, Wendila inahti. ”Siitä vain”, Isacus sanoi ja uskalsi viimein päästää toisen vapaaksi. ”Sinun on parempi olla sanomatta kenellekään mitään, ihan oman etusi vuoksi, ymmärrät kai. Minä voin kumota kaiken mitä väität.” Wendila nyökkäsi rajusti täristen ja kietoi kätensä ympärilleen. ”Alahan sitten mennä siitä”, mies komensi tympääntyneenä, ”minulla ei ole sinulle enää mitään käyttöä. Jos nyt edes olit Wendila, toivottavasti en sotkenut teitä.” Wendila kompuroi ulos tallista tyrskien lohduttomasti. 

 

 

Arvid tyttärineen hyvästeli pian nuutin jälkeen linnanväen. Lupauksia ja toivotuksia jaeltiin puolin ja toisin ja keskusteltiin sekä seuraavasta tapaamisesta että myös nuorten hääpäivästä, jota suunniteltiin loppukesälle. Toiset huokailivat haikeina, toiset helpottuneina, kun armollinen herra ja Eleonora-neito viimein katosivat portista ulos. Linnan hyöriminen vakiintui pian normaaleihin uomiinsa, ainakin päällisin puolin.

 

Palvelusväki juorusi häpeilemättä tuosta lähdöstä. ’Näkemiin hetkeksi, rakas kihlattuni. Näemme varmasti jälleen pian, vaikka aika tulee taatusti tuntumaan pitkältä. Kirjoitan sinulle niin usein kuin voin ja muistan sinua rukouksissani. En varmasti aio päästää irti tästä kihlauksesta tai sinusta’, tiesi joku Eleonora-neidon sanoneen juuri ennen lähtöään linnan nuorelle herralle, Didrikille. Ja neitonen oli vielä nauranut hyväntuulisesti sanojensa perään. Jotkut paheksuivat moista suorasukaisuutta, mutta suurempaa jaarittelua aiheutti onnekkaan sulhasen kylmäkiskoinen käytös morsiotaan kohtaan lähtöpäivänä.

 

Myös tulevaisuutta Eleonoran emännöinnin alla hieman pelättiin, tuleva linnanrouva vaikutti jopa jalosukuiseksi kovin kevytmieliseltä. Siitä kertoivat jo tämän lukutunnit Claudiuksen kanssa, harvoin kaksikko otti edes esiliinaa kaitsemaan tekemisiään. Ilkeämieliset huhut rehottivat. Neito oli lähtiessään vielä kiitellyt Claudiusta opettamisestaan, vaikka pahoittelikin sitä, ettei ollut ehtinyt oppia lukemisen jaloa taitoa paljoakaan. Vanhempi väki tuhahteli, ei lukeminen edes kuulunut naisväelle; täysin turha ja vain haittaa tuottava taito muiden kuin pappisväen keskuudessa. Melkein syntiä. Harva jalosukuinen mieskään osasi lukea saati kirjoittaa, sitä varten olivat kirjurit.

 

 Oli purevan kylmä aamu tammikuun puolenvälin paikkeilla. ”Olen niin onnellinen puolestasi, käly”, Wilhelmina hihkaisi yllättyneen näköiselle Magdalenalle, joka saapui juuri rouvastupaan. Ruskeahiuksinen nainen katsoi kysyvästi veljensä vaimoa, joka piteli käsissään ristipistotyötä. ”Olisin onnitellut sinua jo aiemmin, mutta on ollut niin paljon tekemistä ja ajateltavaa”, Wilhelmina hymyili.

 

”Anteeksi, Wilhelmina, mutta mistä sinä oikein puhut?” Magdalena ihmetteli vaivautumatta istumaan. Huolimatta hölmistyksestään hän piti itsensä yhtä ylväänä kuin aina. Vaalean naisen ilme muuttui vuorostaan hämmästyneeksi. ”Mutta etkö ole itse huomannut? Tottahan sinun olisi pitänyt, olet jo kaksi lasta synnyttänyt. Ja se näkyy sen verran, että siitä näkee että lapsihan sinulle on tulossa. Onnea vielä kerran.”

 

Kylmä tunne valahti Magdalenan läpi, jättäen kehon aivan turraksi. ”Lapsi? Minäkö olen raskaana?” hän ähkäisi. Tietenkin kaikki merkit kertoivat sen, mutta Magdalena oli pakottanut itsensä pitämään pahoinvointia ruokamyrkytyksenä, vatsan pullistumista tavallisena lihomisena. ”Niin juuri. Olet siunatussa tilassa, käly-rakas. Olet parantaja, sinun olisi pitänyt itse tajuta se heti”, Wilhelmina maiskautti paheksuvasti huuliaan, ”Toivottavasi se on poika. Herrasi tulee iloitsemaan.

 

Mutta kolmatta lastaan kantava nainen tuijotti laajentunein silmin kälyään ja tunsi elämän kääntävän selkänsä itselleen. Nainen kääntyi kannoillaan ja ryntäsi alas portaita. Wilhelmina nousi huudahtaen ja riensi toisen perään, Magdalenan ilme ei ollut luvannut mitään hyvää. Hän ei ymmärtänyt: lapset olivat naisten suurin saavutus, jotka oikeuttivat heidän olemassa olonsa täällä, vaikka hameväki olikin monta kertaa miehiä alhaisempaa. Wilhelmina itse ei ollut saanut enempää lapsia Cajsan vaikean synnytyksen jälkeen, joskaan sillä ei ollut enää niin väliä neljän poikalapsen jälkeen. Oikeastaan näin oli parempi, hän oli saattanut maailmaan tarpeeksi perillisiä aviomiehelleen eikä enää ollut vaaraa kuolla lapsivuoteeseen, joka oli kaikkien naisten suurin uhka.

 

Magdalena pysähtyi keskelle linnanpihaa, kaivon viereen, kohotti päänsä ja kirkui niin kovaa kuin ikinä pystyi. Varikset lehahtivat katonharjalta lentoon ja palvelusväki riensi nurkkiin piiloon. Wilhelmina saapui pian Magdalenan perässä ja pysähtyi ovelle, uskaltamatta lähestyä epätoivoaan ilmoille huutavaa kälyään. Nainen hiljeni vasta kun ääni loppui.

**

 

”Miten hän voi?” herra Michel tiedusteli heti kun Wilhelmina sai suljetuksi oven, jonka takana nukkui ilmeetön Magdalena. ”Herra, se johtuu vain raskaudesta, se väsyttää vaimoanne kovasti. Naisten asioita tiedättehän”, vaalea nainen vastasi pää nöyrästi painuksissa. Michel nyökkäsi myöntymisen merkiksi.

 

”Toivottavasti vaimoni toipuu ja kykenee synnyttämään elävän lapsen”, mies tuumi ja hymyili sitten toiveikkaana, ”loistavaa että hän on jälleen siunatussa tilassa.” ”Raskaudesta voi tulla vaikea”, Wilhelmina totesi puoliääneen. Puheena olevan naisen aviomiehen alahuuli työntyi hieman tyytymättömänä törrölleen,” Hän on vielä nuori. Eikä Bartolomeuksen ja Constancenkaan kanssa ole ollut ongelmia. Vaikka toisaalta hän ei ole oikein hedelmällinen, näin monta vuotta avioliittoa ja vain kaksi pientä kakaraa. Mutta toivottavasti hän kestää, pidän vaimostani kovasti.” ”Niin, herra”, Wilhelmina sanoi.

 

Lopulta huolestunut aviomies, jota vaimo ei päästänyt luokseen, lähti ja Wilhelmina pääsi taas Magdalenan luo. Hänen olisi kuulunut olla Olofin vierellä, oman rakkaan poikansa vierellä, mutta ei kehdannut jättää myöskään Magdalenaa. Wilhelmina istui tuolille vuoteen vierelle ja kertoi rauhallisena toiselle, että hänen aviomiehensä olisi halunnut käydä katsomassa vaimoaan. Magdalena irvisti.

 

Kyse ei ollut oikeastaan siitä, mitä Wilhelmina oli Michelille kertonut. Raskausajasta tosiaan saattaisi tulla raskas, mutta Magdalenan keholla ei tulisi olla olemaan mitään vaikeuksia kantamansa lapsen kanssa: käly oli nuori ja voimakas. Mutta jostain syystä naisen mieli torjui täysin sisällään kasvavan pienokaisen. Magdalena tuijotti vihamielisenä pientä mahakumpuaan. Mutta oli parempi pitää miehet asian ulkopuolella ja vedota naisten asioihin, silloin miesväki hiljeni ja kaikkosi nopeammin, eikä kysellyt mitään.

 

”Käly-rakas”, Wilhelmina huokaisi, ”lapset ovat Herran lahja. Meidän täytyy vain iloita kaikesta siitä hyvästä, mitä Luojamme meille antaa.” Magdalena tuhahti ja mutisi silmät silkkaa vihaa uhkuen:” Tämä ei ole missään määrin hyvä asia. Minä en halua tätä lasta.” Wilhelmina käski kälyä lopettamaan moisen kapinoinnin ja tarttui ompeleeseensa. 

 

Oikeastaan Wilhelmina vartio Magdalenaa vain ettei nainen olisi keksinyt jotain typerää. Tämä oli parantaja ja tiesi varmasti monia yrttejä ja kasveja, joilla lapsen saisi kesken. Vaalea nainen ei aikonut antaa miehensä siskolle mahdollisuutta uhmata Herran tahtoa vastaan. Tämä sitoi kummankin naisen kiinni tähän ongelmaan ja linnanrouvilta jäi huomaamatta monta asiaa, jotka olisivat voineet torjua vielä isompia tragedioita. 

 

 

Bartolomeus oli jälleen kerran kadonnut isoveljen. Pikkupoika oli harmissaan, että Claudius yhä useammin pyysi lasta jättämään hänet rauhaan. Poika toki lähti, mutta palasi taas pian. Häntä harmitti, mutta Claudius oli silti hänelle yhä isoveli, jota hän seurasi joka paikkaan ja teki kaikessa niin kuin toinen tahtoi. Tai no melkein kaikessa. Joskus Claudius oli pyytänyt häntä lopettamaan isoveljeksi kutsumisen, se vaivasi nuorukaista paljon varsinkin silloin kun Bartolomeuksen oma perhe oli paikalla, mutta pikkupoika ei oikeastaan osannut lopettaa sitä. Samoin kuin Cajsasta oli tullut hänelle isosisko, vaikkei poika nähnytkään neitoa niin usein kuin Claudiusta.

 

Vain sattuma, tai ehkä kohtalo, johdatti pojan erään tyhjillään olevan huoneen oven taakse. Kiviseinät ja ovi pitivät äänet hyvin, mutta kun joku kolahti puuoveen sisäpuolelta, juuri ohikulkeva Bartolomeus pysähtyi. Hän ei ollut tainnut käydä kuin ehkä kerran tuossa pienessä, hylätyssä huoneessa. Kuka siellä nyt oli? Joku tai jotkut kaipasivat omaa rauhaa, olivat piilossa... Pikkupoika oli nähnyt useammin salaa toisiaan kähmiviä palvelijoita ja linnanväkeäkin.  Hänestä oli aina hauska yllättää ihmisiä rysän päältä, vaikkei hän koskaan kenellekään kertonutkaan havainnoistaan.

 

Uteliaisuus kutkutti Bartolomeuksen mieltä ja hiirenhiljaa hän raotti ovea sen verran että pystyi kurkistamaan salaa sisään.

 

Ja sulki sen melkein saman tien yhtä hiljaa mutta kasvot lakananvalkeina ja silmät täynnä suunnatonta järkytystä. Mieli torjui näyn, se ei voinut olla totta. Ei voinut olla, ei se ollut totta! Bartolomeus juoksi äkkiä pois tapahtumapaikalta ja pysähtyi vasta omassa kamarissaan, jossa heittäytyi edelleen kauhistuneena vuoteelleen.

 

Kaikki oli Didrikin syytä, tämänkin täytyi olla Didrikin syytä. Isoveli... Claudius ei olisi ikinä ryhtynyt moiseen. Se ei voinut olla totta. Pettymys ja häpeä kirvelivät mielessä ja ilman syytä lapsi tunsi itsensä täysin nöyryytetyksi. Ja perinpohjaisen petetyksi, hän oli aina luottanut Claudiukseen, oli korottanut nuorenmiehen isoveljekseen, kunnioittanut tätä enemmän kuin ketään. Nyt Bartolomeus lähes huomaamattaan luopui tuosta nimityksestä.

 

Lapsi kömpi peitteidensä alle ja nieleskeli rajusti lähes sokissa. Maailma ympärillä mureni tomuksi.

**

 

”Wilhelmina, emmekö menisi katsomaan poikaasi?” Magdalena ehdotti nousten kangaspuiden äärestä. Hän inhosi kasvavaa vatsaansa, mutta kälyn jatkuva huolenpito ja vahtiminen kävi entisestään hänen hermoilleen. Nyt hänellä oli kuitenkin pakottava syy päästä Olofin kamariin, mieluiten ilman ulkopuolisia. Wilhelminan hän kyllä saisi jollain konstilla ulos kamarista muutamaksi minuutiksi. Hihaan sujautettu karkea kangaspussi hiersi ihoa, mutta oli koko turhan hätäisesti laaditun suunnitelman ydin.

 

Wilhelmina hymyili helpottuneesti, ”Vaikka heti. Ihanaa, minulla on niin ikävä häntä.” Naisten kävellessä kohti kummallekin tuttua tornikamaria, he keskustelivat vakavasti Olofin tilasta. ”Minä tiedän, etten saisi menettää toivoani, mutta joskus tuntuu, ettei Olof ikinä enää nouse”, Wilhelmina huokaisi ääni väristen tavattoman surun edessä.

 

”Kyllä hän siitä tokenee, aivan varmasti”, Magdalena totesi. Tosiasiassa Olof pysyisi unessa ilman tiettyjä yrttejä vaikka maailmanloppuun asti, kunhan joku huolehtisi tämän ravinnonsaannista. Mutta alkoi olla aika herätellä kälyn lapsellinen poika takaisin elävien kirjoihin. ”Toivon niin”, Wilhelmina sanoi kasvoillaan arka, toiveikas hymy. Jos Magdalena, joka oli sentään parantaja, sanoi niin noin varmasti, oli varmasti vielä toivoa.

 

Olof makasi sängyllään yhtä tajuttomana kuin ennenkin. Oikeasti Wilhelmina taisi olla ainut, joka poikaa konkreettisesti huomasi kaivata. Aiemminkin nuorukainen oli ollut kaikki päivät ties missä, Magdalena olisi mieluusti kuullut mitä tämä lapsen näköinen nuorimies oli puuhaillut. Mutta sitä ei tulisi kukaan koskaan kuulemaan.

 

Magdalena vilkaisi yliolkaisesti Olofia ja taikoi äkkiä kasvoilleen järkyttyneen ilmeen. ”Wilhelmina”, hän älähti kuin olisi ollut hyvinkin hätääntynyt, ”lähetä joku hakemaan äkkiä isä Matteo, seurakuntamme pastori, tänne. Poika tarvitsee viimeisen voitelun, hänhän kuolee käsiin.” Vaalean naisen suu aukeni huudahdukseen, jota ei kuulunut. ”Mutta”, hän sopersi, ”Sinähän sanoit… Miten Olof voi muka aivan yhtäkkiä kuolla?”

 

 Magdalena huitoi jo kälyä portaikkoon päin. ”On tapahtunut jotain, en osaa vielä sanoa. Mutta kasvoista näkee, että poikasi kuolee kohta, olen nähnyt tämän useasti. Mene, mene jo”, nainen hoputti. Wilhelminalle ei tullut mieleenkään kyseenalaistaa toisen asiantuntemusta ja hän lähti kovalla kiireellä etsimään jotakuta, joka voisi viedä viestin kirkkoon ja tuoda linnaan iäkkään pastorin, joka oli myös linnanherran perheen rippi-isä, jotta tämä voisi suorittaa viimeisen voitelun.

 

Heti kun vaalea nainen oli poissa, Magdalena antoi kasvojensa laueta ja niille ilmestyi aivan huomaamaton hymynväre. ”Olof”, hän mutisi, ”olet nukkunut pitkään. Nyt on aikasi herätä.” Magdalena ravisti hihastaan pienen, ruskean kangasnyytin ja laski sen tuolille, joka oli vuoteen vieressä. Hänellä oli vain muutama minuutti, aikaa ei ollut hukattavana. Nainen sekoitti kupilliseen vettä hyvin tarkasti muutaman hyppysellisen pussissa ollutta jauhetta. Hän olisi tehnyt tämän jo aiemmin, mutta kasvi, josta hän oli aineen valmistanut, oli vaatinut kuivauksen ja pitkän valmistumisprosessin. Raakana sitä ei sopinut käyttää, tämä oli vahvaa, vaarallista ainetta. Jos hän mittaisi liian suuren määrän, voisivat seuraukset olla kohtalokkaat. 

 

”Juopas nyt, kiltti poika”, Magdalena kuiskutti ja juotti kupin sisällön varovasti tajuttomalle Olofille. Sitten hän työnsi puukupin takkaan, jonka roihu ei lämmittänyt jääkylmiä seiniä ja tunki kallisarvoisen pussin takaisin hihaansa. Juuri ennen kuin Wilhelmina saapui takaisin tuoden mukanaan ison joukon säikähtänyttä väkeä. Käly näytti olevan murtumisen kynnyksellä. Magdalena itse kääntyi tulijoihin päin, kasvoillaan taas syvän alakuloinen ilme. ”Hienoa, että pääsitte näin nopeasti. Meidän täytyy rukoilla Olofin sielun puolesta odottaessamme isä Matteota tänne.”

 

Magdalena hääti huoneesta uteliaan palvelusväen, jotta sukulaiset saisivat valmistautua menetykseensä ajoissa. Jotkut itkivät kuin hullut, kaikki näyttivät murheellisilta. Vain Isacus uskalsi olla kasvot peruslukemilla. Wilheminan kasvoista kuvastui melkein konkreettinen kipu ja Magdalena sääli hetken kälyään. Nainen lohduttautui sillä, että tämä kyllä toipuisi kun Olof lopulta nousisikin ylös. Vuorokausi korkeintaanOlof ei tiennyt mitään ympärillään pyörivästä humusta, vaan näytti nukkuvan yhtä levollisena kuin jo kauan aikaa. Kesken pater nosterin pyhien sanojen pojan silmäluomet värähtivät. Wilhelmina ei itkultaan sitä huomannut, mutta Ingrid huudahti yllättyneenä:” Hänhän liikahti!” Michel mulkaisi tytärtään moittivasti: ei sopinut häiritä harrasta hetkeä.

Mutta myös suurin osa kätensä ristiin puristaneista hiljeni hetkeksi, vaikka tuttu rukous jatkuikin pian murheellisena mumina. Ja hiljeni jälleen hetkeksi kun Olof liikahti taas. Tällä kertaa selkeämmin, Wilhelminakin huomasi sen ja syöksyi poikansa vuoteen äärelle. Rukous ja itku jäivät kesken, kun hämmästyneet sukulaiset tungeksivat nähdäkseen paremmin miten niin kauan tajuton Olof alkoi viimein osoittaa heräämisen merkkejä.

 

Äkkiä rajut puistatukset alkoivat ravisuttaa nuorukaisen haurasta kehoa ja tämän selkä vääntyi karrelle. Magdalena otti johdon hetkessä käsiinsä: ”Miehet, pidelkää poikaa paikoillaan! Tunkekaa jotain suuhun, ettei hän pure kieltään.” ”Hänenhän piti kuolla. Entäs se viimeinen voitelu? Pappikin on tulossa”, Michel tiedusteli jollain tapaa järkyttyneenä. ”Näyttää siltä, ettei Olof tarvitsekaan voitelua saati pappia”, Magdalena totesi tyynen asiallisesti.

 

Wilhelminan itkun raidoittamat kasvot kääntyivät hämmästyneinä hänen puoleensa:” Tarkoitatko ettei Olof kuolekaan?” ”Ei”, Magdalena vastasi vailla tunteen häivääkään, ”jos vain kestää nuo kouristukset. Hän on hentoinen poika.” Magdalena oli itse asiassa odottanut puistatusten iskevän laimeampina ja niiden vahvuus verrattuna Olofin hentoon ruumiinrakenteeseen muodosti vaarallisen yhtälön. Hän ei voinut muuta kuin toivoa, että Olof selviäisi, sillä nainen ei halunnut uhata sielunsa autuutta aiheuttamalla jonkun kuoleman.

 

 Mutta Olof kesti, joskin tämän heikentynyt ruumis oli aivan nääntynyt kun keho viimein rentoutui. ”Hän toipuu”, Magdalena vastasi kysymykseen, jota kukaan ei tohtinut lausua ääneen, mutta joka näkyi jokaisen kasvoilta. ”Nyt hän tarvitsee vain runsaasti lepoa. Hän herännee, kunhan on toipunut tuosta. Kutsukaa minut sitten paikalle, poika on luultavasti heikko kuin vastasyntynyt varsa maattuaan tajuttomana noin pitkään.”

 

Kaikki katsoivat Magdalenaa kiitollisina, mutta kukaan ei uskaltanut edelleenkään kysyä mikä Olofiin oli alun perin iskenyt. Pääasia että nuorukainen nyt alkaisi toipua. Joku tuli tuomaan viestiä, että isä Matteo oli saapunut paikalle. Linnanrouva kohautti olkiaan ja pyysi kattamaan iäkkäälle pastorille lämpimän aterian ruokasaliin. 

 

 

Hänen jalosukuisuutensa Michel neuvotteli lankonsa Kurtin kanssa vakavasti. Oli helmikuun alku, reilun kuukauden päästä, maaliskuun keskivaiheilla, sukulaiset lähtisivät viimein kohti kotia. Vierailun aikana oli tapahtunut monenlaista, mikä aiheuttaisi liikaa puhetta ja hälyä muiden jalosukuisten keskuudessa ja Michel olisi kernaasti suonut kaiken pysyvän vain heidän välisenään asiana. Kurt oli onneksi samaa mieltä asiasta, joskin hän pääsi näin kiristämään lankoaan häikäilemättömästi. Tilanne oli juuri käymässä vihamieliseksi, kun ovelta kuului vaimea koputus. ”Meitä ei saa nyt häiritä”, Michel äyskäisi äkeästi.

 

Ovi avautui silti ja Michelin oma pieni poika Bartolomeus astui sisään. Michel ei ollut kovin kiinnostunut lapsesta, hän oli vielä naisten vastuulla. Vasta muutaman vuoden päästä poika astuisi isänsä kasvatuspiiriin. ”Mene pois, juttelemme myöhemmin, poika”, Michel ärähti ja huitoi Bartolomeusta poistumaan vaivautumatta vilkaisemaan tätä. Pikkupoika nyyhkäisi. ”Tämä on to-todella tärkeää, herra isä”, hän änkytti ja kumarsi myös enoonsa päin, ”myös teille, Kurt-herra.” ”Anna pojan puhua”, Kurt ehdotti äkkiä kiinnostuneena. Michel kohautti olkiaan, vaikka tämä epäilemättä vähäpätöinen asia söikin hänen aikaansa. ”No kerropa sitten. Mieluiten lyhyesti.”

 

Ilme Bartolomeuksen kasvoilla oli lähes kauhun lamauttama, poika ei pitänyt siitä mitä aikoi kertoa. Se sai Michelinkin kiinnostumaan. ”Se… Se liittyy teidän poikiinne, Didrikiin ja Claudiukseen… He ovat, tuota… tehneet kuolemansynnin.” Poika pillahti avuttomaan itkuun, mutta Kurt nousi ylös ja läimäytti lasta poskelle. Michel vilkaisi tätä nyreästi, rankaisu oli isän tehtävä. Vaikka lapsi tosiaan hiljeni.

 

”Kerro tarkemmin. Haluan kuulla kaiken, myös yksityiskohdat”, Kurt komensi tylysti. Itkua tyrskien Bartolomeus ei voinut muuta kuin totella.